Ralph Lundsten ‎– Paradissymfonin 1980

Löysin perjantaina tämän levyn kirpputorilta kahdella eurolla. Samaisena päivänä oli myös ruotsalaisen elektronisen musiikintekijän ja lyhytfilmimiehen Ralph Lundstenin 80-vuotissyntymäpäivä.
Kuulin synttäreistä tosin vasta myöhemmin samana iltana, mutta yhteensattuma oli sen verran hassu, että pakkohan tästä levystä nyt on jotain kirjoittaa.

Lundsten syntyi siis lokakuussa vuonna 1936 ja on asunut pitkään Nackassa Tukholman lähistöllä olevassa meren ja metsän vieressä sijaitsevassa "Castle Frankenburgissa". Talo on vuonna 1878 rakennettu puinen pitsihuvila kaikkine tornisiipineen ynnä muineen. Eksentrinen taiteilija on maalannut mestan uimamajaa myöten vaaleanpunaiseksi. Sisustus tursoaa väriä, pitsiä ja porsliinia, jotka eivät ole todellakaan hankittu Ikeasta. Itse asiassa kannattaa käydä vilkaisemassa täältä.

Eksentrinen elämäntyyli, jo vuonna 1959 aloitettu oman elektronisen musiikin luominen ja lyhytfilmit tuovat mieleen "tutumman" suomalaisen Erkki Kurenniemen, eikä yhteys ole tuulesta temmattu: Lundsten tilasi Kurenniemeltä ainakin yhden Dimi-O ja DIMI-A syntetisaattorin. Miehet ovat myös ystäviä keskenään.
Muuten tekemisen ja musiikin puolella löytyy eroja: Lundsten on kohtuullisen tuottelias ja saanut hommansa ylipäätään aina prototyyppiä tai hahmotelmaa pidemmälle ja valmiiksi. Musiikkinsa puolesta miehiä erottaa Kurenniemen automaation ja uudenluonnin vision sijaan Lundstenin ilmiselvästi romanttinen ote elektroniseen musiikin tekemiseen. Kaikki hänenkään levyt ja teokset eivät ole alusta loppuun mestariteoksia, mutta ääninauhojen, oikeiden soitinten ja elektronisten laitteiden yhdistelmästä voi hänen kohdallaan musiikista käyttää surutta kuvausta "lämmintunnelmallinen". Lundstenin kuulluin ja kuuluisin ääniteoshan on Ruotsin yleisradion vanha tunnusmusiikki, mutta hän oli kotimaassaan kohtuullisen suosittu elektronisen musiikin levyttäjä ja pioneeri noin muutenkin.

Castle Frankenburgissa sijaitsee myös miehen Andromeda-studio, jossa ymmärtääkseni oikeastaan kaikki Lundstenin musiikki on luotu. Paradissymfonin on myös siellä leikattu ja liimattu, joskin mukana on muualla soitettuja kirkkourkuja, kuoroa, bändissoittoa ja niin edelleen. Levy on koottu ja äänitetty vuosien 76-79 välillä. Kansistakin liikkuu ainakin kolmea eri versiota.

Takakannen vuoden 1979 Pyhäinpäivälle kirjatussa esittelytekstissä Lundsten teemoittaa levyn; Ikuinen elämä ja paratiisi on kiehtonut aina ihmistä. Nauttiako tästä hetkestä, vai valmistautuuko arvailujen varassa olevaan tuonpuoleiseen? Valinta on ihmisellä itsellään, mutta Lundsten tarjoaa levyllään häivähdyksen leikkimielisesti paratiisista. Kappaleiden esittelykirjoitukset ovat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä. A-puolen aloittava 'The Frontiers of Paradise' tarjoaa äänimaisemaa, joka kumpuaa Aurinkokunnan rajalle liikkuneesta Voyager-luotaimesta. 'The Gate of Heavenillä' saavutaan urkujen ja kuoron tahdissa taivaan portille. 'The Paradise of Heroes' tarjoaa esittelytekstissään pohdittavaksi yleisen paratiisimyytin, jossa paikka on "paranneltu" versio todellisuudesta, joka on sankareiden ja patriarkaalisesti hallittu ja jossa tinasotamiehet marssivat rivissä... Tämä mieshän on aika veikeä ukko!

Kakkospuolen avaava 'The Region of Heavenly Peace' tarjoaa taas verrokiksi matriarkaalisen rauhan paratiisin. Sitten siirrytään ihmisen egoon ja sen luomiin illuusioihin tärkeistä asioista, josta mennään joraamaan diskoon enkeleiden kanssa, kunnes löydetään viimeinen portti ja ymmärretään itsekkyyden, ilon ja surun turhuus samalla löytäen Totuuden. Tämän jälkeen palataan takaisin ihmisten ilmoille ja yritetään muistaa levyn takakanteen kirjoitettu matka ja viisaudet.

Näin pitkän sepustuksen jälkeen lukijaa varmaan kiinnostaa, että miltä tämä paratiisimatka kuulostaa? Se on yhdistelmä kuoroa, urkuja, satumaista harppua, 70-luvun progebändiä, kosmista suhinaa, juustoa ja sokeria, mutta myös kauneutta ja tinkimättömyyttä, jonka takia Lundstenin musiikkia ei pysty sivuuttamaan pelkällä olankohautuksella. Levy on julkaistu vuonna 1980, jolloin tämä ei ollut varmasti Ruotsissakaan mitään kuuminta hottia. Elektronisesta pohjavireestä huolimatta musiikki oli uuden aallon rinnalla vanhaksi mennyttä progevivahteista kamaa, jonka sijoittaminen tarkkaan segmenttiin on oikeastaan mahdotonta. Omia polkuja tallanneelle Lundstenille tämä ei ollut varmaan ongelma, mutta hetkenä ennen new age-markkinointisegmettiä tätä EMI:lle levytettyä albumia on tuskin myyty englanninkielisestä kansipainoksesta huolimatta hirveästi. Ehkä sama, kuin Pekka Pohjolan mainioiden 80-luvun taitteen proge-levyjen kanssa?
Paradissymfonin ei ole 70-luvun tai Lundstenin omakaan mestariteos (Nordisk Natursymfoni-levyt ovat parempia), mutta tämän kuuntelee oikein mielellään. Sakiaa, kevyttä, viihdyttävää ja hyvin tehtyä.

ps. Castle Frankenburg on ollut myynnissä viime vuodesta lähtien.

Metsä 2.10.2016

Vasemmalla laitimmaisena kaukana haukkuu koira. Lähempänä pikkulintu korkealla puussa. Keskellä ylhäällä korkeuksissa hanhiparven ääni vaeltaa edestakaisin.
Oikealla lähempänä toisen pikkulinnun laulu, kaempana tehdas joka humisee peilityynessä ilmassa. Keskellä suoraan edessä rääkyy närhi.

Grateful Dead - Workinman's Dead 1970

Grateful Deadin neljäs studioalbumi oli pitkään yhtyeen suurin (ja seuraajansa kanssa pitkään ainoa taloudellinen) menestys, sekä jälkiviisaasti yksi 60-luvun yhtyeitten albumeista, jotka muokkasivat myöhempää populaarimusiikkia.
Voisi jopa väittää, että Workinman's Dead on yhtä vaikuttanut albumi, kuin suuremmin myynyt Beatles-yhtye ja sen kaksi viimeistä albumia 'Abbey Road' ja 'Let it Be', jotka muokkasivat rock- ja pop-musiikkia 70-luvulla.
Americana on termi, joka nousi esiin 90-2000-luvulla vaikuttaneiden yhtyeitten toimesta, jotka nostivat amerikkalaisen junttimusiikin muotipartaisten ihmisten tietoisuuteen. Taas uudemman kerran.

Ihan yksin GD ei tätä tehnyt tai keksinyt, vaan suurimman pioneerityön teki The Byrds-yhtye, joka yhdisteli kantria ja rokkia, etenkin Sweetheart of the Rodeo-levyllä. + ne akustisen kitaran kanssa liikkuvat Stephen Stillsin ja Neil Youngin tyyliset laulajat, jotka uskalsivat ottaa ihan kantriakin repertuaariinsa - toki omalla kulmallaan. Gram Parsons nimitti uutta musiikkityyliä, johon sisältyi hippusellinen juuri ohi menneen psykedelian häntää "kosmiseksi kantriksi".

Grateful Deadin edelliset albumit jäivät lopulta yhtyeen kokeellisen vaiheen viimeisiksi, eikä niille linjoille enää lähdetty ikinä. Edeltävä Live/Dead näytti tuplalevyllisen yhtyeen live-jamittelua, Aoxamoxoa ja etenkin sitä edeltänyt Anthem of the Sun "valkoisine kohinoineen" olivat kunnianhimoisia sillisalaatteja, jotka eivät kuitenkaan myyneet juuri yhtään. Tämä siitä huolimatta, että yhtye oli alunperin Friscon-skenen pääbändi ja suunnannäyttäjä. Dead oli mukana kahdella 60-luvun ikonisella festarilla, Montereylla ja Woodstockissa, mutta poiketen lähes kaikista muista esiintyjistä, festarit eivät toimineet ponnistuslautana suursuosioon. Kovan livebändin maineessa ollut yhtye ns. mokasi hetkensä - toki Montereyssä ollut slotti kamojaan piesseiden The Who:n ja Jimi Hendrix Experiencen välissä ei ollut mikään herkullinen. Woodstockissa taas lava lähti tuulessa liikkeelle ja kitaravahvistimet huudattivat ilmavoimien radiosignaaleja.

Uutta levyä suunnitellessa Jerry Garcia sanoi, että siitä voisi tehdä työmiehen version Grateful Deadista. Duunari ja tavis jenkeissä kuunteli ja kuuntelee yhä kantria. Yksinkertaista, riisuttua ja kappalevetoista. Tällaista tulikin ja seuraaja American Beatyyn verrattuna biisimateriaali on vahvaa. Jos edellisillä levyillä studiota käytettiin "instrumenttina" ja siellä suorastaan asuttiin (ja maksettiin tässä vaiheessa studioajan velkoja), Workinman's Dead nauhoitettiin yhdeksässä päivässä. Biisimateriaali on pari poikkeusta lukuunottamatta kaksikko Garcia-Hunterin kynästä. Mitään turhia plimputteluja levyllä ei ole (ne säästettiin keikoille), vaan soitto palvelee muotoa. Ainoa erikoisuus on tässä vaiheessa kahdella rumpalilla operoineen bändin tuplakannuttelu. Tai siis kilkuttelu. Yhtyehän oli tässä vaiheessa lavalla kuusi- tai seitsemän miehinen ja naisinen. Uutta oli myös yhtyeelle lauluharmonioiden käyttö.

Levyn avaa sittemmin ikoniseksi muodostunut aikaansa kommentoiva 'Uncle John's Band', joka julkaistiin myös heikosti menestyneenä singlenä. Albumin saadessa tuulta siipiensä alle, sen versiota biisistä soitettiin radiokanavilla huomattavasti enemmän. Samanlaista aikansa kommentointia sisältyy myös levyn ränttätänttään, eli 'New Speedway Boogie'-kappaleeseen. Dead soitti myös Altamontin pahamaineisella festivaalilla, josta nyt on kirjoitettu ihan tarpeeksi. Yhtyeen "Ringo", eli Pigpen laulaa Hunterin säveltämän 'Easy Wind' kappaleen. Koskettimista vastasi levytyksillä ja keikoilla tässä vaiheessa Tom Constanten, vaikka Pigpenin nimi lukee myös levyllä. Koko levy kestää 36-minuuttia ja sen kuuntelee mielusti uudestaan ja uudestaan.

Grateful Deadin vertaaminen taloudelliseen menestykseen on vähän hassua, mutta sehän piti yhtyeen keikkapyörät pyörimässä. Legendan mukaan nimittäin roudarit ja muut avustajat saivat kiertueilla miltei samaa palkkaa, kuin soittajat, joten tietynlaisesta intiaanileiristähän tässä oli kyse. Levy nousi Top-30 ja vuonna 1974 siitä annettiin yhtyeelle kultalevy. Seuraaja American Beaty menestyi myös, mutta sitten bändi taas vaipui marginaaliin. Puurtaminen palkittiin 80-luvulla, jolloin siitä tuli nelikymppisten juppien viikonloppumuistelojen aihe ja yhtye sai ainoan suuren hittinsä vasta vuonna 1987, kaksikymmentä vuotta ensilevytyksensä jälkeen.

Cavern of Anti-Matter - Void Beats/Invocation Trex 2016

Tim Gane oli vuonna 2009 "telakalle" jääneen Stereolabin alkuperäisjäsen ja hänen nykyinen, enemmän tai vähemmän sooloprojektinsa on yhtye Cavern of Anti-Matter. Mukana on myös toinen ex-Stereolab Joe Dilworth, sekä syntetisaattorimies Holger Zapf. Projekti ja yhtye on lokatioitunut Berliiniin.

Tässä vuoden sisään on tullut yhtyeen kappaleita parikin kertaa vastaan musiikkilehtien sampleri-levyillä, mutten innostunut ihan hirveästi. Kiitos auton cd-soittimen, biisejä tuli pyöriteltyä kuitenkin niin paljon, että Sonic Boomin feattaama/vocoderin ja syntikan läpi puhuma 'Planetary Folklore' rupesi kimpoilemaan sen verran sakiasti, joskin myös tyylikkään pienimuotoisesti seinästä seinään, että innostuin bändistä koko ajan enemmän. Hämäystä aiheutti, että kappaleen tausta on aika pitkälti sama, kuin toisella kokoelma-cd:llä oleva levynavaus 'Tardis Cympals', tosin näin kuusiminuuttisena puolet lyhyempänä.

Stereolabin musiikki oli minimalistista ja tyylikästä, vaikkei lempiyhtyeitä ole ollutkaan. Tämä toimii kuitenkin jonkinlaisen tyylitakuuna Ganen levylle ja Cavern of Anti-Matter puristelee oikeammista kohdista. Musiikki kumartaa motorisen krautin puolelle, mutta sisältää niin paljon omia palasia, taustaa ja eväitä, että voidaan puhua ainoastaan vaikutteisesta musiikista. Ei siis mistään puhtaasta apinoinnista. Mukana on juuri se tarvittava annos arvaamattomuutta ja hulluutta + teknon pioneeriajan minimaalista rytmiä, piippauksia ja filtterin vääntöä, että tykästyin tähän koko levyn kuuntelun yhteydessä oikeastaan törkeän paljon.

Saksalaista täsmällisyyttä löytyy myös levyn äänellisestä tuotannosta. Muutamaa layeria soitellaan päällekkäin ilman turhia sotkuja. Analogista virettä on jätetty mukavasti ja bassolinjat heiluvat läskeinä. Välillä homma nostaa hymyn suupieliin, kuten Clusterin Zuckerzeitin ja Neu!:n yhdistelmältä kuulostavalla 'Insect Fearilla'. Yhdeksänminuuttinen 'Hi-hats Bring the Hiss' heiluu jo alussa arpeggionsa kanssa analogisessa vireessä, mutta pistetään kolmen ja puolen minuutin kohdilla tykittämään vielä kovemmin.
Levy on 72 minuuttisena kohtuullisen pitkä, mutta sujuvasti menee alusta loppuun. Hommaa kevennetään Sonic Boomin resitoiman aiemmin mainitun biisin lisäksi ex-Deerhunter Bradford Coxin laulamalla biisillä 'Liquid Gate'. Nimibiisi tykittää hiukset pystyyn toisiksi viimeisenä ja lopussa rauhoitellaan tyylikkään oikeaoppisesti.

Tällaisia menneitten aikojen elektronisia tuulia yhdisteleviä levyjä löytyy aika paljon. Itselle tulee mieleen levyhyllystä löytyvä kuuden vuoden takainen Cafe Ciganon 'Evil Madness', jolla kynnettiin samoja polkuja. Cloudland Canyon, Zombi, tai miksei levyn kanssa myös hyvin samanhenkinen kotimainen Sonic Temple Assassins. Eikä siinä mitään vikaa.

Pete Bassman - Music For Modern Living 2016

Koska tässä ollaan nyt pyöritelty Spacemen 3 ukkoja, niin laitetaan tällainen tuore tänä vuonna julkaistu kappale. Pete Bassman aka Pete Bain oli yhtyeen ensimmäinen basisti, joka syystä tai toisesta lähti yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli Will Carruthers. Kumpainenkin on tehnyt bändin jälkeen omaa soolomusiikkiaan ja Bassmanilla oli 90-luvulla oma Darkside-yhtye, joka soitti pitkälti samanlaista musaa, kuin pääkaksikkojen Spiritualized ja Spectrum. Myös hänen Alpha Stone operoi samoissa kuvioissa. Bassman on soittanut myös Sonic Boomin levyillä ja projekteissa.

Hiljaiselo on nyt taas päättynyt ja ruotsalainen Höga Nord Records on julkaissut uuden pitkäsoiton. Mukavan kuuloista elektronista minimalismia.

Rinneradio - Aromaa Alt Too 1996

Rinneradion ambienttia, jazzia ja teknorytmejä yhdistellyt musiikki aiheuttaa itselleni vielä 20-vuotta jälkeenpäin päänraaputusta. Osittain 70-lukulainen "edistyksellinen jazz-estetiikka" ja 90-luvun sämpläykset ja huokailut ovat ookoo - osittain jokin hommassa on aina tökkinyt.

Suuri yleisö oli toista mieltä ja Rok pitkäsoitto löysi tiensä keittiöiden cd-soittimiin, television ohjelmamusiikiksi ja toi "ambient-jazzin" Pori Jazzeille. Itse en osaa sanoa edelleenkään juuta, enkä jaata.

Experimental Audio Research - Worn to a shadow 2005

Experimental Audio Research, eli lyhyemmin E.A.R. on tässä blogissa paljonkin eri yhteyksissä pyörineen Peter Kemberin "yhtye". Tai tarkemmin sanoen projekti, jossa on ollut mukana jäseniä sähköisen musiikin pioneereista (Delia Derbyshire), entisistä Spacemen 3 rivimiehistä tai vaikkapa My Bloody Valentinesta. Usein Kember on kuitenkin ollut vastuussa musiikista ja audion tutkimisesta pelkästään itse. Myös miehen soolotuotanto/keikat, Spectrum-yhtye ja E.A.R. tallailevat kaikki kolme loppujen lopuksi aika samoja polkuja.

Miehen New Atlantis studio Rugbyssa on yhdistelmä Casion muovikiippareita ja omakotitalon hintaisia vintage-laitteita. Kemberin vanhemmat olivat ymmärtääkseni erittäin varakkaita, joten tavaroiden haaliminen ja musiikin julkaisu omaksi iloksi sekä 500 kpl:n painoksina ei ole tuottanut missään vaiheessa ongelmaa ja on myös ollut syy säilyttämään julkaisuiden "taiteellisen vapauden". Tykkään kyllä. Ainoa miinus on, etten harrasta oikein levyhuutokauppoja ja näitähän ei huvikseen ole tänne tuotu.

Tony "Viikinki" Halme - Mestarit salilla 2001

Levyhyllyn periaatteisiin kuuluu kirjoittaa pääpiirteissään levyistä, joista henkilökohtaisesti pidän, tai muista syistä. Silloin tällöin täällä saatetaan hassutella, tai ottaa esiin joku kehnohkokin äänite tai ilmiö, jos siinä on joku mielenkiintoisempi kulma jota voi lähestyä.

Mestarit salilla ei ollut varmaan edes esittäjänsä mielestä hyvä levy, enkä tiedä oliko edes hauska. Levy on kuitenkin tietynlainen aikansa kuva - sellainen jollaisia ei enää luojan kiitos julkaista. Syy: levyteollisuuden alamäki.

Sillä silkasta exploitaatiostahan tässä levyssä on kyse. Takavuosina erinäiset missit, tai urheilijat saivat päähänsä, tai heille mahdollisesti tarjottiin jostain syystä musiikkijulkaisun tekemistä. Oli niitä avuja tai sitten (yleensä) ei. Tässä mielessä tuolloin uransa ja julkisuuskuvansa nostetta elänyt Tony Halme (maaliskuun 2003 eduskuntavaaleissa huimat 16390 ääntä) teki vanhan kunnon "rahat pois faneilta" liikkeen. Halme levytti pitkäsoitollisen aikansa tekno-taustalle tehtyjä käännösbiisejä ja versioita muiden kappaleista. Kanteen laitettiin laskelmoitu kuva, jossa tappelija-Halme kohtaa peilissä pukumies-Halmeen. Todennäköisesti tässä pelattiin nappuloita jo miehen "vakavasti otettavalle" poliittiselle uralle.

Itse en kyseisen levyn fyysistä kappaletta omista ja viimeksi kuulin tämän kokonaisuudessaan viime kesäisellä keikkamatkalla. CD oli luonnollisesti Mustamaen-torin piraattiversio - kadonnutta kansanperinnettä sekin. Alkuperäisestä kopioidut kansilehtiset siinä kuitenkin oli, eikä levyn tuotantovastaavan nimeä niistä löytynyt, eikä juuri muitakaan tuotanto- tai sovitustietoja. Arvailujen varaan jää, onko pääjehu ollut Risto Asikainen, Ilkka Vainio vai joku muu. Jumputtavista aikansa tekno-sovituksista vastasi Tommy Lindell. Halmeen vokaaleihin ei ole pistetty turhaa aikaa kiinni, vaan mies puhuu/laulaa biisit läpi monotonisesti ja silloin tällöin toistuva "Huu Haa!" huudahduskin tuntuu jälkikäteen eri biiseihin liimatulta. Eli suomeksi sanottuna vanhoihin käännös- ja muiden hittibiiseihin perustuvat esitykset on paukutettu narulle, tai siis kovalevylle ihan muutaman tunnin sessiossa, jonka jälkeen levy ulos ja fyffet sisään.

Levyn idea/niin sanottu hauskuus oli tietenkin Halmeen Viikinkihahmon kautta kierrätetyt lyriikat, jotka nimibiisin ja Nukkumatin kohdalla saavat oman merkityksensä. Vierailijoitakin on mukana; 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' kappaleen "ironiaa" korostaa taustalauluja laulanut tuon ajan julkkis-domina Veronica. Osa lyriikoista on muutettu levylle Halmeen hahmolle sopiviksi ja niistä on vastuussa mystinen Kim Finn, jonka henkilöllisyys jää arvailujen varaan. Tällaisissa roskajulkaisuissahan on pitkä perinne salanimien käytössä, kuten Juha Vainion alter ego "Kirsi Sunila".

Ponnistuksiinsa nähden levy varmasti tuotti yhtiölle ja Halmeelle kulut takaisin ja vähän päälle. Tony Halmehan niin sanotusti keikkaili hamaan loppuunsa saakka baarien nurkassa taustanauhan kera. Ei voi olla vetämättä yhtenäisiä lankoja Matti Nykäsen ja Halmeen välille, vaikka näistä ensimmäisen järki ja maksa onkin kestänyt yllättävän hyvin Halmeen surullisen tapauksen rinnalla.

Pitkäsoitto on kuitenkin pitkäsoitto, eikä sitä kuuntele varmaan kovinkaan Halme-fani alusta loppuun ja hymyssä suin. Todennäköisesti se oli myynnillisesti myös jonkinnäköinen pettymys, sillä Halmeen laulu-uraa oli tätä ennen jo pohjustettu kahdella singlellä, joista ensimmäinen vuonna 1999 julkaistu "Viikinki" myi kultaa. Ei sekään mitään suurta taidetta ole, enkä usko sen eksyneen 5000 teini-Corollaan, vaan lieneekö levy-yhtiö vähän ostanut niitä itselleen?

Halmeen levytysura jatkui vielä vuoden 2002 'Isätön poika' singlelle asti, mutta kansanedustajan ura lopetti sen. Se olikin sitten oma näytöksensä. Mestarit salilla on aikansa ja teollisuutensa kuva, jollaisia ei enää julkaista. Nykyään samaa musiikillista "itsensä toteuttamista" julkkisten toimesta tapaa ehkä topless-DJ hommissa, tai Bile-Danin mielikuvituksettomassa läppärillä kasatussa "housessa".

Merimieslaulufestivaalit 80-84 - V/A 1985

Kotkan meripäivien yhteydessä järjestettiin miltei 30-vuoden ajan Merimieslaulufestivaalit. Siinä missä samoissa juhlissa (siis Meripäivät) jaettava Juha Vainio-sanoittajapalkinto on sekä maineeltaan, että rahalliselta arvoltaan haluttua settiä, Merimieslaulufestivaalin kappaleet ja palkinnot ovat jääneet sinne musiikin marginaaliin, joka ei kiinnosta ehkä kuin kisoihin osallistuneita ja arvosteluraatia.
Niimpä vuonna 2009 kisa järjestettiin sellaisenaan viimeistä kertaa. Nyt saman kisan perintöä yritetään siirtää yleisöystävällisempään laulukilpailuun, johon osallistuu Arttu Wiskareita ynnä muita.

Ainoa yhteys edeltäjäänsä on ajankohta, joka sijoittuu siis niille Meripäiville. Positiivistä tässä on tietysti, että tilaisuus on siirretty satamahalleista ja konserttitalosta kaiken kansan kuultavaksi keskustan kulman lavalle. Negatiivista hommassa on, että se on ohjelmistoltaan geneeristä iskelmäkilpailupaskaa, jonka omaperäisyys ja kiinnostavuus musiikin ystäville on luokkaa; ei ole. Kappaleiden ei siis toivota enää edustavan tyylisuunnaltaan, tai aiheeltaan meri- tai merimieslaulua. Sellaisen saa toki kuitenkin tehdä.

Kotkalaisen Comus Recordsin älpeenä ja kasettina julkaisema kokoelma-albumi vuosien 80-84 voittajista ja kunniamaininnan saaneista esityksistä kertoo kieltään miksi kisan katsottiin tulleen samalla konseptilla käytynä tiensä päähän 2000-luvun lopussa: esitykset ovat pitkälti kuoro- tai lauluyhtyeteoksia. Mukana on muutama "roots"-merimieslaulu, eli englantilainen shantie. Koko homma kuulostaa kuitenkin historian havinalta sekakuoroineen, työväenkuoroineen ja opistotason sävellyskilpailuteoksineen. Meiningissä on sellaista mummokuoron ja maakuntamusiikkiopiston lehtorin sävelkynän henkeä, jota voi joko pitää, tai olla pitämättä sympaattisena.

Yhtä kaikki, mitään valtavirtaa tämän festivaalin esitykset, taikka sävellykset tällä kasetilla eivät ole. Ellei lueta tulkintoja 'Tähti ja meripoika', taikka 'Ilta redillä' tyylisiä iskelmän ja viihdemusiikin vanhan ajan klassikoista sellaisiksi. Rikkana rokassa kasetilla on sitten kajaanilaisen Esa Pokelan merimiessarjan (eli merimiehen itse tekemän) voitto- ja tunnustuspalkinto-kappale vuosilta 82 ja 83 'Kuoleman laiva'. Kappale kyntää akustisen kitaran säestämänä juuri niitä rajuja ja askeettisia aaltoja, joista alkuperäisetkin shantiet olivat kotoisin. Sielukas biisi kertoo nimensä mukaisesta aluksesta ja toteutustapa on miltei punk-henkinen "nauhuri päälle". Olisiko kilpailulla tulevaisuutta marginaalin marginaalissa vastaavanlaisten rouheiden esitysten ja DIY-skenen toimijoiden tekemänä? Mene ja tiedä.

Kuuluisuutta, tai menestystä ei merimieslaulukilpailut tuoneet voittajilleen takavuosinakaan; voittajia ja kunniamainnan saaneita selaillessa ei vastaan tule vuoden 1988 voittajaa tallinnalaista Modern Foxia lukuunottamatta juuri mitään valtavirran tai sinne ponnistaneen artistin esitystä. Foxitkin olivat tuolloin suomalaisen levy-yhtiön kanssa hetken nousussa ja olisiko lisäpisteitä herunut myös kotkalaisilta ystävyyskaupunki Tallinnalle? Oletan myös, että kisaan osallistuvien biisien lukumäärä harveni vuosien edistyessä siihen pisteeseen, että kisojen "nuorennusleikkaus" johtui osiltaan ihan materiaalipulasta.

Jos palataan vielä tähän fyysiseen äänitteeseen, niin kasetti on kotkalaisen Jukka Kairanevan tuottama ja pääosin äänittämä. Hänen Comus Records-levymerkistä ei löydy juurikaan tietoa netistä, mutta Kairaneva piti ymmärtääkseni kaupungissa studiota 70-luvun puolivälistä 80-luvun loppuun äänittäen ja tuottaen materiaalia Hyväntuulen laulajista isoon kasaan paikallisia rock- ja pop-demobändejä. Hauskana yhteensattumana olen itse asiassa majaillut pari vuotta äänittäjän naapurissa tietämättä tällaisista taustoista.

Yhtä kaikki, kasetti hyvine ja huonoine puolineen on hyvä dokumentti ruohonjuuritason ja DIY-meiningin leveydestä sellaisillakin alueilla, joissa sitä ei ajattele olevan. Iskelmällisistä sävyistä ja joidenkin puoliammattilaisuudesta huolimatta esimerkiksi merimiessarja on ehtaa valtavirran ulkopuolella ollutta itsensä toteuttamista.

DJ-setti 20.8.16 Jaakko V

Timo Mattson – Kotka

Cameo – Keskellä selkää

Danny – Maantieltä taloon

Seidat – Sumu

Kustaa – Rokkilisko

Jig-Saw – Superkingi

Neumann – Naiselleni

Remu – Haaremin ruusu

Petri Petterson Brass – Päättömällä pollella

Eppu Normaali – Nuori poika

Falcon – Beer & Ribs

The Cars – All Mixed Up

Julian Cope – Trampolene

Angelic Upstarts – Solidarity

Zounds – Fear

Blitz – Fatigue

Angelic Upstarts- I'm Upstart

UK Subs – Plan of Action

Pere Ubu – Final Solution

Roky Erickson – Bloody Hammer

F.U.s – We're an American Band

Primal Scream – Movin on Up

Ike & Tina Turner – Nutbush City Limits

Happy Mondays – Loose Fit

Soul II Soul – African Dance

Janet Jackson – Rhythm Nation (House mix)

Kraftwerk – Music Non-stop

Michael Jackson – Wanna be Startin Something

David Bowie – Let's Dance

La Dusseldorf – Rheinita

Kraftwerk – Trans Europe Express

Harmonia – Walky Talky

Sokea piste – Pimeää voimaa

Melusaaste – Sotajumala

22-pistepirkko – Don't Say I'm so Evil (fast side)

Hawkwind – Silver Machine

Tuomari Nurmio – Lasten mehuhetki

Ari Vaahtera – Haaveet

Go-Between – Have You for My Own

The Sound Barrier – Hey Hey

Paradox – There's a Flower Shop

Just Too Much – She Gives Me Time

Dr Spec's Optical Illusion – She's the One

Blitz – New Age

Subhumans – Religious Wars

Maailmanloppu – Täältä tulee sota

https://www.mixcloud.com/jaxen/suomi-jyt%C3%A4%C3%A4-ja-humppaa/

Levyjen arvo

Pläräilin fyysistä levyhyllyä kaivoin esiin vinyyliversion 13th Floor Elevatorsien 'The Psychedelic Sounds of' debyytistä. Oikeastaan aikomuksena oli ottaa se messiin lauantain levynsoitteluiltamiin, mutta erehdyin menemään Discogs-levysivustolle. Ajattelin uteliaisuuttani selvittää painoksen ja siitä yleisesti pyydetyn hinnan. Oletus oli takakannessa olevan International Artist-kusetuslafkan leimasta huolimatta, että levy on joku maailmaa kiertänyt piraatti. Mutta yllätykseksi levyn etiketti ja ennenkaikkea kaiverrus kertoivat tämän olevan ihan alkuperäinen vuoden 1966-versio. Hinta-arvio sivustolla kertoi seuraavaa:

Lowest: €71.47
Median: €234.54
Highest: €536.10

Nämä ovat luonnollisesti vain sivun keräämää dataa huutokauppahinnoista, mutta antavat suuntaa. Itse asiassa aika moni käytettyjen levyjen yksityinen, tai kivijalkakauppamyyjä käy tsekkaamassa Discogsista levystä pyydetyn hintamediaanin ja lätkäisee sen kanteen. Toinen juttu on sitten, meneekö levy sillä hinnalla kaupaksi pienen tai isomman kaupungin kaupan hyllystä, mutta näin ne asiat koetaan. Saattaa huonona päivänä, tai rahapulassa lähteä halvemmallakin jne.

Hintaan vaikuttaa luonnollisesti myös levyn ja kansien kunto jne. Aina välillä ilmestyy joku markkinahäirikkötilanne, kuten maakunnan kirjaston vinyylien poistomyynti, josta viidakkorumpu kertoo kiinnostuneille jo ennenkuin muut siitä tietävät. Oven takana odottaa muualta tullut setä, joka kokee, että kirjaston poistama Eero Koivistoisen 'Valtakunta' yhden euron hintaan on kannattava ostos Discogsin tällä hetkellä antaman 698 euron sijaan. Vaikka kannessa olisikin kirjaston tarrat ja etiketissä leimat. Ja eipä noita maakuntakirjastossa vuodesta 1968 lähtien ole montaa kertaa lainattu, tai pyöräytetty. Sointikunto on yleensä hyvä.

Harvinaisten levyjen metsästäjät ja omistajat ovat oma heimonsa ja treidaus ja metsästys pyörii omalla painollaan. Aina löytyi "lopettamisen" jälkeen taas joku uusi täky, tai genre jota lähteä keräämään. Rarititeetti ja hinta seuraavat luonnollisesti toisiaan käsi kädessä, jos joku toki kokee, että ostokohde on ostamisen arvoinen. Oma levyjen osteluni on kuitenkin aika kevyttä puuhaa.

Mutta mikä oli hyllyyni eksyneen yli kahdensadan euron levyn tarina? Ostin sen aika tasan kaksikymmentä vuotta sitten geneerisiltä levymessuilta Kotkasta. Fyysisesti ne sijaitsivat Toivo Pekkasen koulun ruokasalissa ja oli alkusyksy. Olin kilahtanut tuolloin aivan totaalisesti 13th Floor Elevators-yhtyeeseen, josta olin lukenut satunnaisesti lehdissä (pääasiassa Jungle ja sekin kirjoitti Rokysta). Ainoa levy yhtyeeltä oli tuossa vaiheessa se sähköasemakantinen 'Best of' kokoelma (ei hullumpi leikkaus) ja muita levyjä sai hankittua cd-painoksena tipottain. Kun tämä tuli vinyylinä vastaan (muistaakseni) 40 markalla, fiilis oli lähinnä, että tähän nyt on tyytyminen. Cd:n olisin halunnut. Ja cd:tä messuilla kaupattiinkin, koska vinyylisoitin itsessäänkin oli harvalukuisten käpyjen hommaa. Jos ei sellaista ennestään omistanut, niin sen hankkiminen oli kierrätyskeskusromua lukuunottamatta aivan toivotonta puuhaa.

Vaahtosin bändistä muutenkin lähes autistisesti kavereille, eikä ketään juurikaan kiinnostanut se, eikä tuohon aikaan kovasti kuuntelemani garage. 13th Floor Elevators ei näköjään myöskään ollut kuuminta hottia levymessumyyjien listoilla. Itse levy on ajautunut alelaarihinnalla varmaan aikanaan joko itse jenkeistä, tai sitten Englannin tai Saksan levykauppoihin. Koska bändi ei yhtä singleä lukuunottamatta menestynyt, ne muutama tuhat laivattua levyä saivat samantien alelaari-leiman ja olivat pitkään lähinnä roskan maineessa. Vinskaa kuunnellessa huomaa myös, ettei International/Napier tehnyt kaiverruksessakaan mitään 70-luvun hi-fisteille kelpaavaa, saati sitten myöhemmille. Ja ennenkaikkea: levy oli poistuvaa formaattia luuseriartistilta, josta tuli päästä messuilla eroon.

Mutta: katsottuani levyn "arvon" ei tätä lempilevyä teekään yht´äkkiä ottaa mukaan, kuljetella lootassa ja soittaa siltä jotain rallia baarissa. Ja tämähän on aivan perseestä!

Be-Bop Deluxe - Axe Victim 1974

Axe Victim on mieleenjäävän kantensa kanssa tuttu keskihintainen vinyyli hyvinvarustetuissa levykokoelmissa, tai vinyylidivareissa. Brittiläisen glam-rockin viimeisessä aallossa ilmestynyt levy myi kohtuullisesti, joten sen saatavuus/pyörivyys markkinoilla on edelleen turvattu.

Be-Bop Deluxe perustettiin 70-luvun alussa ja se julkaisi kasan singlejä 70-luvun loppupuolelle asti, sekä kaksi pitkäsoittoa, joista tämä on ensimmäinen.
Yhtyeestä on sikäli turha puhua, sillä 70-luvun alusta asti olleesta suhteellisen vakaasta kokoonpanosta kaikki saivat kenkää tämän levyn jälkeen ja homma jatkui laulajakitaristi Bill Nelsonin sooloprojektina, jossa soittajat tulivat ja menivät.

Levyn kansi ja nimibiisi kertovat, että levyllä tullaan kuulemaan kitaransoittoa. Nelsonia pidetäänkin 70-luvun aliarvostettuna taiderock/glam-kitaristina. Voimakkaat liidit ynnä muut eivät tietenkään voi olla vetämättä vertauksia Bowieen ja Mick Ronsoniin, mutta Be-Bop Deluxe kulki vähän (maalailevampia) progempia polkuja. Tiettyä yhtäläisyyttä riffeista ja menosta voi toki vedellä 'The Man Who Sold the World'-levyn raskaampaan jytään. Kappaleissa on sopivasti koukkua ja kitaraa soitetaan PALJON. On makuasia, mutta sitä on jopa niin paljon, että välillä keikutaan turhan runkkauksen ja tilutuksen rajoilla, mutta kuuluu tämän levyn kokemukseen. Ultimaattinen glam-kitarointilevy?

Yhtä kaikki; levy on mielenkiintoinen sekoitus brittiläistä 70-luvun puolenvälin menoa, missä glamiin sekoitettiin progevaikutteita ja albumit olivat kunnianhimoisia. Samanhenkisistä aikalaisista voi heittää niminä Doctors of Madness, Cockney Rebel ja tietty Roxy Music. Keskitemmolla mennään, eikä Nelson vokalistinakaan ole hullumpi. Suuremman suosion esteenä olikin se, että glam sellaisenaan oli tässä vaiheessa kaluttu markkina-arvoltaan tyhjäksi. Joka tapauksessa tämä levy edellä mainittujen artistien kanssa soi varmasti monessa englantilaisessa teinihuoneessa ja sen satoa kerättiin sitten Ultravox!:in, Tubeway Armyn ja muiden punkin jälkikaikuja venyttäneiden yhtyeiden ja artistien kanssa.

Nelsonin levytysura oli alkanut jo tätä ennen Smile-pikkuyhtiön julkaisemalla soololevyllä, joka herätti John Peelin huomion. Peel hankki Nelsonin yhtyeelle levytyssopimuksen EMI:lle. Nelson hajotti sitten tämän jälkeen bändin ja kokosi uudelleen seuraavalle pitkäsoitolle 'Futurama'. Seuraavana vuonna yhtye sai pikkuhitin singlellä 'Ships in the Night'. Nelson toimi Be-Bop Deluxen jälkeen hetken tuottajana ja soitti lukemattomilla levytyksillä (The Skids, Yellow Magic Orchestra, Cabaret Voltaire, Gary Numan jne.) ja on levyttänyt osittain ambient-henkistä soolokamaansa tähän päivään asti.

Ike & Tina Turner - Nutbush City Limits 1973

Tina Turnerin osittain omaelämänkerrallisen biisin mukaan nimetty Nutbush City Limits jäi pariskunta Ike & Tina Turnerin viimeisiksi levytyksiksi yhdessä. Kappale julkaistiin sinkkuna ja se pärjäsi R&B/Soul-listalla kohtuullisesti, mutta ei erinomaisuudestaan huolimatta ollut valtavirtahitti.
Itse asiassa kaksikon musiikki ei pariskunnan korkeasta musiikillisesta profiilista huolimatta hätyytellyt listojen kärkipäätä lukuunottamatta paria vuotta aiempaa Top10-luentaa kappaleesta 'Proud Mary'.

Tämä levy kertoo myös omalla tavallaan miksi: samaan aikaan Marvin Gaye ja monet muut julkaisivat tiedostavia valtavirtaan astuneita albumeja ja I & T:n (tai siis Iken) levykokonaisuuksia voi kutsua exploitaatioiksi. Ike poseerasi kansissa mustien panttereiden asussa, levyiltä löytyi muutama nyrkin kova funk-vetäisy, mutta kokonaisuudet olivat hajanaisia, eivätkä soittajat tahtoneet pysyä bändeissä. Syyt tähän löytyivät todennäköisesti Iken hankalasta luonteesta ja narkomaniasta.

Nutbush City Limits ei ole läpeensä huono levy. Tai oikeastaan ollenkaan, mutta silti enemmän kasa irtobiisejä, jotka on kyllä soitettu ärhäkän funkisti ja mukana on mausteena aikansa uutuutta; syntetisaattoria. Nimibiisistä liikkuu edelleen huhuja, että sillä soittaisi samaan aikaan Los Angelesissa asunut Marc Bolan, mutta lähteestä riippuen tämä joko luetaan todeksi, tai huhuksi. Joka tapauksessa biisi rokkaa t-reximäisesti ja on yksi Tinan uran parhaita biisejä. Levyllä pyöritään funkista souliin ja gospeliin ja Tinan laulu pitää kaikkea pinnan yläpuolella. Kuvaavaa on kuitenkin, että levylle on tehty uusi versio pariskunnan (tai no Tinan) kuuden vuoden takaisesta mestarillisesta luennasta 'River Deep, Mountain High', joka on todella väsynyt.

Rehellisyyden nimissä Ike Turnerhan on luettava samoihin rockin pioneereihin Chuck Berryn, Little Richardin ja Bo Diddleyn kanssa. Ihan ajallisestikin (aloitti levyttämisen jo 50-luvun puolella). Hän oli vastuussa myös populaarimusiikin historian ensimmäisestä levytetystä särökitarasta (Rocket 88). Mutta näiden knoppitietojen rinnalla voi miettiä miten hyvin yllämainitut kolme artistia olivat virran ja ajan hermolla vuonna 1973. Ei mikään läpihuono levy.

The Streets - Kestääkö siivet 1980

Edellisen postauksen C-kasettimies Markku Pesä turkulaisen murteen kera on aasinsilta tämän kerran kappaleeseen 'Kestääkö siivet'. Turkulaisen The Streets-yhtyeen ensimmäinen single julkaistiin ymmärtääkseni Turussa toimineen Fifty-Fifty yhtiön toimesta, jonka yksi tuotelinja olivat ne kesäiset huoltoasemakasettikokoelmat. Firman versio näistä oli "Joko sulla soi?" sarja, jossa tyylilajin mukaan toiset esittivät muiden hittejä. Repertuaariin kuului myös Timanttihitit-sarja, sekä kasa alkuperäisjulkaisuja uudesta aallosta Anneli Saaristoon.

Kestääkö siivet on tuttu useille Mika Kaurismäen filmiklassikosta 'Arvottomat'. Samassa elokuvassa esiintyy myös Rauli Somerjoki säestäjänään Agents, joten 80-lukulaisen rautalanka/suomi-revivalin siemenet laskettiin jo varhaisessa vaiheessa ennen niiden poimimista saman vuosikymmenen puolivälissä.

Kummeli Jackpot C kasetti äijä

Matti Johannes Koivu - Kovat piipussa 2007

Matti Johannes Koivun liki kymmenen vuotta sitten ilmestynyt 'Kovat piipussa' on sellaisia (fyysisiä) levyjä, joiden pariin tulee palattua aina silloin tällöin. Levy pyörähti täällä Levyhyllyssäkin jo 2008, eli vuoden ilmestymisensä jälkeen, mutta kirjoitan siitä paristakin syystä uudestaan.

Blogin alkuaikoina levyistä kirjoitetut jutut olivat usein vähän sellaisia haiku-runon mittaisia toteamuksia. Olihan käymättömiä levyjä (ja on edelleen) niin mittava määrä, ettei niistä jaksanut muka kirjoittaa pidempään. Ja vielä intternettiin.
Toinen syy lyhytsanaisuuteen oli, että Kovat piipussa oli ihan sellainen jeba levy, muttei omasta mielestäni kokonaisuutena pysytellyt tuolloin runsaasti Radio Helsingissä soineen levyltä löytyneen 'Topi Sorsakoski-päivän' tasolla. Tämäkin oli hivenen virheellinen näkökanta.

Levy on pyörinyt nyt pari viikkoa kesäisillä matkoilla auton cd-soittimessa ja sanoisin, että aika ja perspektiivi ovat tehneet sen, että levystä on tullut itselleni sellainen 'grower'. Tuolloin pinnalla oli Anssi Kelaa ja muuta lauluntekijää, joihin Koivunkin katsoin kuuluvan. Nimibiisi, Topi Sorsakoski-päivä ja yksi kolmas biisi rokkaavat kevyesti, muuten levy on pitkälti pienimuotoisempaa ja folk-henkistä musiikkia. Kappaleet kertovat Koivun lapsuudesta, kotikaupungista ja teollisuuden rakennemuutoksesta ja aika hienosti. Yhdysviivoja ei voi olla vetämättä Kelan Springsteen "palvontaan", mutta tässä tapauksessa Koivu ja Kovat piipussa on enemmän 'Nebraska', kuin E-Street. Koivu ja taustasoittajat soittavat ilman turhia isotteluja tai krumeluureja. Mitään soolojakaan ei levyllä juuri ole. Naistaustalaulu tuo välillä mieleen myös 70-luvun lopun Fleetwood Macin ja kappaleet polveilevat vähän, mutta tarpeeksi.

Koivun soolodebyytti 'Puuhastellen' on yleisesti pidetty hivenen parempana, kuin tätä, mutta se on kuulematta. Tosin asian laita korjaantuu varmaan lähiaikoina. 2007 levymyynti valui jo alaspäin, mutta tätä meni varmaan muutama tuhat kaupaksi ja Suomen listasija 23. Seuraava 'Irwin Goodmanin lauluja' menestyikin sitten kohtuullisesti ja on Koivun se "tavisten" parissa tunnettu levy.

Billy Bragg - Workers Playtime 1988

Englanti on taas framilla sen otettua kansalaistensa tiedon, tai tietämättömyyden takia uuden askeleen suuntaan, jossa sille ei ole pienen eliitin lisäksi hirveästi saatavia. Samaa sinnikästä kyntämistä maassa tehtiin kymmenen vuoden ajan 70-luvun lopusta 90-luvun alkuun oikeistohallitusten ajaessa ay-liikettä ja yleisturvaa alas. Samalla pesuveden mukana lorahti myös maan teollisuus viemäriin ja kulta on tuosta ajasta lähtien taottu lähinnä Cityn pankkiirien ja ravintolatippien muodossa. Syyllinen on kuitenkin maan keltaisen lehdistön toimesta osattu etsiä jostain muualta. Seuraavaa odotellessa.

Billy Bragg, jos kuka on ikoninen ja kuvaava artisti tuon ajan työväenluokkaisesta kansalaisesta. Peruskoulun tasokokeet menivät penkin alle ja teini-ikäisen Braggin haaveet yliopisto-opiskelusta tämän myötä (tällekin löytyy Englannissa kyllä kiertoteitä..). Billy perusti lapsuudenystävä Wiggyn (soittaa tälläkin levyllä) kanssa yhtyeen Riff Raff, joka levytti singlen. Bändi keikkaili jonkun verran Lontoossa ja sen ympäristössä, mutta suurempaa menestystä ei syntynyt ja Bragg palasi kotikonnuilleen tehden satunnaisia hanttihommia tuhansien muiden aikalaistensa kanssa. Seuraava luonnollinen askel työläiskasarmeista ponnistavalle nuorelle miehelle oli tuohon aikaan värväytyminen armeijan kasarmiin ja leipäpadan ääreen. Peruskoulutuskauden suoritettuaan Bragg tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ei ollut hänen juttu ja maksoi rahalla itsensä palveluksesta ulos. Tämän jälkeen jo ensimmäisen bändinsä aikana Rock Against Racism-keikoilla poliittisuutensa löytänyt ja penkin alle menneestä peruskoulusta huolimatta 12-vuotiaasta asti runoudesta innostunut Bragg alkoi kiertää keikkasaleja ja pubeja yksin kitaransa kanssa.

Vaikka Bragg ei Thatcherin ajalla hätyyttänyt listojen aivan kärkipäätä, voidaan hänen särötetyllä akustisella balladeja ja poliittisia lauluja esittänyttä tyyliä pitää nousseen rakettimaisesti framille. Bragg esiintyi tuohon aikaan Suomessakin (Mikkelin Dinosaurockissa?) Puhtaasti vasemmalle kirjoittautuneen artistin tähden kaaren eteen osui kuitenkin 80-90-luvun taite ja itäblokin romahdus, joka vei hommasta parhaan terän ja uusmuodikkuuden.

Workers Playtime-levyn kannessa on lätkäisty slogan: "Capitalism is Killing Music - Pay No More Than £4.99". Lätkäisy otettiin sitten pois myöhemmästä cd-julkaisusta, joita on tullut 1996 ja vuoden 2006 remasteri. Levy oli ilmestyessään Braggin neljäs äänite ja kolmas pitkäsoitto. Hänen levyjensä tuotantoarvot nousivat levy levyltä. Edellisellä klassikko "Talking With the Taxman About Poetry" kitaraa soitti mm. Johnny Marr ja tällä kolmannella on taustalaulajien ja Wiggyn lisäksi mukana basisteja, joista toinen oli monessa liemessä keitetty Danny Thompson. Kontrastia Braggin rämisevään akustiseen, tamburiiniin ja trumpettiin nojautuneeseen ensilevyyn siis löytyy ja ensikuuntelemalta Workers Playtime kuulostaa suorastaan viihteelliseltä digi-pianolta soundaavien koskettimien ja naistaustalaulujen kanssa. Levyltä puuttuu myös "New Englandin" ja "Levi Stubbs' Tearsin" kaltainen yksittäinen iskusävelmä. Toisaalta albumi petraa loppua kohden, jossa meno ja biisit ovatkin ihan kohdillaan. Voisi sanoa, että kakkospuoli on huomattavasti parempi, peräti hyvä.

Levyltä haisee selvästi, että siitä yritettiin leipoa jonkinlaista menestystä, jollaiseksi tuon ajan brittilistan sija #18 voidaan kaiketi laskeakin. Seuraava Braggin levy olikin sitten cover-versioita vasemmistolaisista lauluista ja laulajista ja hän kierteli konsertoimassa jo heiluvassa ja huojuvassa itäblokissa muiden länsiartistien kanssa.

FALCON (ex-Circle) - Frontier 2013

Parinkolmenvuoden takainen Circle/Lehtisalo-hassuttelu oli julkaista samanaikaisesti kaksi levyä, joista tämä Circle-miehistön plus Samae Koskisen Falcon-nimellä julkaisema oli yksi. Toinen taas oli porilaisen Stench of Decay-nimisen  yhtyeen Circleltä "liisatulla" nimellä tekemä death metal-albumi.

80-luvun alun AOR-estetiikalla leikittelevä, tai pelaava Frontier ei ole lopulta ihan törkeän kaukana Circlen- tai Lehtisalon projektien "tavanomaisemmasta" menosta. Duali-kitarat tuovat moneen otteeseen mieleen aiemmin ilmestyneen Rautatie-albumin, mutta muuten ollaan toki vähän eri linjoilla pitkien toistojaksojen ynnä muiden kohdalla, joita monenmonella Circle-albumilla löytyy. Tai siis tältä ei sellaisia löydy ja kappaleet ovat kompakteja paketteja. Englanniksi lauletuista vokaaleista on vastuussa Janne Westerlund Mika Rätön keskittyessä tällä kertaa loihtimaan syntetisaattoreistaan juustoisia, mutta iskeviä kasarin alun jenkkirockin soundeja. Samae Koskinen on äänityksen ja musisoinnin lisäksi myös tuotantovastuussa.

Alleviivaavan pöyhkeiden biisinnimien ja lyriikoiden lisäksi levyssä ei ole kuitenkaan varsinaisesti mitään sellaista paljon puhuttua ironiaa, vaan homma hardrockataan naama totisena. Ja biisithän ovat hyviä, muutama jopa pirun hyvä, kuten kakkospuolen herkkä "Bringers of the Dawn". Levyltä julkaistiin myös seiskatuumainen "Beer and Ribs", jonkinnäköinen kunnianosoitus Ted Nugenteille ja Reaganin-ajan juntti-hardrockille, jota rikkoo Rätön koskettimien ja kitaristien melodinen vuoropuhelu. Westerlundin englanti on aina ollut sellaista tankeron ja hyvän välillä hoippuvaa, joka antaa tälle kamalle vielä hyvän lisäviban.

Levyä kuunnellessa tulee myös mieleen, että Kotkan Nuokkarilla Sweetheartin keikalla tuuttausta kuullessa 1993 ei olisi arvannut, että samoja äijiä soittaa 2013 tälläisessä jutussa. Ei voi kuin ihailla Westerlundin, Rätön ja Lehtisalon plus muiden Circle-äijien pohjatonta tuottoisuutta, joka aina välillä pullauttaa massan seasta ulos tälläisiäkin päteviä albumeita.

Panssarijuna & U.F.Ojala - Joulusplitti 7" 2015

U.F.Ojala, Panssarijuna, Jukka Nousiainen, Mustat kalsarit... mitä nyt näitä kaikkia on. Parhaimmillaan kaikkia yhdistää kotikutoinen hyvä meno ryyditettynä revittelevällä soitolla, jossa yhdistyy taito ja kömpelyys. Vokaalitkin kuulostavat toisinaan samoilta.

Joululevy on niin sanotun musiikkibisneksen yksi pahimpia jokavuotisia vitsauksia. Sellaisen ovat myös julkaisseet viime joulukuussa yhteistyössä Joteskii groteskii ja moniottelija Lörssonin Gafoni. Ja minä ostin tämän nyt keskellä kesää, kun kerran halvalla ja postilaatikkoon kannettuna sain.

Kotialbumista napsittujen valokuvien päälle on lätkäisty joulupukki kinkkuineen ja levyn biisi-infot, joissa kerrotaan U.F.Ojalan äänittäneen oman kappaleensa joululevyjen hengen mukaisesti kesällä 2015. Panssarijuna on taas nauhoittanut oman biisinsä keskellä syyskuuta samaisena vuonna. Masteroinnin on tehnyt Risto 'Risto' Ylihärsilä.

Kuulin vähän aikaa sitten U.F.Ojalan pitkäsoittoa, joka kuulosti hyvän lisäksi vahvasti Mustilta kalsareilta, joten levyn yllätys on, että Panssarijunan joulukappale on omaan korvaan himppasen verran parempi, kuin Ojalan sikäli ihan kelpo biisi.
'Aattokeikka' kertoo 'hou-hou' köörin ja fuzz-riffin alustamana ahdistavasta joulupukkihommasta lasten pettymysten, iskän pukkikeikkapalkasta tinkaamisen ja muiden joulusta tuttujen juttujen kautta. Loppupäässä irroitellaan hetki napakan fuzz-soolon kanssa ja naamarit lentävät pois ja glögi virtaa päähän. Panssarijunan 'Paska lahja' kertoo absurdimman tarinan joka vuosi samaan lahjapaperiin kääritystä sosialistisesta barbista. Lapset pelkäävät ja nukke rupeaa vainoamaan perhettä raportoiden valheellisesti salaiselle poliisille. Panssarijunan vokalisti taas kuulostaa tällä levyllä Mustilta kalsareilta.

Ihan hyvä paketti, vaikkei molemmilta bändeiltä varmaan jää juuri siksi levyksi, joista ne muistetaan tai tiedetään.
Gafonilla näkyi viime joulun alla tulleen muuten enemmänkin joululevyjä; 10" 'Joulukuusiki oli ihan paskanen', jolla artistitietojen mukaan esiintyy sekä meteliä, että kotikutoista iskelmää.

Upea lahjaidea?

Fovea Hex - That River 2005

Neofolk on ollut pitkän aikaa uusi maanalainen kulttimusiikin suuntaus, joka ei ole toistaiseksi noussut valtavirtaan, tai vaikuttanut suoraan siihen. Vielä.

Kunnon ug-hengessä se on elitistinen ja pienen piirin homma, johon kuuluu rare-rare julkaisut, jotka voidaan hinnoitella esimerkiksi satasen kaseteiksi ja trve-kult diggarit ostavat koko painoksen. Teemallisesti genre keikkuu tahallisesti ja tahattomasti black metallin tyyliin fasismin ja pakanismin reunalla. Tätä tosin peitellään hiekalla ja hämmennellään usein avoimen homokuvaston ja seksuaalisuuden avulla.

Genre syntyi 80-luvun Englannissa ja siihen liittyy usein industrial-musiikin perintöä. Tai sitten ei, vaan kilkatetaan halkoja yhteen metsässä ja möristään nauhalle. Teemoissa käsitellään usein okkultismia, pakanuutta ja toisinaan uppoavaa länttä. Laulukielenä saatetaan käyttää jopa omaa äidinkieltä ja mikä tietysti parempaa, jotain historiallisesti alistettua laitapuhetta, kuten kymriä yms. Kuvastossa vilisevät puolifasistiset uniformut tai pakananaamiot. Näinä maailman aikoina tilausta kylä-nationalismille ja wanhojen jumalten palvonnalle varmasti löytyy. Flirttailevathan ne mukavasti nationalismin kanssa ilman, että tarvitsee leimautua.. no vaikka rajat/pellit kiinni porukkaan. Myös fasistisen kuvaston kanssa flirttailevalla taiteella on pitkät perinteet.

Paketti on kohtuu sakiaa tavaraa kuten varmasti halutaankin, mutta kaiken muun tyyliin tässäkin genressä on 95% paskaprosentin lisäksi pätevää musiikkia ja menoa. Esikuva/pioneeribändeistä itselle ovat jotenkuten tuttuja Coil, Death in June ja David Tibetin Current 93. Viimeksi mainittu toimiikin siltana Fovea Hexiin, sillä Current 93 on käyttänyt vierailijoina aimo joukkoa 60- ja 70-luvun brittiläistä hämy ja folk-muusikkoa. Näihin lukeutuu myös Clodagh Simonds (s.1953).

Hän toimi 60-70-luvun taitteessa irlantilaisen Mellow Candlen laulajattarena. Simonds oli yhtyettä perustettaessa vain 15-vuotias ja bändi teki sinkun lisäksi pitkäsoiton. Simonds lauloi myös Mike Oldfieldin 'Hergest Ridgellä' ja 'Ommadawnilla'.

 Vuodesta 2005 Simonds on esiintynyt ja tehnyt musaa nimellä Fovea Hex taustayhtyeensä kanssa. Homma kuulostaa korvaani joltain Current 93 ja Coilin välistä. Tässä 'sea shanty' henkinen harmooni-dronebiisi.