Greg Lake - I Believe in Father Christmas 1975

Vielä 70-luvun puolessa välissä joululaulu oli jollain tapaa ns. pyhä kappaleenmuoto. Ehkä tällä oli jotain tekemistä sen lapsuuden latauksen kanssa, joita miltei meillä jokaisella länsimaalaisella on juhlan kanssa ollut. Tai siis joulu- ja joululaulu olivat säästyneet pääosin siltä kaikelta nihilismiltä(kin), mitä kulttuurissa ja vastakulttuurissa oli jo ilmentynyt perinteisiä arvoja yms. kohden. 

Tällaisia lauluja alkoi tulla, mutta tämä Greg Laken ja sanoittaja Peter Sinfieldin (ex- King Crimson lyyrikko) kritisoi juhlaa vielä aikansa sotien ja kulutusjuhlien kautta. Näistä jälkimmäisen arvostelu onkin elänyt ja voimistunut vuosikymmen toisensa perään.

Kappale lainaa välisoitossa klassissen musiikin teosta, mutta olen kuullut Jethro Tullilta aika samanlaisen sointu- ja melodiakulun, kuin tässä biisissä ja oliko tämä tosiaan lopulta mukaelma vanhasta englantilaisesta joululaulusta? Tähän saa vastata joku asiasta viisaampi. Joka tapauksessa sävellyskrediitit on merkitty kaksikolle. Kappaleen syntytarinasta löytyy juttua enemmänkin, mutta yllättävän vaikeaa on löytää ketkä tässä levytyksessä soittivat. Ehkä akustisen kitaran lisäksi Lake soittelee syntikan pöräyttelyt? Tuotannossa on vahvasti mukana myös isot orkestraatiot ja kuorot.

Sinfield-yhteys on vähemmän yllättävä, sillä juuri Greg Lake oli se King Crimsonin ensimmäinen vokalisti, joka lauloi hänen tekstejään. Syystä tai toisesta Sinfield ajautui välirikkoon Frippin kanssa jo 70-luvun alussa ja toimi tästä eteenpäin ELP:n lyyrikkona ja monien muiden artistien tuottajana.

Hassu yksityiskohta on, että vaikka ELP:n mahtaileva proge myi miljoonakaupalla levyjä ja täytti hallit ja stadionit, Greg Lake (k. 2016) on tienannut varmimmat ja vakaimmat joulurahansa tämän lyhyen biisin radiosoitolla. Eikä tämä ole huono joululaulu.

Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters 2020

Fiona Applen nimi on vilahdellut verkkokalvoille jo 90-luvulta asti. Silti on myönnettävä, että artistin audiota olen kuullut tietoisesti ensimmäisen kerran vasta loppuvuonna 2020, vaikka Applen musiikkiura on alkanut jo 17-vuotiaana 1994 ja ensimmäinen levy 'Tidal' julkaistiin jo 1996. Artistia verrattiin tuolloin Alanis Morrissetteen ja Tori Amokseen "kypsästä ilmaisusta", joten valintojen aikana skippaaminen oli helppoa.

Vuoteen 2016 mennessä debyyttiä oli myyty 3,6 miljoonaa kappaletta, se oli poikinut pari keskisuurta hittiä ja Applen yhteinen levymyyntikin on tähän päivään mennessä ylittänyt 10 miljoonaa kappaletta. Tällä hetkellä artisti on varmaan suurelle yleisölle tunnetuin TV-sarjatunnarikappale 'Containerista', josta vaimonikin bongasi hänen äänensä.

Keski-ikäiselle itselle tässä puskan kautta kuullusta levystä nousi vahvimmin esiin se instrumentaalinen poikkeavuus. Rokkikitarat, tai kitarat yms. ylipäätään loistavat poissaolollaan, musiikki pelaa yksinkertaisilla rytmisoittimilla ja erilaisilla koskettimilla. Pikainen tarkastus osoitti, että sama meininki oli jo debyyttilevyllä, joten vertaus Tori Amosiin oli tältä osin varmasti perusteltu, kuten myös miksi oma magneettinen napa sivuutti hylkien tämän 90-luvulla. Ehkä sitä nuorna miehenä kuunteli mieluiten nuorten miesten tekemää musaakin, mutta kitarattomuus on ennen 2000-lukua ollut itselleni ylittämätön pala.

2020 tällä ei ole väliä. Robert Wyatt, Tom Waitsit ja muut on kuultu, ymmärretty ja totuttu. Aivan samaan perinteeseen Apple ei nojaa, mutta hengenheimolaisuutta ja tarvittaessa rosoa löytyy. Kappaleet ovat pitkiä ja osittain improvisoidun kuuloisia, laulu tuo välillä mieleen 00-luvun alun kokeilevan hip-hopin (cLOUDDEAD) ja meininki on muutenkin oudon kokeellisen ja samaan aikaan kuitenkin konventiaalisen sekoitusta. Albumi on kuuleman mukaan koostettu suurelta osin läppärin mukana helposti kulkevalla Garageband-ohjelmalla, joka tuonee mukanaan juuri tuollaista "hetken tuntua".

Tykkäsin todella paljon, etenkin tästä ympäristöstään ja ajasta poikkeavasta meiningistä. Yllätti.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - For The Ages to Come 2016

Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.

Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.

Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.

Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.

Arthur Russell - Iowa Dream 2019

Arthur Russell on viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tullut tutuksi jengille, joka saattaisi esimerkiksi lukea Wire-lehteä. Yleisin mielikuva artistista on varmaan se NYC-outsider diskontekijä omalaatuisen lauluäänen kanssa, mutta kuten tästä pääosin vuoden 1974 sessioista koostuvasta levystäkin selviää, Russell mahtui olemaan paljon muutakin. Silti mahtumatta kuitenkaan ikinä niin sanotun valtavirran puolelle jääden elonsa aikana kulttiartistiksi.

Russell syntyi vuonna 1951 Iowassa. Hänen isänsä oli entinen meriupseeri, joka toimi kotikaupungin pormestarina. Arthur aloitti läpi elämän seuranneen sellonsoiton lapsena ja muutti juuri täysikäistyttyään buddhalaiskommuuniin San Fransicoon. Ehkä pakoon Iowaa, isäänsä tai muuten? Friscossa hän tapasi ensi kertaa Allen Ginsbergin, jonka runoesitysten taustalla hän oli usein selloineen. Russell opiskeli kaupungissa myös intialaista musiikkia. Pari vuotta myöhemmin hän muutti New Yorkiin opiskelemaan yksityisessä konservatoriossa ja suoritti samalla yliopiston kielitieteiden opintoja. Russell suuntautui elektronisen musiikin kursseille ja löysi itsensä minimalistisen sävellyksen parista, asioita jotka pulpahtivat pintaan pitkin uraa.

Näitä pulpahduksia on tällä levyllä kuitenkin vähemmän, sillä Iowa Dream koostuu pääosin kahdesta erillisestä vuoden 1974 ja 1975 sessiosta, jotka äänitettiin ammattimiesten avustuksella ja tuotannossa. Tarkoituksena oli saada mainstream-levytyssopimus ja musiikin tyylilajina oli pääosin akustinen aikansa singer-songwriter kama. Kappaleiden aiheet käsittelevät lapsuutta, rakkautta ja niin edelleen ja Russelin ääni yhdessä musiikin kanssa tuo välillä hyvin vahvoja mielleyhtymiä saman ajan Nick Drakeen. Mukana on ripaus kokeellista vibaa, mutta levyn sisältö siis pääosin folk-musaa.

Ehkä Russell oli vuoden pari myöhässä, koska paljon heppoisemminkin perustein oli tuohon aikaan saatu levytyssopimuksia. Joka tapauksessa Arthurin mielenkiinnon suunta muuttui vuonna 1976, jolloin hän löysi diskomusiikin. Samoihin aikoihin tuohon saakka itseään heterona pitänyt Russell aloitti ensimmäisen pidemmän homosuhteensa ja siinä mielessä paketti oli valmis: hänen musiikillinen kulttiuransa kulki pitkälti NYC:n homoalakulttuurin ja undergroundin omaisuutena, poikien muutamankin ug-hitin. Valitettavasti tässä mentiin täydellisesti alakulttuurin tyylilajin oppikirjan mukaan: loppuun asti aktiivisesti musiikkia tehnyt (vaikka sairasti välissä mm. kurkkusyöpää) Russell kuoli HIV/AIDS-peräiseen sairauteen 40 vuotiaana keväällä 1992.

Mdou Moctar - Ilana: The Creator 2019

Mahamadou Souleymane aka Mdou Moctar (s. 1986 tai 84) on nigerialainen muusikko; tarkemmin tuaregi, jonka ensilevytys tapahtui vuonna 2008, mutta 'Anar'-albumia ei julkaistu sellaisenaan, vaan Moctarin soitto ja suosio länsi-Afrikassa syntyi alueen kännykkä/muistitikku- skenen kautta. 

Biisit kulkeutuivat länsimaihin alueen muistitikkumusiikkia niputtaneen amerikkalaisen Sahel Sounds-yhtiön kokoelman kautta, jonka koostaja Christopher Kirkley vieraili itse paikan päällä Moctarin kotikylässä, lahjoittaen tälle vasenkätisen Fender-kitaran, jollaisia on miltei mahdoton saada käsiinsä kehitysmaan syrjäkylissä. 

Moctar kuuluu siis Saharan alueen tuaregeihin, jotka ovat eläneet nomadeina länsi-Saharan eri valtioiden alueella. Tuaregi-kulttuurilla on hivenen poikkeavia tulkintoja islamista, joten he ovat joutuneet historian aikana vainotuksi sekä alueen hallitusten, että sieltä nousseiden islamistien toimesta. Libya aseisti ja koulutti näitä paimentolaisia ja todennäköisesti paikkansa pitävän tarinan mukaan myös sähkökitarat saapuivat tuaregien käteen ensimmäisen kerran juuri näillä sissikoulutusleireillä.

Romanttinen vainottujen vastarinta ei tee tietenkään pahaa musiikin mielikuvalle ja nostaa sympatioita, mutta tuaregien tyyli käyttää sähkökitaraa yhdistettynä vanhoihin musiikkiperinteisiinsä koskettaa varmasti jo sellaisenaan useita kuulijoita. Siinä on jotain vierasta, mutta myös jotain oudon tuttua, mikä ehkä selittyy olettamuksella, että osa amerikkalaisesta bluesin perinteestä on juuri tuolta alueelta rahdattujen orjien mukanaan tuomaa. Yksinkertaisuus käännetään voitoksi musiikin hypnoottisuuden kautta ja käsittääkseni näillä Euroopan pajautus-festivaaleilla (Roadburn jne.) on useinkin rosterissa mukana ainakin yksi aavikkobändi.

Tuaregimusiikki tuli Euroopassa suuremmin tunnetuksi varmaankin Tinariwen-yhtyeen ja Ranskan kautta. Sille on yllämainituista syistä syntynyt Saharan ulkopuolinen kuulijakunta ja bändejä kiertelee pitkin länsimaita. Soittajat soittelevat näissä käsittääkseni myös ristiin ja hommaa helpottaa tuaregien uskonnollinen tapa, jossa miehet peittävät kasvonsa. Eräänlaisia naamiobändejä, kuten joskus totesin. 

Siinä missä Tinariwen ja Terakaft ovat karavaanimaisia bändejä, joissa musiikki tulee ja kulkee yhteisöllisesti, skenestä on pullahtanut myös artisteja, joiden soitosta kuulee yksittäisen virtuositeetin ja ne ovat tunnistettavia. Moctarin musiikki on sinänsä tyylipuhdasta tuareg-kamaa, mutta hänen kitaransoittonsa mieleenjäävän tunnistettavaa. En nyt sano kitarasankarointia, mutta kyllä siinä suoritetaan enemmän, kuin tällaisessa kamassa yleensä. Bändin tulkinta aavikkokamastakin on miltei rockin puolella, mutta en sano, että sekään olisi pahasta, tai vesittynyttä. Muutaman kerran Ilana: The Creatoria kuunnellessa hiipii mieleen varhaisen Allman Brothersien kitarakaksikon omaperäinen luenta ja yhteissoitto bluesista, eikä bändi rytmillisestikään ole välillä kaukana. Tässähän tavallaan mennään ympyrää, sillä yhtyeen ensimmäisen kokoelmajulkaisun aikaan jenkki portlandilainen Brainstorm-yhtye coveroi parikin Mdou Moctarin biisiä. 

Kännykällä voi katsoa toisten bändien Youtube-videoita myös Saharan keskellä. Ja ensilevyllään Moctar käytti myös häpeämättömän törkeästi mm. autotunea.

Anarcho / Peace Punk / Punk / MIX

 

1. Blitzkrieg - Destruction

Brittiläinen Blitzkrieg jyrää vahvasti tomikompilla kantaen huolta suurvaltojen kilpailun tuomasta maailmantuhosta. Kova vokalisti.

2. The Iconoclast - Prisoners of Existence

Tämän nimisiä bändejä taitaa olla muutamakin. Onko tämä niistä tunnetuin? Tai ainakin punkbändeistä nimeltä Iconoclast. Periaatteessa brittianarkolta kuulostava biisi, jossa sävyjä, mutta bändihän taisi olla USA:n LA:sta. 

3. Axegrinder - Intro + Aftermath

Metallia soitettuna punkin suttuisuudella. Upea levyn/kassun avaus.

4. Deformed - Prophecy

Englannista tämäkin. Teki useamman EP:n, mutta tämä on alkupään demolta. Hardcore-nopeus on laskettu ja tässä jytätätään laahaten maailmanlopun näkymissä. Myös tollainen kasetin saturoima ääni sopii hyvin tähän. Bändi toimi suhteellisen pitkään ja nykyisin edelleen aktiivinen CRESS-orkesterihan taitaa olla aika pitkälti samat ukot.

5. The Fall - Kicker Conspiracy

Temaattisesti vähän kokoelman ulkopuolinen biisi + The Fall ei kai koskaan ollut ainakaan omasta mielestä edes ns. punk-yhtye. Mutta musiikillisestihan tässä kalutaan monien kokiksen kappaleiden kanssa samaa ennakkoluutonta luuta.

6. De Vlucht - Jet Set

Tämä on itselle vähän tuntematon bändi, mutta Alankomaista ja tässähän mätkitään ehkä jopa myöhemmän power violencen tyyliin. Tämä on kuitenkin kasarin puolivälistä. Hollannissa on kaiketi edelleenkin hyvin vahva squattaus-kulttuuri ja oli aktiivinen brittibändien vierailukohde.

7. The Mad Are Sane - World in Action

Brittiläinen maakunta-anarkobändi. Mies ja naisvokaalit. 110% tosissaan ja nämä tyypit olivat tässä vaiheessa vissiin jotain 16-vuotiaita. Demo, mitään vinyylille painettua ei kai ikinä julkaistu.

8. Nausea - Smash the Racism

Jenkkien anarko/crust suunnannäyttäjä. 

9. Generic - The Oldest Trick in a Book

Ikävien tapausten takia historian hämäriin unohdettu bändi, mutta joka on mun mielestä niiltä osin mitä kuullut tämän kakkosaallon "kakkosaallon" parhaita.

10. Here & Now - Floating Anarchy

Tämähän on ihan puhdas haisevista travellereista koostunut hippibändi, joka oli jossain vaiheessa käsittääksi ihan oikea vara-Gong. Mutta omalla tavallaan puhtaita anarkisteja + kiersivät runsaasti The Mobin ja The Zoundsien kanssa näitten alkuaikoina ja senhän kuulee jälkimmäisistä.

11. Deviated Instinct - Pleasure Worth Force

DI:ltä olisi ollut laittaa joku ikoninen myöhempi metallinen crustibiisi, mutta tämä synaplörinän päälle puhuttu biisi on paljon hauskempi. Yhtyehän aloitti anarkobändinä ja tällä 85-demolla sillä oli ylväs päämäärä tehdä musiikkia, joka ei ole lokerossa. Onnistuiko vai ei, sillä ei ole väliä vaan toimii miksauksen tähän välikköön.

12. Indian Dream - Intense Situations

Tästä ei paljon tietoa. Anarkobändejä oli paljon, koska hetken aikansa suunta. Naisvokalistin keulittamia yhtyeitä myös paljon. Hyvä biisi ja hyvällä tavalla kasaria kitarointia.

13. Smartpils - Life Cycle

Yhtyeen juuret menevät jo 70-luvun loppuun. Ilmeisen runsas päihteily yms. hidastivat levytykseen pääsyä, vaikka bändi keikkaili paljon ja demojakin (jotka kiinnostaisivat). Rumpali on soittanut 20+ vuotta Hawkwindissa, minkä jos yhdistää tähän kappaleeseen ei varsinaisesti yllätä.

14. Zygote - Motion

Amebix-kitaristin + muiden tekijämiesten kasarin lopun bändi. Hyviä biisejä, mutta ehkä koko levy ei kanna. Myös tässä bändissä sivutoiminta oli niin voimakasta, että audiota ei tahtonut päätyä levylle.

15. Psycho Squatt - Populations Perdues

Ranska-anarkoa. Melankolinen biisi fonilla höystettynä. Upea vallimainen soundi, mies- ja naisvokalisti, eli kaikki kohdillaan.

16. Political Asylum - Someday

Skottibändi, joka tässä erittäin kauniissa ja kasarikitara-akrobatiaa esittelevässä biisissä on positiivisessa ja optimistisessa uskossa aatten ja tulevaisuuden kanssa.

17. The Astronauts - Protest Song

Outolintubändi, jonka pikkutakkinen johtaja Mark Astronaut on vaeltanut folkin, psyken ja punkin välimaastossa jo 80-luvun taitteesta asti.

18. PMS 84 - Creep

Miksauksen lopussa alkaa tulla uudempia bändejä. Jenkkibändi, joka tippuu jonnekin sinne hardcoren ja oi!:n välimaastoon. Kunnon mätkettä.

19. Cross Stitched Eyes - Suffer

Tässä oli jotain UK Subs, Zygote ja Smartpils yhteyksiä? Kunnon mätkettä.

20. Moral Suckling - Tienehemen Square + In The Name Of A God 

Taiteellista + kunnon mätkettä. Rudimentary Peni varmaan hyvä vertailukohta?

21. Burnt Cross - Paths to Percecution

Kahden hengen bändi, joka äänitti jossain vaiheessa kai omassa makuuhuoneessa. Rumpukone, kitara ja paasaus, siitä minä nautin.

Dana Gillespie - Andy Warhol 1971 (1973)

Koen olevani jonknnäköinen Bowie-fani ja lukenut yhden kohtuullisen hyvän elämänkerran + jonkun kohtuullisen hyvän erikoisnumeron 2000-luvulta. En ollut kuitenkaan tietoinen, että kappale "Andy Warhol" irtosi Bowien kynästä juurikin Dana Gillespielle. 

Artisti eli tuolloin aikamoista tuotantokautta ja Gillespien lisäksi osansa sai myös Arnold Corns-yhtye, joka oli ehkä enemmän vedätys: college-yhtye, jolle Bowie teki biisejä, otti laulajaksi kuvataiteen opiskelijan (joka ei kuitenkaan laula äänitteillä) ja testasi Hunky Doryn ja Ziggyn tulevaa materiaalia. Taustalla soittivat Ronson & co. Aivan kuten tässäkin.

Mutta tämä versiohan on hyvä. Se äänitettiin 1971, mutta Bowie päätti levyttää kappaleen myös itse, jolloin Gillespien versio hyllytettiin pariksi vuodeksi ja se ilmestyi vasta 1973. Neiti oli ja on lauluartistin lisäksi myös näyttelijä ja oli mm. Maria Magdalenan roolissa Lontoon alkuperäisessä Jesus Christ Superstarissa.

Versiot ovat mukavan radikaalisti toisistaan poikkeavat ja kumpikin tahollaan erinomaisia.

 

Astro Can Caravan - Outer Space Takes – Unheard Journey 2002 – 2008 || 2019

Astro Can Caravan on sellainen yhtye tai tarkemmin jazz-kollektiivi, jonka musasta olen aina tykännyt, mutta sitä tulee kuunneltua suhteellisen harvoin. Tarkempi kaivelu paljasti syynkin: edellinen pitkäsoitto on ilmestynyt 2010, joten yhtye on ollut enemmän tai vähemmän jäissä viimeiset kymmenen vuotta. Viimeisin muistikuva on kuitenkin kahden kesän takaa, jolloin piti jopa lähteä paikan päälle Parikkalan patsaspuistoon katsomaan keikkaa, mutta seuraavan aamun 5:30 herätys aamuvuoroon esti idean ja 200km suuntaan toteuttamisen.

Samaisen vuoden 2019 loppukesästä ilmestyi Karkia Mistikan julkaisema kokoelmalevy, missä on yhtyeen ennenjulkaisematonta materiaalia ja keikkanauhaa alkuajoilta vuoteen 2008. Materiaalia oli kaiketi hyvin suuri määrä, josta tälle kokoomalle päätyi miltei 70-minuuttia.

Astro Can Caravan on alunperin kuopiolainen vuonna 2001 perustettu yhtye, jonka ytimen muodostavat edelleenkin Otto Eskelinen, Tomi Kosonen ja Pekka "Pharaoh" Pirttikangas. Tosin en tiedä toimiiko tämä nyt missäpäin Suomea. Pirttikangas asunee ainakin edelleen Kuopiossa. Bändin riveissä on soittanut kuitenkin noin 30 henkilöä ja keikkakokoonpano on vaihdellut pienestä suureen.

Bändin jatsi ja meininki sijoittuu sinne, mistä itsekin pidän, eli paljon Sun Ra:ta (sitä coveroidaankin tällä levyllä), ripaus 60-70-luvun taitteen "spirituaalista jatsia" ja annos ihan puhdasta sekoilua. Hommassa pysytellään kuitenkin miltei aina itseäni miellyttävällä suhteellisen skarpilla puolella, vaikka töötäkäänkin. Nimimiehistä ja naisista huolimatta kollektiivin äänentuotanto on yhteistä, hyviä kikkojakin löytyy, mutta mitään suorittamista tämä ei ole. Jyhkeät torviarrit ovat polyrytmien lisäksi se juttu mikä tästä jää ensimmäiseksi mieleen. Paletti on kuitenkin niin laaja, että kyllä sieltä voi ajoittain kuulla jonkinlaista motorikkia ja yhdessä kohtaa jopa Suiciden performanssia. Edellämainittu taitaa olla levyn ainoa pätkä, missä on vokaaleja tai niiden tapaisia. Homma jyrää myös rytmillisesti ollen toisinaan jopa hyvin ärhäkkää. Funkkaaminenkin tehdään omalla tapaa.

Levyn materiaali on äänitetty useassa eri lokaatiossa, eri kokoonpanolla, eri tilanteessa ja aikahaarukkakin on kuusi vuotta, mutta ei sitä sinällään erota, koska se on masteroitu mukavan yhteneväiseksi. Hyvää settiä.

Hawkwind - All Aboard the Skylark 2019

 Jossain 90-luvun alun Soundissa oli Jussi Niemen arvostelu Hawkwindin silloisesta levystä, josta arvostelija totesi, että jos bändi kerran toistanut ja hionut juttuaan jo 20+ vuotta, niin kyllähän sen on pakko toimia. Nyt tästä Soundin levyarvostelusta alkaa olla 30 vuotta ja Hawkwindin ensilevykin täyttää 51. 

Niemen sanoissa on kuitenkin vissi totuus: Hawkwind toimii toimiessaan edelleenkin. Tosin kaikki nykylevyt eivät toimi välttämättä aivan yhtä hyvin, mutta toimivat kuitenkin jollain tasolla.

All Aboard the Skylark on omiin korviin hyvä nyky Hawkwind-albumi. Eihän se nyt mikään 70-luvun klassikko ole, eikä enää sellainen voikaan olla, mutta periaatteellisella tasolla tältä löytyy monia niitä yhtyeen hyviä juttuja, joita pidetään Hawkwindille ominaisia.

Avausbiisi 'Flesh Fondue' viittaa sanoituksissaan yhtyeen vuoden 1982 levyyn 'Church of Hawkwind' ja biisiin 'Star Cannibal'. Musiikillisesti se tuuttaa klassisen monotonisen Hawkwind-riffin, joka pidetään puupäisen yksinkertaisena. Ensi kuulemalla mieleen hiipi ajatus, että yhtyeen jonkunnäköiset kasarin opetuslapset, eli Antisect olisivat voineet tehdä aikanaan samanlaisen pseudo-heviriffin. Kakkosbiisi, instrumentaalinen 'Nets of Space' yhdistelee nykysyniä ja Windin perinteistä haahuilua. Ei mikään klassikko, mutta albumilla sille on paikkansa. Sävellysvastuu on pääosin perustajajäsen Dave Brockin käsissä, mutta kakkoskitaristi ja kiipparisti Magnus Martin on vastuussa osasta, jotka hän myös vokalisoi. Asianmukaista maailmantuskaa poteva 'Last Man on Earth' on Wind-biisiksi yllättävän melodinen ja formaali. Tämä korjataan seuraavalla 'We Are Not Dead...Only Sleeping'illä, joka on yllättävän erikoinen ja kokeellinen, noin 74-vuotiaan miehen kokoamaksi. Muita levyltä nousevia kappaleita ovat '65 Million Years Ago' ja levyn päättävä Martinin 'The Fantasy of Faldum'.

Kirjaston lainakappale oli tupla-cd, jonka kakkoslevy 'Acoustic Daze' esittelee Hawkwindin edellislevyn kokoonpanon soittelemassa uudempia ja vanhempia biisejä yleisön edessä. Ei ehkä tarpeellinen, muttei huonokaan.

Aiempi maininta kasaribändi Antisectistä sikäli osuva, että nykyisin Hawkwindin fyysiset levyt julkaisee DIY ja punk-kulttuurissa vahvasti toiminut Cherry Red Records.

The Orb - Abolition of The Royal Familia 2020

90-luvun ja ambient house-tyylisuunnan ruumiillinen ilmentymä, eli The Orb on ollut 2010-luvulla oikeastaan aika aktiivinen julkaisija. Suursuosion päivät sijoittuivat levytysuran alkuvuosiin ja yhtye on palannut niin sanotusti mainstreamista takaisin uugeehen.

Tai yhtye ja yhtye; The Orb on Alex Pattersonin johtama sampleri, jossa hänen aisamiehellään (tähän asti kaikki miesoletettuja) on aika kova vetovastuu. Tähän tyytyy ja kestää moni, pitkäaikaisimpana kumppanina Thomas Fehlman. Toisaalta kuumimpina vuosina kumppanina ollut Kris 'Thrash' Weston lähti enemmän tai vähemmän ovet paukkuen, syyttäen Pattersonia vapaamatkustelusta.

Olen sinänsä ihan aktiivisesti kuunnellut aina vastaantulevat 2010-luvun The Orb-levyt, mutta ei niistä hirvesti ole jäänyt mitään mieleen. Poislukien David Gilmourin kanssa tehty 'Metallic Spheres', joka ilmestyessään ei täyttänyt ehkä galaksin kokoisia odotuksia, mutta tässä kymmenen vuoden jälkeen on saavuttanut omissa korvissa paikan aivan pätevänä levynä.

Abolition of The Royal Familia ilmestyi maaliskuussa ja sille oli suunniteltu kiertue, mutta jokainen varmaan tietää mitä sitten tapahtui. 

Kuuntelin levyn suoratoistopalvelusta heti ilmestymisen jälkeen, eikä se jättänyt mitään suurteoksen kuvaa. Lainasin levyn kuitenkin tässä viikon sisällä kirjastosta ja auto-cd:nä siltä löytyy hetkensä. Levyn alku on suorastaan heikkoa kamaa, ainakin omaan makuuni. Hyvin geneeristä 'jumputusta' ja vielä hivenen vanhanaikaistakin. Siellä täällä pilkahtelee kuitenkin The Orbin vanha henki ja kutosbiisi, vaikka lainaileekin törkeästi Vangeliksen Blade Runnerin äänimaisemaa on karkkia sielulle ja korville. Vähemmän yllättäen se on myös rytmitön ambient-biisi. Hidasta melankolista tunnelmointia tihkuu sieltä täältä ja ysibiisi 'Ital Orb' (jolla viitataan varmaan rastafarien ruokakulttuuriin) pyörähtelee perus-Orb dubin lisäksi mukavasti muillakin kierroksilla. Levyn päättävä, uhkaavalla poikkeustilanjulistuspuheella eteenpäin kulkeva 'Slave Till U Die No Matter What U Buy', voi kokea profeetallisia sävyjä. 

Summa summarum. Fyysisenä en tätä ostaisi, mutta kyllä Patterson elää vielä.

Matt Berry - Phantom Birds 2020

Levyhyllyssä aikaisemminkin pyörähtänyt Matt Berry on englantilainen suhteellisen suosittukin koomikko, jolla on pitkin 2010-lukua kulkenut koomikkouden rinnalla levytysura Soul Jazz Recordsin listoilla. Berryn (s. 1974) omakustanne-debyytti ilmestyi tosin jo vuonna 1995, seuraavakin kymmenen vuotta myöhemmin 2005 ja SJR uudelleenjulkaisi sen 10-luvun puolessavälissä.

Aikaisempi Levyhylly-bloggaus liittyi muistaakseni Wicker Man-elokuvan äänestöä ja kuvastoa mukailleeseen 'Kill The Wolf'-levyyn. Homma oli alkanut jo edellisellä 'Witchhazel'illä, jolta löytyi Toast of Londonin tunnariksi päätynyt koskettava 'Take My Hand'.

Berryn musiikki on tietyllä tapaa ehkä röyhkeästikin retroa: se kuulostaa oikeastaan jokaisella levyllä 70-luvulta, eikä tätä vähennä artistin viehtymys old-school analogisyniin. Periaatteessa mitään ei keksitä uusiksi, mutta mitäs sitä. Berryn baritoni kantaa, kappaleissa on tarpeeksi omaa, vaikka ne ovat tavallaan pastissin kuuloisia. Tarpeeksi koukkuja peittääkseen yksinkertaisuuden. 

Kuulostaa näyttelijän työltä?

Phantom Birds on yhdistelmä folkkia, soft rockkia ja ehkäpä tosiaan Nashville-soundia. Viimeistä alleviivaa muutamalla kappaleella hienosti soiva steel-kitara, jolla toki myös viihteelliset arvonsa musiikkimaailmassa. Tästä upea esimerkki löytyy levyn kappaleelta 'Take A Bow'. Tämän tyyppisissä levyissä on tapana vähän väsähtää loppua kohden, mutta Berry on ladannut sinne parhaimmat biisinsä.

Emtidi - Saat 1972

 

Remiksaus-kirjoitus, sillä Emtidin Saat on ollut tässä blogissa aiheena jo vuonna 2011, mutta silloin hyvin lyhyesti. En tiedä tuleeko tästä nyt sen pidempi kirjoitus kuin silloinkaan, mutta koska tuosta on kymmenisen (!) vuotta ja levy on soinut autostereoissa taas jonkin aikaa, niin palataan aiheeseen.

Oikeastaan yhtyeen kaksi levyä ovat malliesimerkki, mitä krautrock/kosmische-levyjen kanssa saattoi tapahtua ajalla ennen internettiä, tai sen alkuhämärissä: riippuen kumman sai ensiksi käsiinä, yhtye on ollut kuulijan korvissa joko hyvä, tai unohdettava. Nimittäin vuonna 1970 levytetty debyytti ei ole kovin hääppöinen albumi. Oma kuunteluni osui ensiksi sen kohdalle joten 'Saat'iin tutustuminen oli haastavaa. En edes tiedä miksi noin vahvalla ennakkokäsityksellä levyn ostin.

Ensilevy syntyi, kun kaksikko Maik Hirschfeldt ja Dolly Holmes olivat esiintyneet jonkin aikaa akustisesti Berliinin pikkuklubeilla. Duo oli tavannut toisensa tuon ajan yleisessä musiikillisessa ponnahduslaudassa ja keittokattilassa, eli kaupungin Hair-musikaalissa. Vastaavanlaisestahan sai alkunsa kotimainen Wigwam, tai ainakin otti lisävauhtia. Holmes oli alunperin kanadalainen, mutta käsittääkseni Euroopan mannerpuolelle hän tuli Lontoosta.

Siirrytään suoraan kauniin kannen omaavaan kakkoslevyyn. 

Saat tarkoittaa siementä, joka tässä esitetään taianomaisena. Edellemainittu sana kuvaakin hyvin montaa levyn hetkeä. Ei tämäkään lähde heti täyteen lentoon, mutta Hair-taustan nyt tietävänä ekan biisin 'Walking in the Park'in musikaalimaisuus on ymmärrettävää. Dolly hoitelee päävokaalit Maikin tullessa välillä mukaan. Hirschfeldt soittaa kitaraa Holmesin soittaessa pääosan koskettimista. Aloitusbiisin suoritettua virallisen musikaaliosuutensa se lähtee vahvasti efektoiduksi jamitteluksi phaserin pyörittäessä ääntä Maikin sooloillessa kitarallaan (välillä hivenen epäpuhtaasti ja käppäisesti). Kakkosbiisi 'Träume' maalailee hyvää yötä eteerisellä sanattomalla naislaululla kauniiden koskettimien ja kellojen ja kilkuttimien päälle. Puolen lopettava kymmenminuuttinen kolmosbiisi nousee jo koschmisiin tunnelmiin muuntuen ns. normaaliksi kappaleeksi kaksitoistakielisen, urkujen ja mellotronin tahdittamana.

Kakkospuoli avataan astetta tavanomaisemmalla, mutta edelleen kauniilla folk-kappale 'Love Time Rain'illä. Seuraavaksi tulee levyn nimibiisi, joka on Maikin päävokalisoima, perinteisempää folkkia sekin. Levyn lopettavan pitkä 'Die Reise'n aihepiiriä ei tarvinne arvailla. Sillä liikutaan voimakkaasti tunneskaaloilla niskakarvat pystyssä alkeellisen syntikan ilmestyessä välillä pinnalle ja phaserin vouvatessa välillä hyvinkin...painostavasti.

Jos puhtaasti musiikillisessa mielessä ajattelee, niin kakkospuolen avaavat kaksi perinteisempää folk-biisiä ovat levyn vahvimmasta päästä. Sellaista kaksikon keikoilla esittämä musiikki on varmaa ollut. Mutta Saatin taikuuteen vaikutti suoraan Rolf-Ulrich Kaiserin näkemys, sillä hänen Piltz-levymerkillehän albumi tehtiin ja hänen tuotannossaan. Kaiserin kosmisen musiikin imperiumi piti sisällään muutamia levy-yhtiöitä (myös legendaarinen Ohr) ja hänen visionaan oli yhdistää tuohon aikaan pinnalla ollut folk-musiikki esoteerisempiin ja kokeilevampiin "kosmisiin" soundeihin. Lopputulos on joiltakin kohdin Saat:inkin kohdalla välillä romuluinen, mutta kieltämättä samalla myös kiehtova. Ne pienet skruputhan kuuluvat myös persialaisiin mattoihin, koska vain Allah on täydellinen... Ja toimisiko toimiva hetki yhtä uniikisti ilman puolittaisia jopa epäonnistumisia? Ainakaan niitä ei pelätty.

Kokeilut ovat näillä Kaiserin levytyksillä toisinaan tosiaankin villejä, mutta niin oli visio ja aikakin Saksassa. Kaiserin luottoäänittäjä ja osatuottaja oli tälläkin levyllä Dieter Dierks, joka hankki myöhemmin huipputuottajan toimeentulon The Scorpions-yhtyeen jättimenestyksellä. Tämäkin fakta ja ajatus tässä yhteydessä on... villi. Dierks soitti myös levyn bassot ja osan mellotroneista.

Emtidin aika sen sijaan oli levytyksen jälkeen jo pian ohi: Dolly Holmes muutti Berliinistä pois takaisin Englantiin ja Hirschfeldt pyöritti yhtyettä jonkin aikaa tyystin uudella kokoonpanolla, mutta pisti pillit pussiin, koska Holmesin henkistä vokalistia ei löytynyt. Jotain magiaa sekin.

George Gerdes - Son of Obituary 1972

Kuukausi sitten postasin uskiskirppiksiltä löytyneistä levyistä ja lupasin ehkä palata niihin pariin muuhunkin, mitä laarista lähti mukaan. Itse asiassa palasinkin jo, Frank Pourcelin Concorde-levy oli samassa kasassa kuin Gérardin mainio folk-puolikas.

Nyt tullaan kolmanteen levyyn, joka kanneltaan lupaa joko hittiä tai hutia. George Gerdes on kadonnut historian hämäriin. Mies elää käsittääkseni edelleenkin ja on ollut paikallisesti aktiivinen, mutta kahta UA-majorlafkalle levytettyä pitkäsoittoa lukuunottamatta hänen tuotantoaan on löytynyt lähinnä 80-luvun uusfolk DIY-kokoelmilta. Gerdesisistä onkin sanottu, että hän pääsi tavallaan vahingossa luikahtamaan suurelle levy-yhtiölle kuumimman singer-songwriter aallon mukana. Ensilevy Obituary ei ole itselleni juuri tuttu, mutta tämä "jatko-osa" oli mukava yllätys.

Sen verran tiedän levynteon taustoista, että Gerdes matkusti äänittämään Nashvilleen ja levyllä soittaa kaupungin kivenkovia sessiomiehiä pilvin pimein. Musiikki ei ole kuitenkaan puhdasta kantria; sitä liipataan läheltä vain pari kertaa, vaan ehkä enemmän 70-luvun alun folkkia maustettuna amerikkalaisella musiikkiperinteellä.

Gerdesin biisejä ja ulosantia on verrattu Loudon Wainwrightiin ja käsittääkseni tällä tarkoitetaan kummankin musiikissa olevaa selkeästi humoristista viitettä. Huumoriahan voi myös repiä karkeistakin asioista. Kappaleet ovat läpi levyn 70-luvun alun laulajalauluntekijä laatua, mutta levyltä nousee jo kolmannella biisillä näppärän nerokas 'Sack of Woe'. Levyn nimikappale on oikeaa kantria ja kakkospuolen avaava 'Roll Me Over Jehovah' flirttailee rokin kanssa ja lienee syy, miksi levy on jatkanut todennäköisesti kuolinpesästä maallista matkaansa helluntailaisten kirppikselle. Kakkospuoli on muutenkin niin sanotusti laidbackisti rokkaavampi kuin paraatiposki. Mielikuviin nousevat Stones ja Steve Miller Band.

Tämäkin oli saanut kohtalokseen ns. cut-outin, eli ei ole kelvannut ostavalle yleisölle täysihintaisena. Käsittääkseni levyä löytyy enemmänkin tämän maan kirppislaareista, että ehkä tämä kirjoitus on jonkinlainen suositus. Kannestaan huolimatta, tai siitä johtuenkin hyvä levy.

Śląsk - Helokanie 1964

 Uusi Mojo-lehti opetti, että sen sampleri-cd:ltä löytyvä puolalaisen laulu- ja tanssiryhmä Slask:in Helokanie toimi suorana "lainauksen" aiheena Bowien Low-levyn kappaleella 'Warszava". 

Levy löytyi Bowien kyytiin hänen matkatessaan junalla Itäblokissa (olikohan mahdollisesti paluumatka Neuvostoliitosta yhdessä Iggyn kanssa?). Hän osti sen Varsovan rautatieaseman matkamuistomyymälästä. 

Välillä tosi on tarua ihmeellisempää.

Frank Pourcel - Concorde 1975

Tässä aivan äskettäin vietettiin vuosipäivää Concorden viimeisestä tulipalloon päättyneestä lennosta. Kone itsessään oli bensiiniajan Utopia, joka tuotteena kusi oikeastaan kaikessa mihin se ryhtyi. Alunperin Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian yhteisprojektina alkaneen koneen kyydistä pudottautui ensin Saksa. Mantereen keskellä sijaitseva valtio ei tehnyt oikein mitään yliäänikoneella, joka ei saanut lentää valtioitten yli. Koneen ohjaamo ja matkustamo olivat aikaansakin nähden pienet, mutta öljykriisissä taivaisiin pompannut polttoaineen hinta tiputti Concorden taloudellisen kurssin alas. Silti kone laitettiin 70-luvun puolessa välissä lentoon. Aluksi sillä koitettiin pitkiä matkoja, joissa nopeudesta on todellista hyötyä, mutta tähtitieteellinen polttoaineenkulutus johti useisiin välilaskuihin, jolloin Australian lennon nopeushyöty hävittiin näihin. Lopulta sillä yliteltiin lähinnä Atlanttia ja silloinkaan kone ei tuottanut ns. voittoa. Concordella lentäminen miellettiin kuitenkin jonkinlaiseksi luksukseksi, jota korostettiin ennen lentoonlähtöä nautitulla aidolla shampanjalasillisella.

Samaa luksusta haettiin myös koneelle sävelletyssä tunnuskappaleessa, jonka teki ranskalainen Frank Pourcel Grand Orchestroineen. Biisi on viihteellisesti funkkaava iso orkestrointi aikansa parhaimpaan ranskalaiseen tyyliin. Jet Set.

The Buxs - Live 1982

Musiikki on upea asia, eikä intternettikään paha, vaikka onkin tappanut lukemattomien ihmisten harrastuksen fyysisten äänitteiden parissa ja ajanut artisteja ahdinkoon. Mutta mikä valtava määrä tietoa ja tiedostoja. Olen ollut muutaman vuoden jäsenenä synnyinkaupunkini facebook-ryhmässä, jonka aiheena ovat paikalliset bändit 70-80-luvulla.
Maailma on sinänsä pieni ja kummallinen, sillä ryhmän ylläpitäjä ja käsittääkseni aikansa skenen primus motor on vaimoni entisen kotitalon naapurin ukko, jonka musiikkiharrastuksista ei ollut mitään arvailuja myöhemmin kyseisessä osoitteessa notkuessani. 

Harvatahtisesti päivittyvässä FB-ryhmässä on aika mittava kokoelma paikkallisissa studioissa paikallisten projektien ja soittajien tuottamaa kamaa. Koska nämä tehtiin siis niin sanotussa oikeassa studiossa, äänenlaatu on yleensä kelvollinen, musiikissakaan ei yleensä mitään varsinaista vikaa, mutta ei myöskään varsinaisesti mitään erikoistakaan. Maakunta- ja kuntabändejä, tyylilajina aikansa ulkomaiset esikuvat.

BUXS Kotkan Sibeliuksenpuiston lavalla kesällä 1982. Vasemmalta lukien: Puke, Make, Krisse, Kölli.

Siihen nähden yksi viime kesäinen päivitys nousi vahvasti korviin; The Buxs-yhtyeen livebiisi vuoden 1982 kesäkeikalta Kotkan Sibeliuspuiston lavalta. Omassa nuoruudessani tyhjyyttään seisovasta (ja nyt jo puretusta lavasta) liikkui parikin urbaanilegendaa. Ensimmäisen mukaan se oli maksanut enemmän kuin Kotkan upea funkkisrakenteinen brutaali kaupungintalo (tässä voi olla perää ns. revalvaatioiden, devalvaatioiden ja rahan arvon muutumisen yms. kautta). Toinen sitkeä, mutta ilmeisen paikkansa pitämätön huhu oli, että sen lavalla oli esiintynyt 60-luvun lopussa Earth-nimellä aloittanut englantilaisbändi, josta tuli pian Black Sabbath. Koska huhut syntyvät jostain, joku ihan jebou ykkösdivarin brittibändi on lavalla ehkä soittanutkin?

Mutta mutta. Palataan The Buxsin youtubesta löytyneisiin livebiiseihin. Omaan korvaan näin jälkiviisasteluna silmille räiskähtävässä musassa soi Stooges, Motörhead ja Discharge. Eli niin sanottu aikansa 82-meininki. Yhtyeen soitto rullaa mallikkaasti ja ennenkaikkea vokalisti/huutaja ei säästele: mitään.
Mutta rockmusiikki on siitä jännää ja elänyt tuolloin vielä voimakkaasti nuoruuttaan, että palikat ovat saattaneet muokkautua itsestään ja vähän yllättäenkin, kuten haastiksen lopusta selviää. Tai siis yhtyeen oikeista vaikutteista. 

The Buxsin musiikki soi ennenkaikkea kuitenkin nuoruuden innolla, jota on ihan oikeasti mahdotonta jäljitellä. Bändi toimi vain parisen vuotta ja niittasi aikansa tyyliin aikamoisen määrän tiivistynyttä enrgiaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy.
Lähetin muutaman peruskysymyksen nykyään Australian Brisbanessa asuvalle yhtyeen rumpalille ja vastaus/haastis tässä:  

"  

Legendaarisen Kotkalaisen rockyhtyeen BUXS:in rumpali muistelee: 

1. Millä aikavälillä bändi toimi? 

Kymenlaaksolainen legendaarinen rockbändi BUXS toimi Kotkassa suhteellisen vähän aikaa, mutta varsin tehokkaasti! 

Minä olin juuri päässyt armeijasta v. 1981 ja käppäilemässä Kotkan kaduilla yhtenä viikonloppuna, kun yhtäkkiä joku tarrasi kiinni olkapäästä ja pysäytti minut. Kotkalainen basisti Puke sanoi, että ”Ollaan perustamassa Kotkan kovinta rockbändiä, tuutko rumpaliksi?” Sanoin, että voisin tullakin, mutta ei oo enää rumpuja, kun piti myydä ne ennen armeijaan menoa. Puke totesi siihen, että ei hätää, meillä on White Angels! Mietin, että mitä mahtaa olla nuo ”whiteangels” ja lopulta selvisi, että ne olivat varsin asialliset valkoiset rummut. Kenen, ei hajua?!

Eli bändillä rummut, mutta rumpali puuttui. Ei tarvinnut kauaa miettiä ja totesinkin aika lailla saman tien, että totta kai tulen messiin! Puke Tani on kotkalaisen rumpalilegenda Reijo ”Rempo” Tanin jälkikasvua, joten kovassa seurassa oltiin! Nuo valkoiset enkelit saattoivat itse asiassa olla Rempon entiset rummut! Näin saatiin siis paikoilleen viimeinen pala Buxsin palapeliä. Homma lähti käyntiin välittömästi ja tavaraa (siis biisejä) rupesi syntymään. Buxsin tehokkain aika oli vuosina 1981-1982. 

2. Ketä tässä soitti? 

BUXS oli perinteinen 4 muusikon kokoonpano, eli laulu, kitara, basso ja rummut. Joukkueessa soittivat koko sen olemassaolon ajan seuraavat heput: 

Markku (Make) Mellas – laulu ja karjunta 
Juha (Kölli) Töyrylä - kitara ja onkivavat
Petri (Puke) Tani – basso ja lavaheilunta
Kristian (Krisse) Olin – rummut ja kaljatölkit 

Makesta sen verran, että hänen päiväduuni oli kirkossa! Markku toimi nimittäin niihin aikoihin Kotkan seurakunnan suntiona. Tämä tarina on tosi... valehtelematta! 

3. Minkälainen Kotkan bändi- ja keikkameno oli 70-80-lukujen taitteessa? 

Kotkan musaskene oli suhteellisen vilkas, mutta varsin paikallinen. Keikkoja ja keikkapaikkoja oli onneksi myös jonkin verran tarjolla, varsinkin kesäisin. Esiintymisareenoina toimivat yleensä Nuokkari, eli Kotkan nuorisotalo Kirkkokadulla, jossa bändeille oli annettu käyttöön peräti kaksi omaa treenikämppää! Nuokkarilla vaikuttivat mm. legendaarinen Trash, sekä naapurikämpässä treenannut Choluwieteri. Muita treeni/keikkamestoja oli Kotkan työväentalo, Isopuisto, sekä Sibeliuksenpuisto, eli Sippari, jossa oli siihen aikaan ihan oikea amfiteatterimainen keikkalava! Kotkan muusikoilla oli suhteellisen hyvä yhteishenki ja diggailtiin ja kannustettiin toisten bändejä varsin mukavasti. 

4. Teittekö mitään demoäänitettä tai muuta? 

Buxs ei tehnyt demoja, eikä muitakaan virallisia äänitteitä. Perustimme toimintamme rankkaan energiaan ja livemeininkiin! Onneksi basistin veli, Kimmo Tani sattui äänittämään yhden keikan Sibeliuksenpuistossa, josta on tallessa viisi kappaletta. Näistä kolme on nyt julkaistu EP:nä nimellä BUXS : Live. Tämän palasen Kotkalaista musiikkihistoriaa saa nyt omia itselleen seuraavasta osoitteesta: https://buxs.digpublish.com 

Etelä-Suomen Sanomat oli paikalla ja totesi keikasta seuraavaa: "Alusta lähtien oli selvää, ettei rockin soitto ole näille pojille mitään Jaffan juontia mummolassa. Irti päästettiin reilu annos kursailematonta energiaa, kunnon lavameininkiä ja tervettä uhoa, joka sai yleisöltä ansaitsemansa palautteen.”

5. Mihin bändi loppui? 

Bändin loppumetreistä ei ole selkeää muistikuvaa, mutta ei se ainakaan hajonnut riitojen tai musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Olimme kaikki varsin hyvin samalla aaltopituudellla siitä, mistä Buxsin musiikissa oli kyse ja mitä haluttiin soittaa. Bändi siis toimi erittäin hyvin loppuun asti!

Buxs harjoitteli Kotkan Kaupunginteatterin takana Papinkadulla olleessa pienessä puutalossa, jossa oli vastakkain yksi isompi ja yksi pienempi huone. Isommassa kämpässä treenasi mm. Kari Stenmanin, eli Stenkan bändi Leopantteri, ja toisen huoneen oli vallannut itselleen Buxs. Stenkan kanssa tuli soiteltua mm. aikaisemmin mainitussa Choluwieterissä ennen Buxsia. Meidän tiloissa ei treenannut muita yhtyeitä, joten olimme varsin ylpeitä, kun saimme nauttia ”omasta treenikämpästä”. 

Ehkä Buxsin kohtalona oli olla yksi nopea, mutta tehokas energiapurkaus Kotkan musiikkimaisemassa tyyliin Live Fast, Die Young? Tämän toteutti ikävä kyllä myös solistimme Make (R.I.P.) joka liittyi yläkerran orkesteriin liian aikaisin.

BUXSin hulvaton rytmiryhmä, eli Puke ja Krisse vierailemassa (lue häiritsemässä) erään toisen tunnetun kotkalaisen bändin esitystä Isopuistossa. Motto: lavalla pitää heilua

6. Kuulen tälleen jälkikäteen tästä läpi muutamia orkestereita, mutta mitä te silloin kuuntelitte? 

Laulusolistimme Make oli kova Lou Reed fani, joten ohjelmistossamme oli useampikin Reedin biisi mm. Vicious ja Waiting For My Man. Ramones oli tietenkin kova sana, ja muutenkin niitten punk asenne! Puken ja minun suosikkeihin kuului mm. Lynyrd Skynyrd ja Aerosmith, jotka vaikuttivat osaltaan Buxsin biisivalintoihin ja soundeihin.
Hyvin monet Buxsin kappaleista olivat muuten bändin omia sävellyksiä, mikä oli aikamoinen saavutus siihen aikaan! Jos tehtiin covereita, niin ne pyrittiin tekemään omilla ehdoilla. Fakit mentaliteetti vallitsi ja yleisö tykkäsi aina kybällä!

" 

Live EP BUXS : LIVE nyt julkaistu! Kannata kotimaista omakustannetuotantoa, ja osta tämä energiapläjäys omaksesi tuosta linkistä: https://buxs.digpublish.com

Danyel Gérard - S/T 1972

Suomen fyysinen kirppisskene on jakaantunut kolmeen eri ryhmään: suostuimpana on looshimestat joissa ihmiset myyvät omassa vuokratussa lokerossaan omia tavaroitaan. Tämän lisäksi toinen suhteellisen suosittu, tai ainakin vuosikymmenestä toiseen pyristelevä toimija on uskiskirppikset. Kolmas sitkeä sissi on kylän erikoismiehen haalima jätevarasto, jossa ylihintaiset rojut lojuvat vuosikymmenestä toiseen, pöly haisee ja isäntä röhnöttää ovensuussa. Only Cash.

Aikana ennen internettiä ensimmäinen ja viimeinen tekivät tiliä käytetyn pornon myynnillä, mutta tämä alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Uskiskirppisten tavaravalikoima oli helluntai- tai muitten seurakuntien kuolinpesistä ja lahjoituksista haalimaa tylsempää kamaa, mutta paikkojen vinyylilootat kannattaa silloin tällöin koluta, sillä pakollisten Francis Goyien ja Matteus-passioiden yms. joukossa saattaa olla jotain mielenkiintoista. Joskus harvoin, mutta näinkin on välillä tapahtunut. Usko pois!

Käväisin tällä viikolla tällaisessa mestassa ja ostin kolme vinyyliä ihan rehdisti ja suoraan kansikuvien perusteella. Kahteen muuhunkin todennäköisesti palataan täällä, mutta ranskalaisen Danyel Gérardin tyylitelty rakeinen mustavalkokansi vangitsi katseen lisäksi mielenkiinnon.

Gérard on syntynyt Pariisissa 1939 armenialaisen ja italialaisen vanhemman liitosta, mutta vietti pääosan lapsuudestaan Brasiliassa. Hän kuitenkin palasi 1953 Pariisiin pyrkiäkseen Notre Damen poikakuoroon. Tätä uraa ei luonnollisesti kestänyt pitkään, mutta 1958 hän levytti ensimmäisiä ranskalaisia rock'n roll-levytyksiä. Parin pikkuhitin jälkeen hän sai suurhitin kotimaahansa Ranskaan, jonka jälkeen vuonna 1971 levytetty 'Butterfly' nousi jättihitiksi sekä kotimaassa, että eri kieliversioina läpi Euroopan UK:ta myöten. Sinkku myi huikeat seitsemän miljoonaa kappaletta (käsittääkseni Paradise levytti Suomi-version) ja se nousi jopa Atlantin toisella puolella top100:seen ja Gérardille järjestettiin levytyssessio Los Angelesissa, tähtäimessä Amerikan markkinat.

MGM:lle äänitetty englantiversio perustui käsittääkseni osittain uudelleenäänitettyihin versioihin aikaisemmista ranskahiteistä, joista levyn A-puoli koostuu. Näitä, Gérardin ääntä ja tuotantoa voisi verrata parin vuoden päästä soolouraansa aloittelevaan Demis Roussokseen: pehmeää, hivenen folkahtavaa ja taatusti ranskalaisen siirappista.

A-puolen loppuessa mieleen hiipi ajatus tuhlatusta 70 sentistä, jotka levyyn tuli hukattua, mutta B-puolen samaa kaavaa toistaneen biisin jälkeen alkoikin tapahtua. Kakkosbiisi, dramaattisen fuzz-kitaran värittämä 'The Gun' paljastaa Gérardissa teatraalisen tuskaisen tulkitsijan, suoraan valkokankaalta. Eikä tämä tähän lopu, vaan seuraava 'The Rain' folkkaa kauniisti, tuskaisesti ja omaa ovelan sointukulun. Tästä hypätään 'Elie Lama Sabatchani'in, valtaviin kuoroihin ja oudon etniseen grooveen. Levyn päättävä 'Let's Love' edellisten kanssa voisi hyvinkin olla aikaisemmin mainitun Demiksen tuotantoa. Sitä Roussoksen hyvää tuotantoa siis.

Levyn kulmat on leikattu lovelle. Eli tämä on niin sanottu cut-out, jota suuressa maailmassa käytettiin levyille, jotka eivät menneet kaupaksi ja näitä lähetettiin pienempien markkinoiden maihin myytäväksi alennushinnalla. Tästä voi päätellä, ettei Danyel Gérardin Los Angelesissa äänittämä levy tehnyt kauppaa Yhdysvaltain ja Englannin markkinoilla. Syykin tähän on suhteellisen selvä: Gérard lausuu englantinsa hyvin broken ja ranskalaisittain. Kummassakin maassa oltiin 70-luvulta pitkään eteenpäin hyvin nirsoja tällaiselle. Euroopassa se ei menoa haitannut, Gérard sai vielä pienempiä hittejä ja menestyksiä, mutta myös "yhden hitin ihmeen" viitan selkäänsä, sillä Butterfly:n kaltaista toista suurhittiä ei ole uralle tullut.

Dr John - Babylon 1969

Babylon oli tuossa vaiheessa jo pitkänlinjan soittajana ja sessiomiehenä toimineen Mac Rebennackin Dr John hahmon toinen pitkäsoitto.

Edellisvuonna ilmestynyt Gris-Gris on myöhemmin noussut suureen kulttimaineeseen, mutta kaupallinen suosio sai Rebennackin kohdalla odotella vielä pari vuotta, kunnes The Metersin komppaama 'Right Time. Wrong Place' nousi korkealle sekä single- että pitkäsoittolistoilla.

Gris-Gris-levyn yleissointia voisi kuvata englantilaisella termillä "druggy". Hippiajan avoin ja positiivinen suhtautuminen huumausaineisiin ei ollut Rebennakille mitään uutta, ehkä aineet olivat, sillä hän oli ollut tässä vaiheessa jo vuosia pahassa heroiiniriippuvuudessa. Tästä johtuneet puoli- ja kokolaittomasti vietetyt päivät satsin perässä johtivat eri suunnilta tulevaan kuumotukseen, joka Rebennackin muistelmien mukaan yhdistyi päänuppiin loppuvuodesta 68 alkaneen Vietnamin sodan TET-offensiivin ja Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien kanssa. Nämä synkistivät Dr Johnin visiot siinä määrin, että hän päätti tehdä uuden levynsä kuvaamaan tätä Babyloniamme. Omien sanojensa mukaan levystä tuli vähän kuin Hieronymus Boschin äänite.

Nimibiisi heittelee rytmilajeja, voodoonaiskuoro laulaa laahaavat stemmansa ja tohtori luettelee kaikki mieleen tulevat kuumotukset. Rytminvaihdos ja puhaltimet tuovat kokeellisen jatsin rytmitysten mennessä epämiellyttävästi päällekkäin. Glowin' muistuttaa vähän enemmän edellislevyn "normaalia" voodoo-Johnia, mutta sekin tahmaa oudosti. Lisää tohtorin karjuntaa, vaeltelevia torvia ja painostavaa junnausta tarjoillaan 'Black Widow Spiderissa'. 

'Barefoot Lady' loitsuaa akustisesti taas enemmän miellyttävää biisiä muistuttavasti, kunnes 'Twilight Zone' vaeltelee formaalin biisin ja kaiutetun aavekolinan ja free-jazzin välillä. 'Patriot Flag-Waver' lapsikuoroineen kertoo mielipiteet KKK:sta, naapurikyylistä jne. Levyn lopettaa synkästi nimetty kuristaja 'The Lonesome Guitar Strangler' joka juoksuttaa resonaattoria hypnoottisesti, välillä vittuilevan epiksessä vedetty slide ja lopulla lainataan Creamia palaten sitten kasvamaan koko suoalueen kokoiseksi jamiksi torvineen, jonka keskellä yksinäinen tohtori julistaa sanomaansa.

Tällä levyllä John ajelee ehkä eniten samoille alueille, missä toinen aikalainen ja myöskin L.A.ssa toiminut kapteeni asteli joukkoineen. Rankka ja raskas levy, mutta ei tämä huono ole.

Agents - Agents... Is Beat! 2008

Agentsien toinen "soololevy" (edellisestä oli ilmestymisvuonna 28-vuotta) julkaistiin alunperin 2000 kappaleen numeroituna painoksena DVD-boksissa, johon mukaan oli laitettu nimmareita, plektra, vihkonen yms. Oma versio on tavallinen kirjastosta lainattu jewel-case tavallisella vihkosella.

Agentsit ovat sitä koulukuntaa, jonka levytykset tarvitsivat kypsymistä. Yhtyeen debyytti on sanalla sanoen heikko, eikä sitä kiistä maestro Pulliainenkaan, vaan puhuu debyn yhteydessä aina oppirahoista.

... Is Beat! heilahti ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle #3 ja pysyi listalla 11-viikkoa. Kansa tykkäsi Pulliaisen ja co:n valitsemista biiseistä, joiden muassa oli sellaisia klassikoita kuin 'Satisfaction', 'Sunshine Superman', 'Green River', 'San Fransisco' jne. Kaikki sovitettu rautalankaversioiksi, joissa Pulliainen soittaa laululinjat kaikukitarallaan.

Paperilla ylläoleva on herkullisen kuuloista ja myyntimääristä päätellen myös yleisölle, mutta itse tulin levyä kuunnellessa vähän toisiin ajatuksiin. Sopi hyvin pitkänmatkan autoilun taakse kerran kuunneltuna, mutta mieleen luikerteli kappalevalintojenkin takia 60-luvun instruexploitaatiolevyt, etenkin parissakin biisissä soineen sitarkitaran takia. Paisley-tapettia. Tuotanto on Pulliaistyyliin kunnianhimoista, välillä filtteriä väännetään kuin Joe Meek konsanaan, mutta muuten kaikki on puunattua.

Levyltä ilmeneekin se asia, kuinka tärkeä Baddingin taustakomppaus yhtyeelle ja sen soundin kehittymiselle oli. Pelkältään tämä on perus-instruilua, josta puuttuu se jokin alleviivaava suomimelankolia, jonka yhtyeen solistit ovat liimanneet bändin soinnin päälle. Helposti ajattelee sen olevan tosiaan vain pintamaali, mutta tällä levyllä vokalistien yhteensitova vaikutus näyttäytyy ja kuuluu, kun sitä ei ole. Tai siis kuinka kumpikin tukee toisiaan muodostaen sen Agents-kokonaisuuden.

Tony Gerber - Secret Garden 2017

Olen huomannut tällä hetkellä ostavani lähinnä cd-levyjä. Niitä halveksittuja jäänteitä, joita alan harrastajat kuskasivat kellarikomeroon uudelleen ostettujen vinyyliversioiden tieltä. Samojen vinyylien, jotka vietiin aikanaan kirppareille kahden markan hintaan pois laaserlevyjen tieltä.

Yksi syy tähän on autokantamme vanhanaikaisuus, jolloin mitään bluetooth- tai vastaavaa soitinta ei ole, vaan kyydissä on aina satojen levyjen hyllystä löytyvä cd, tai vaihtoehtoisesti boomer-sukupolven classic-rock Uncut-lehden mukana tuleva sampleri-cd. Jälkimmäisille olisi kiva naureskella, mutta niissä on kuitenkin aina uutta musiikkia ja uusia bändejä, vaikka lehden sisällä olisikin Pink Floydin tarina part. VVI, taikka Zepukat Amerikkaa valtaamassa.

Noniin Asiaan.

Suoritimme pojan kanssa autoretken Kolille ja matkan varrella oli vanha kunnon lapsuuden Savonmatkojen (harvinainen) pysähdyspaikka; Veijo Rönkkösen Patsaspuisto maantien, Karjalan radan ja rajavyöhykkeen välissä. Rönkkönen kuoli äkillisesti kymmenen vuotta sitten ja hetken näytti siltä, että omalaatuinen ITE-taiteen tyyssijä ja puutarha jäisivät vasaran alle tai heitteille, mutta tällä kertaa rahamiesmesenaatti teki kulttuuriteon ja pelasti paikan. Patsaita oli nyt nimikoitu suojelukseen erinäisille yrityksille, olipa mukana Rönkkösen leipätyöpaikan Simpeleen paperitehtaan Paperiliiton osastokin.

Koska lapsuus ja Savon retket ovat jääneet jo muistoiksi ja hetken Joensuussa oleskelustakin on tasan 20-vuotta taitaa myös Patsaspuistossa vierailusta olla saman verran. Tämä oli sikäli hyvä, että lapsuudessa ja nuoruudessa ilmestyneiden joogaajien lisäksi paikkaan oli ilmestynyt alkuaikojen omituisuuksien lisäksi paljon uutta. Ja vanha unohtunut, joten vierailu oli itselleni miltei yhtä uusin silmin, kuin matkaseuralaisellekin. Koronakesä ja kotimaanmatkailu ovat nyt in, joten paikka oli hyvin täynnä, kuten määränpää Kolikin. Silti paikan puutarhamaisuus ja ympäröivä... pusikoitunut jättömaa yhdessä suhisevan maantien kanssa loihtivat edelleen mielenkiintoisen tunnelman.

Yhden mökin kohdalla kaiuttimista soi tyylipuhdas ambient-musiikki, joka herätti kiinnostuksen. Astro Can Caravan esiintyi puistossa vuosi sitten, mutta muuten siellä ei kai konsertteja ole ollut hirveästi. Mutta paikka on inspiroinut pariakin ambient-musiikin tekijää ja myyntimökissä oli pakko tukea puistoa ostamalla tuotteita, eli kangaskassin ja tämän levy. Kummastakin menee osuus puiston kunnossapitoon.

Tony Gerber on itselleni tuntematon tekijä, mutta Rajatapauksia-blogin perusteella herra on kotoisin Nashvillestä ja tehnyt new age-henkistä suhinaa jo 80-luvulta asti. Etnisten ennakkoluulojen mukaisesti herra soittaa kuulemma myös kantria, joten tietynlainen hengenhoimolaisuus itseni kanssa on sinetöity.

Omista visioistani poiketen Gerberin ambientti nojaa vahvasti isoihin elokuvamaisiin syntikoihin, vienoihin liideihin ja myös kitaraan, joka tuo toisinaan mieleen David Gilmourin laiskan käden. Mukana on tietysti tuulen lailla suhisevaa synteesiä, syntikka-panhuilua ja valtava kasa kaikua. Sateen ropinaa, pseudo-itämaistä huilua ja berliiniläisvaikutteinen sekvenssikin piipahtavat välillä takana. Gerber on tyylitajuinen mies, joten missään vaiheessa ei kuitenkaan lähdetä halpaan jytkytykseen, vaan piirrellään kiinalaiselle paperille tyylitellen ja musteella. Ainoa itseä himppasen verran häiritsevä raita on adiemusmaisella laululla/chantillä ja pinnassa olevalla biitillä seilaava 'Joogatarha' joka on selkeästi rytmiraita. Mutta annetaan se anteeksi sadan jooga-asennon voimalla. Levyn päättävä 'Ring Around the Rosie' nojaa eniten niihin kitaroihin.

Cd-soi autossa läpi useita kertoja paripäiväisen reissun aikana. Levyn dynamiikka tavallaan tietysti kärsi vuoden 2000 Nissanin omasta suhinasta, huminasta ja pörinästä, mutta levylle ja musiikille kävi ainakin omalla kohdalla niin, että se lokatoitui Patsaspuistoa enemmän niille sadoille maantiekilometreille, joita Kymenlaakson ja Kolin välillä on. Kunnon ajotapettia. Mutta muistijälki on myös jätetty.