Kirjoja musiikista ja musiikintekijöistä

Aluksi pyydän anteeksi bloggerissa ilmenevää asettelullista bugia, jota ei saa html:stä pois.

Kuuluun siihen suomalaiseen kymmenykseen, joka ostaa suurimman osan kirjoista. Siis niistä, jotka poistuvat kirjakaupoista. Eli luen paljon ja luen myös musiikista kertovia kirjoja.
Tyylilaji on vaikea, koska näin äkkiseltään tulee mieleen ainoastaan kourallinen hyviä musakirjoja. Niistäkin osan 'hyvyys' on lähinnä huumoriarvoa. Mutta ompahan kuitenkin tullut viihdyttyä niidenkin parissa.

New Yorkin punk-liikkeen alkuasukkaiden Legs McNeillin (legendaarisen PUNK-lehden perustajajäsen, joka antoi nimen koko liikkeelle) ja Gillan McCainin aikalaishaastatteluille perustuva punkin sensuroimaton esihistoria (nimi tosiaan tarinoiden kohdalla pitää paikkansa) on varmasti hauskin, rehellisin ja viihdyttävin kirja rokista mitä olen lukenut. Tarina alkaa Velveteistä jatkuen Detroitin sankareiden MC5 ja Stoogesin nousuun ja tuhoon ja päättyy 90-luvulle. Ei tietenkään haittaa, että pidän itsekin juuri nimenomaan protopunkista ja Nyki-kamasta. Anekdoottien, toisten haukkumisten ja typerien sattumusten kavalkadi on hulvaton ja loputon.

Edellisen kirjan henkinen pikkuserkku. Tällä kertaa kyseessä on pilluhevin kruunaamaton kuningas Mötley Crue. Yleensä jostain yhtyeestä lukiessa tulee käytyä bändin levyt läpi uudella otteella. Huolimatta kirjan hauskuudesta, yhtyeen musiikki ei hauskuuttanut edelleenkään. Bändi piti/pitää sisällään neljä lahjatonta, mauttomuuksiin asti menevää opportunistia, jotka kertovat edesottamuksistaan paukapäämäisen avoimesti. Erittäin viihdyttävä.

Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat on kirjoittajan itsemurhaviestin lisäksi mielenkiinoinen matka musiikkifanaatikon mieleen. Vihattu Hesarin musiikkikriitikko ei eläessään, eikä kuollessaan kumarrellut oikein ketään. Muistelmateos piirtää lukijan eteen kuvan asialleen omistautuneesta pikkumaisesta nerosta (mies esittelee mm. kohtauksen, jossa korjaa päätoimittajan neljänkymmenen vuoden takaisen kielioppivirheen), jonka suomenruotsalaisviha saa monessa kohtaa pikkumaisia piirteitä. Silti hänen asenne kriitikon työhön ja musiikkiin on jollain tapaa sympaattinen. Ja kirja kertoo siis klassisesta musiikista. Populaarihan ei Heikinheimon huomiota ansainnut.

Kerouacin beat-klassikko Matkalla ei ole varsinaisesti musiikkikirja, vaikka pitääkin sisällään vimmaisen kuvauksen hikisestä jazz-keikasta. Kirjan vaikutus muuten musiikkikulttuuriin ja yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymiseen on vaikuttanut suuresti länsimaiseen pop- ja alakulttuuriin. Kirjan Dean Moriarty, eli tosielämässä Neal Cassady oli myöhemmin Ken Keaseyn happotestien bussikuskina. Cassadyn kohtalona oli kuolla paleltuen kännissä raiteiden viereen. Beat-tyylinen lähtö.

Tajunnan alkemistit käsittelee edellä mainittuakin kirjaa, mutta kertoo pääosin 1900-luvun esoteerisen muodin tarinan. Erityisen vahvasti musiikkia sivutaan 60-luvusta kertovassa osuudessa, missä kerrotaan 'Church of Satan'in, Charles Mansonin ja monen muun pimeämmän homman vaikutuksesta rock-musiikkiin ja populaarikulttuuriin. Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaankin. Lopussa on suomentajan koostama kotimaanosuus Hectoreineen ja Elovaaroineen.

Näiden lisäksi on toki tullut luettua suuri määrä muitakin. Jollain tapaa mieleen ovat jääneet Remu Aaltosen 'Poika varjoiselta kujalta', yllättävän rehellinen 'Kiss - Maskin takaa' sekä yllättävän hyvä Bob Dylan opas 'Rough Guide to Bob Dylan'. Unohtamatta erinomaista 22-pistepirkon kirjaa.
Sen sijaan Zeppelinin sekoiluodysseia 'Jumalten vasara' kärsi aikansa kuvasta - kirjoittaja itki viimeiset sivukymmenet pahoja punkkeja ja kuinka Zep pelasti levy-yhtiöt vuosikymmenen lopussa. Oma lukunsa on myös Nykypostin entisen päätoimittajan kirjoittama Juha Vainion elämänkerta. Hohhoijaa.
Nyrkkisääntönä on; mitä ristiriitaisempi ja ärsyttävämpi artisti, sitä parempi kirja.