Elokuva on sikäli ajankohtainen, että kuvitteelliselle syrjäiselle Summer Islelle sijoittuvan elokuvan Lord Summerislea esitti tuolloin jo yli viisikymppinen tyylikkäästi harmaantunut Cristopher Lee. Ja jos joltain jäi huomaamatta, niin herra kuoli viime viikolla kunnioitettavassa 93-vuoden iässä. Jos Dracula voi kuolla..
The Wicker Man, eli suomennoksena Uhrijuhla oli englantilaisen Hammer-filmiyhtiön tuotantoa, joka syyti markkinoille kauhua pitkin 60- ja 70-lukua. Osa yhtiön elokuvista on yhdentekeviä, osa on jäänyt ikuisesti elämään kulttiklassikoina, joihin Wicker Mankin kuuluu. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin rannikolla sijaitsevaan lordin omistamaan Summer Isleen, joka on omissa eristyksissään jättäytynyt tahallaan vähän takapajuiseksi ja kaivanut esiin vanhat pakanauskot. Elokuva pelaa kontrastilla, miten idyllisessä paikassa tapahtuu ankeita ja hämäriä asioita, sekä asukkaiden passiivisella, mutta selvällä muurilla ulkopuolelta tullutta päähahmoa kohtaan. Tytön katoamista selvittämään tullut uskovainen poliisi törmää häntä rienaaviin pakanauskomuksiin ja Leen näyttelenä Lord Summerisle on karismaattinen hahmo. Elokuva huipentuu, no jätetään se nyt kertomatta, jos joku ei ole tätä nähnyt.
Erinomaisen elokuvan kruunaa sen soundtrack, joka julkaistiin omana levynään ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998, sekä uudelleen vuonna 2002. Musiikkiraita liittyy musiikillisesti ja temaattisesti vahvasti Englannissa 60-70-luvun taitteessa vallinneeseen folk-rock renessansiin, jossa vanhoja perinnekappaleita sähköistettiin ja uusia keksittiin. Yhtyeet, kuten The Incredible String Band ja Fairport Convention olivat suosittuja ja taas vähän undergroundimmat orkesterit, kuten Comus toivat pinnalle pakanallisempia ja synkempiä sävyjä. Tähän nähden on hassua, että soundtrackin säveltänyt Paul Giovanni olikin new yorkilainen ja säveltänyt Broadway-musiikkia. Hänen pienimuotoisten folk-kappaleidensa lisäksi mukaan tuli vinoa orkesterimusiikkia, jota varten levylle koottiin 'Magnet'-niminen orkesteri, jossa kyllä soitti Royal College of Musicissakin opiskelleita muusikkoja. Nämä orkesterikappaleet ovat pääosin Vihreitten saarten omia tradeja, mutta soitetaan hivenen heiluvasti, mikä lisää elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Lisäksi osa elokuvan kappaleista on musikaalityyliin päähenkilöiden itsensä laulamia, joten Christopher Leekin pääsee esittelemään baritoniaan.
Eroottinen 'Willow's Song' on jäänyt jo aikaisemmin elämään ja sitä on coveroitu jonkin verran. Samaa vakoa kyntää avoimen seksuaalinen 'Gently Johnny'. Lasten keskikesän fallos-symbolista laulama 'Maypole' kertoo Onni Mannin tyyliin mistä lapset saavat alkunsa. Ylipäätään leffan soundtrack ja sen tyyliset kertoivat omaa Värttinäämme jo 20 vuotta aikaisemmin kansanlaulujen keräysvaiheessa siivotuista aiheista. Tämä yhdistettynä elokuvan saarelaisten juutalais-kristillisen jumalan ja moraalin hylkäämiselle on nostanut soundtrackin yhdeksi niin sanotun neofolk-musiikin esikuvista. Populaarikulttuurista löytyy nykyään loputon määrä viittauksia elokuvaan ja yksi hauska sellainen on täälläkin pari vuotta sitten käsitelty Matt Berryn 'Kill the Wolf''-albumi, joka kumartaa elokuvan soundtrackille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti