Rodrigo y Gabriela - Echoes 2019

Flamenco-luenta Pink Floydin klassikkokappaleesta.

Big Thief - UFOF 2019

Neil Young & Crazy Horse - ARC 1991

Viime kuun Uncut-lehdessä oli pitkä ja monen eri näkijän kertoma juttu Neil Youngin ja hänen uskollisen, tarvittaessa apuun kutsutun ratsunsa Crazy Horsen livevedoista ja jameista. Crazy Horse on taas palannut Youngin taustalle Nils Lofgrenin korvatessa bändistä (todennäköisesti ikäterveyssyistä) pois jääneen Frank "Poncho" Sampedron. Niilo ja Hullu hevonen ovat usein olleet erittäin hyvä yhdistelmä ja muutamien vuosien takainen 'Psychedelic Pill' oli varmasti yllätys niille, ketkä luulivat Youngin siirtyvän varmaan papparockkiin, jos kukaan nyt sellaista tietysti luulikaan. Crazy Horse aloitti omana yhtyeenä, joka levytti pitkäsoitonkin, mutta nuotiotulilla se muistetaan ajasta ikuisuuteen Neil Youngin romuluisena taustabändinä, joka teitten aika ajoin erkaantuessa tekee... Jaa, empä edes tiedä tekeekö itsekseen yhtään mitään.

Tämän kombinaation suttuisen rosoinen yhteissoitto on mannaa kuultavaa, mutta yllättäen ajatukseltaan hyvin mietittyä ja kurinalaista. Bändi treenaa juttunsa tarkasti soundcheckeissä ja Neil Young valmistautuu itse keikkoihinsa keskittyen ja ruumiillisesti venytellen.

Mielenkiintoinen kuriositeetti tässä Neil Youngin ja Crazy Horsen pörinässä ja rutinassa on Uncutin jutussa ollut Sonic Youth-yhtyeen Lee Ranaldon muistelo bändin lämppäripestistä Youngin kiertueella. 90-luvun taitteessa Neil Young innostui kovasti uusista grunge-yhtyeistä ja Yhdysvaltain alakulttuurimusiikista. Jotain tästä kertonee se, että ennen SY:n mukaanottamista rundille NY & CH ei ollut ikinä käyttänyt rundeillaan lämppäribändejä. Young kuunteli SY:n setit yleensä lämmittelyjumpatessaan lavan alla ja piti yhtyeen meiningistä. Eikä Sonic Youthillakaan ollut pahaa sanottavaa sedästä. Thurston Moore ehdotti Youngille, että hänen kannattaisi tehdä kokonainen levy samanlaista feedback-surinamusiikkia, joita Crazy Horse soitti kappaleidensa välissä. Ranaldo kertoi toivovansa, että tämä olisi oikeasti vaikuttanut ARC-levyn julkaisuun ja olisi sukupolvien välisenä siirtymätarinana hieno, mutta näin se ei ihan mennyt.

Neil Young oli kuvannut vuoden 1987 skismaisen, sateisen ja vähäyleisöisen kiertueen omalla videokamerallaan, josta koosti dokumenttifilmi 'Muddy Track'in. Hän laittoi keikan ajaksi videokameransa kitaravahvarinsa päälle ja editoi filmiin soundtrackiksi kappaleiden alku- ja loppuintrojen surinaa. Itse kameran mikrofonin automaattinen kompressori lutisti ja latisti musiikin vielä omanlaisekseen. Leffa julkaistiin isommin vasta 2015, mutta sellaisenaan oli lähtöpotku ARC-levylle. Legendan mukaan Thurston Moore olisi juuri tämän videopätkän nähneenä kehottanut tekemään kokonaisen levyn vastaavanlaisesta materiaalista. Tällä kertaa musiikkia ei kuitenkaan äänitetty videokameramikillä, vaan miksauspöydän läpi vuoden 1991 US-kiertueella ja monikanavaisena.

Itse levy julkaistiin vain erikoisedikkana yhdessä 'Weld'-levyn ja ymmärtääkseni tätä yhdistelmää painettiin vain noin kaksikymmentätuhatta kappaletta. ARC sisältää vain yhden 35-minuuttia kestävän "biisin" tai ääniteoksen, joka koostuu eri paikoissa soitetuista kitarasurinarutina-siirtymistä ja kappaleintroista. Seassa on saatteeksi tuttuja melodian- ja laulunpätkiä, rumputykitystä syntetisaattoria ja syntetisoitua lauluääntä. Jos odottaa jotain rupista blues-jamia, niin pettyy/yllättyy, sillä tämä on aika esoteeristä noiserockkia. Hämmentävästi 2000-luvun japanilainen Boris on varmaan äänellisesti ja meiningiltään lähimpänä tätä levyä ja tämän audiota.

Neil Young on julkaissut kohtuu paljon, kaikennäköistä ja kaikessa muodossa, joten tämän on SY:tä ja muita kuunnellessa päässyt aikanaan livahtamaan ohi. Young palasi myöhemmin vähän samankaltaiseen monsterirutinaan 'Dead Man'-soundtrackilla. Tuolloin muutama vuosi myöhemmin vaikuttimeksi tuli Youngia innostanut stoner-musiikki ja erityisesti 'Earth'-yhtye. Mutta se on omalla raskaalla tavallaan ehkä lähempänä bluesia.

Primal Scream - Beautiful Future 2008

Primal Screamin kohdalla olen ottanut projektin, että ostelen puuttuvat levyt kirppiksiltä aina kun niitä tulee vastaan. Tämä kymmenen plus vuotta sitten julkaistu cd tarttui mukaan kohtuullisella kolmen euron hinnalla, mutta viittä euroa en ole vieläkään viitsinyt/uskaltanut maksaa siitä Screamdelicaa seuranneesta Stones-larppilevystä.

Beatiful Future oli järjestyksessään huima yhdeksännes pitkäsoitto ja sai muistaakseni ihan ookoo vastaanoton, joskin Scream on omassa ikäluokassaan mennyt jo ajat sitten (sanotaan uudelleen) Stones-luokkaan, jossa levyt ovat yleensä ihan ookoo tasoisia, mutta suurin pöhinä itse yhtyeeltä on jo vähän ohi, eikä näitä kaikkia ole mitenkään perusteltua omistaa. Henkistä vertauskohtaa voi tosiaan laittaa sinne Rollareitten 70-80-luvun taitteen levyihin, joissa pienin päivityksin tehtiin ihan mukiinmenevää "rollarimusaa". Beatiful Future ei kuitenkaan onneksi tällä kertaa sisällä yhtye-pastisseja. vaan on kohtuullisen melodinen ja ennenkaikkea kuuntelijaystävällinen Primal Scream-levy. Bobby Gillespie laulaa niinkuin Bobby Gillespie laulaa, melodisuuden tullessa pääosin laulun taustalle heitetyistä kööreistä tai synalaineista. Lopputulos on aina ollut itseäni miellyttävän "impressionistista" jättäen kuuntelijan omille korville tilaa täydentää sen. Tästä syystä oikeastaan kaikki Scream-levyt ovat kestäneet tältä osin aikaa ilman puhkikulumista.

Artistivieraat taitavat olla Primal Scream levyillä pakollisia ja nuorta naisääntä tarjoaa itselleni tuntematon Lovefoxx. Kypsempää naisääntä tarjoaa itse Linda Thompson ja Josh Homme soittaa yhdellä kappaleella kitaraa.

Monesta Scream-levystä poiketen tältä levyltä puuttuvat kokonaan ne kireän piinalliset osuudet tai tykitykset, joten jonkinnäköistä yhtyeen easy-listeningiä. Levy oli ensimmäinen, jolla ei ole mukana nyt jo haudassa olevaa kitaristi Robert Youngia. Se on tähän asti myös viimeinen, jolla soitti tuohon aikaan takaisin Stone Rosesiin palannut Mani.

Kohta pitää alkaa merkitä muistiin mitä Primal Scream-levyjä hyllystä löytyy, ettei tule tuplakappaleita. Kirppiksillä näitä nimittäin piisaa.

W.H. Lung - Incidental Music 2019

Kuulin englantilaista W.H. Lung-yhtyettä vähän aikaa sitten ja tykästyin oitis bändin kasaria ja dronea yhdistävään soundiin. Livenä vähän isommalla kokoonpanolla esiintyvä yhtye on luovalta ytimeltään manchesteriläinen trio, joka kuulostaa aika pitkälti päivitetyltä versiolta Echo & The Bunnymenista, Spacemen 3:sta ja kasarin FM-syntetisaattoriyhtyeistä. Tähän mukaan vielä ripaus sekvenssoitua "motorik-soundia" ja toisaalta kotikaupunkinsa tanssittavuutta, niin oletan tämän olevan tietävien nuorten aikuisten keskuudessa kohtuu tykätty yhtye.

Ensin kuultu kiihkeä bunnymanisointi 'Inspiration!' innosti kuuntelemaan koko levyn, mutta tässä tapahtui nyt sellainen ikävä juttu, ettei levy ole alusta loppuun omaan korvaan nyt ihan täysin timanttinen. Levyn avaava 'Simpatico People' on kymmenenminuuttisena myös ehkä levyn kovin biisi, jossa jännite säilyy alusta loppuun. Syntikka pörisee ja kylmät kasarikitarat soivat, niinkuin kylmien kasarikitaroiden kuuluukin soida. Laulajan ääni on periaatteessa tavanomainen, mutta myös kulmikas, eikä täysillä heittäytyminen tietysti haittaa menoa.

Levyn ongelma on, että sen kiinnostavuus laskee tasaisesti loppua kohden, sekä muuttuu asteen verran tavanomaisemmaksi tyylilajissaan. Ehkä yksi selitys on, että internetin perusteella se on nykytyylin mukaisesti enemmänkin kokoelma bändin aikaisemmin julkaisemia sinkkuja, sekä uusia biisejä, eikä harkiten koostettu kokonaisuus kaarineen ja draamoineen. Jokainen kappale pitää sisällään sinänsä paljonkin mielenkiintoista ääntä, soundia ja musiikkia, mutta tällaisenaan levy on ehkä hivenen puuduttava.

Mutta jos bändi on julkaissut avausbiisin tasoisen yksittäisenkin kappaleen, niin hyvähän tämä on. Ainakin melkein. Niinkuin muuten moni kasarin ja ysärin vastaava levy.

Talk Talk - Spirit of Eden 1988

Talk Talk-yhtye kuuluu siihen lukemattomaan joukkoon "kaupallisia yhtyeitä", jotka kuuluivat ja näkyivät omassa lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa, mutta jotka tästä syystä sitten omissa valinnoissaan sivuutti myöhemmin täysin. Sekaannusta aiheutti myös samalla tavalla nimetty aikalainen 'The The', joka sekin kai on ihan aikuisten oikeasti hyvää musaa? Talk Talk perustettiin 1981 ja se seilasi uuden aallon vesillä yhdistellen kevyen synteettistä soundia, ehkä lähimpänä Duran Duranin tyyliä.

Mark Hollisin johtama yhtye kapeni ensilevyn jälkeen trioksi ja bändin 'It's My Life' samannimiseltä levyltä oli pikkuhitti Englannissa ja astetta suurempi manner-Euroopassa. Kolmoslevy 'Color of Spring' menestyi kotimaassaan paremmin, nousten top10 ja kelpasi uudestaan Euroopan mantereenkin puolelle. Jo tuolla levyllä oli selkeitä askelia pois niin sanotusti kaupallisen musiikin alueelta, mutta tämä neljäs levy oli sitten suora hyppy, joka johti levy-yhtiöriitaan ja yhtye levytti viimeisen 'Laughning Stock' albumin Polydorille. Basisti Paul Webb lähti tässä vaiheessa jo kävelemään bändistä ja yhtye hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen 1991.

Spirit of Eden jämähti edellisen albumin myynnistä ja sai aikanaan kovasti arvostelua, mutta niinhän sille ja seuraajalle sitten kävi, että niistä on tullut tietynlaisia 80-90-luvun taitteen kulttilevyjä. Ehkä Mark Hollis teki todellakin harkiten niin sanotun kaupallisen itsemurhan, mutta levyt ja niiden musiikki ovat nousseet uuteen arvoonsa, ollen myös aikaansa nähden vaikeasti sijoitettavia. Toisaalta ehkä juuri tästä syystä levyt ovat kestäneet ympäröivää aikaa tavallista paremmin.
Periaatteessa henki ja meininki on kahdeksankymmentälukulaista, mutta kappaleet äärimmäisen riisuttuja, soundit sekoitus kylmää ja kuumaaa ja biiseissä käytetään hiljaisia hetkiä myös yhtenä instrumenttinä. Aikana, jolloin tuotannossa "More was More", tämä oli täysin puhdas kannanotto.

En tiedä mitä Hollisin henkisessä tilassa levyn äänittämisen aikaan 87-88 tapahtui, mutta levy on jollain tavalla sananmukaisesti hengellinen ja myös oudosti jazzin ja folkin sekainen. Vaikkei se ole varsinaisesti edes akustinen. Jälkimmäiseen tyyliin homman sitoo myös osittain sillä soiva brittifolk-legenda Danny Thomasin läskibasso. Levyn tuottajana toimi "bändin neljäs jäsen" Tim Friese-Greene, joka on myös sävellysvastuussa yhdessä Holliksen kanssa. Muita nimekkäitä soittajavierailuja olivat "punkviulisti" Nigel Kennedy ja Stockhauseninkin kanssa yhteistyötä tehnyt Hugh Davies, joka soittaa kodinkoneistaan koottua elektroakustista 'shozyg'-soitintaan. Musiikillisesti tästä tuli sitten jotain sellaista, mitä 2000-luvulla kutsuttiin termillä post-rock. Spirit of Edeniä kuunnellessa mieleen ei voi olla tulematta myöhempi samasta maasta ja mullasta ponnistanut Radiohead-yhtye ja sen johtohahmo Thom Yorke.

Levyn julkaisu ei mennyt sopuisissa merkeissä. EMI:n johtokunta kuunteli kasettinauhaversion ja ilmoitti Hollisille ja kumppaneille, että levyyn on tehtävä muutoksia jotta se menestyy kaupallisesti. Hollis/yhtye ei tähän suostunut ja oletti muutenkin, että sopimuksen seuraava albumi ei tule saamaan tuotantoonsa pennin jeniä. Asiaa käytiin oikeudessa asti, missä yhtye vapautettiin velvollisuuksistaan. Arvata saattaa, ettei EMI laittanut puntiaan myöskään levyn markkinointiin, vaikka sitä meni kauppoihin vielä edellisen maineella. Talk Talk ei myöskään tehnyt levyä tukevaa kiertuetta, joten kaipa tässä kaupallisesta itsemurhasta voi puhua.

Seuraavan levyn jälkeen Talk Talk hajosi. Rytmiryhmä teki musiikkia keskenään ja Mark Hollis julkaisi ainokaisen soololevynsä 1998 vetäytyen tämän jälkeen musahommista. Basisti Webb julkaisi aivan taannoin soololevynsä, jolloin odotukset ja ihmettelyt kääntyivät taas Mark Holliksen suuntaan. Hollis kuoli 25. helmikuuta 2019.

Itse levyn fyysinen kappale on ollut pitkään hakusessa paikallisilta kirppiksiltä. Mieluiten halvalla hinnalla. Yhtälö aikaisemmasta hittibändistä ja sen "oudommasta levystä" kuulostaa siltä, että divarien ja kirppisten hyllyt notkuisivat Spirit of Edeneitä, mutta näin ei ole. Oma kuuntelukin on suoritettu spotifyn kautta.

Depeche Mode - Songs of Faith and Devotion 1993

Tällä levyllä on suora yhteys edellisen kirjoituksen Primal Scream-yhtyeeseen, joka oli mukana albumin maailmankiertueen toisella osalla. Kiertue oli henkisesti ja fyysisesti erittäin raskas Depeche Modelle, tuoden mukanaan hermoromahduksia, yhtyeestä eroamisia ja vokalisti David Gahanin kohdalla takahuoneessa huhujen mukaan useita heroiininkäytön aiheuttamia sydämenpysähdyksiä ja käynnistyksiä. Tähän päälle nistibändi Primal Scream mukaan rundaamaan, niin oli jopa erikoista, että muutaman vuoden päästä DM oli edelleen kasassa ja levyttämässä.

Vuonna 1980 perustettu Depeche Mode nousi pitkin 80-lukua niin sanottujen synabändien eturiviin ja edeltäjä 'Violator'in ilmestyessä 90-luvun taitteessa se oli jo jäätävän suuri ja suosittu. Yhtyeen tummasävyinen musiikki kohtasi niin sanotun suuren yleisön maun, mutta käväisi myös tarvittaessa samanlaisissa kokeellisissakin sävyissä, kuin aikalaisensa Orchestral Manoevers in the Dark.

90-luvun suuret musiikilliset tuulahdukset taikka muutokset tapahtuivat konemusiikin saralla. Hip-hop ja tekno nousivat valtavirtaan ja sen huipulle. Depeche Modea voi syystäkin pitää tämän linjan pioneerinä, mutta Songs of Faith and Devotioinilla yhtye otti tietoisen askeleen tästä pois ja se on tähän päivään asti jäänyt bändin ainoaksi niin sanotuksi rokkilevyksi. Myös tässä suhteessa DM ja Primal Scream olivat hengenheimolaisia kummankin yhdistellessä rock-elementtejä elektroniseen tuotantoon vuonna 1993. Dave Gahan heilui MTV:llä tatuoituna ilman paitaa suuren kitaransa kanssa sinkkubiisillä 'I Feel You', vaikka tausta olikin hyvin synteettistä. Levyn tuotannosta vastasi aikansa tähti Flood, joka yhdisteli muuallakin perinteistä soittoa ja koneita, sekä oli ollut yhdessä bändin kera tuotantovastuussa edelliselläkin levyllä.

Yhtye itsekin halusi irtiottoa ja estää tuotantotavan ja studiotyöskentelyn kangistumisen tiettyihin uomiin, joten levy päätettiin tehdä paria vuotta aiemmin ilmestyneen U2:sen 'Achtung Baby'n tyylillä erilliseen asuintaloon rakennetussa studiossa, jossa bändi myös majailisi yhteisasumuksessa. Talo löydettiin Madridista, jossa levyn ensimmäinen osuus äänitettiin. Siinä, missä edellinen Violator äänitettiin vahvasti sekvenssoidulta pohjalta, uudelle levylle haluttiin oikeata soittoa ja Alan Wilder äänitti muutamaankin raitaan liverummut. Rummut kuitenkin pätkittiin tahallisesti eri järjestykseen, jolloin syntyi hyvin konemainen ja synteettinen vaikutelma. Myös kitarat ja muut ajettiin lopuksi suuren Roland System 700 modulaarin läpi ja koko roska tietenkin pistettiin narulla tarkasti synkkaan.

Kaikki tämä tehtiin ilman suurempaa esituotantoa ja demottelua, joten sessioissa alkoi syntyä vaikeuksia. Yhtye teki myös aikaisemmasta poiketen yhteisiä jami-sessioita, joista pyrittiin saamaan jotain äänitettävää. Martin Gore taisteli paineiden kanssa, joita edeltäjän jättimenestys oli saanut aikaan, Dave Gahan oli tässä välissä asunut Los Angelesissä, jossa oli hengannut ja imenyt vaikutteita mm. Jane's Addiction-yhtyeestä. Hän oli myös imenyt bändiltä alkavan heroiiniriippuvuuden, joka paheni yhdessä saman katon alla asuessa ja porukan alkaessa tulemaan toimeen keskenään huonommin ja huonommin. Ensimmäinen neljän viikon äänitysrupeama menikin suoraan roskakoriin. Sessioita suoritettiin Madridin lisäksi Hampurissa ja Lontoossa.

Yhtä kaikki, levy miksattiin Lontoossa ja ilmestyessään se nousi sekä Yhdysvaltain, että Britannian listakärkeen, valtasi MTV:n myi kuin häkä. Avausbiisi 'I Feel You'n lisäksi levyltä löytyy sellaiset elämään jääneet klassikot, kuin 'Walking in My Shoes' ja 'In Your Room'. Kokeellisemmasta ja erikoisemmasta puolesta taas huolehtii esimerkiksi levyn keskellä oleva säkkipillien avaama 'Judas'.

Albumi sijoittuu omassa muistokokemuksessa lukioaikoihini ja myös lokeroon "enemmän tyttöjen mieleen oleva bändi". Levyä ja Depeche Modea tulikin välillisesti kuunneltua paljon, vaikka tuolloin en yhtyeen levyä olisi hyllyyni hankkinut. Näin 2019 cd on hyvä löydös parilla eurolla kirpputoreilta, eikä ole monen aikalaisensa tavoin kärsinyt puhkikuuntelusta, vaan tunnetuimpien kappaleidensa ulkopuolella on mukavan tumma ja muistista häipynyt levy.

Songs of Faith and Devotion pakattiin video/kuvataitelija Anton Corbjinin tekemiin vahvasti aikansa näköisiin kansiin ja yhtye lähti alussa mainitulle maailmankiertueelle, jonka lopuksi Alan Wilder erosi bändistä. Päätöksensä hän oli tehnyt jo levyttäessä. Fletcher sai 158 kiertuepäivän aikana niin pahan hermoromahduksen, että joutui sairaalahoitoon, Martin Gore ryyppäsi kuin viimeistä päivää ja Gahan vaipui tämän tästä koomaan. Seuraaja 'Ultra' ilmestyikin vasta 1997, kutistuneella kokoonpanolla.

Primal Scream - Vanishing Point 1997

Tämä levy on pyörinyt kuluvana keikkaviikonloppuna öisten ja päivisten ajomatkojen taustalla ja hienoiseksi yllätyksekseni tämä heti jo ilmestyessään hankittu levy kuulosti suorastaan tuoreelta ja vieraalta.

Levy pyöri kyllä ysärin lopussa jonkin verran soittimessa, mutta oma mielikuva levystä oli ehkä hivenen kaksijakoinen: osa biiseistä putosi heti. Ei ehkä yhtä kovaa, kuin 90-luvun alussa ilmestynyt Screamadelica, mutta kuitenkin. Toisaalta levyllä oli paljon hetkiä ja juttuja, jotka eivät sitten niinkään. Myöskään mukaan ympätyt häiriöääniä hipovat synajutut eivät miellyttäneet korvaa. Oisipa tässä suhteessa osannut veikata kolme vuotta myöhemmin ilmestyvän XTRMNTR:n agressiivista, suorastaan piinaavaa äänimateriaa. Mutta levyn useat instrumentaalit äänimaisemineen jäivät aikanaan taustaääniksi ja mieli on onnistunut ansiokkaasti unohtamaan ne. Mutta yllättäen nykykuuntelussa juuri ne nousevat sieltä omaan korvaan päällimmäiseksi.

Vanishing Pointtia edelsi Primal Screamin 'Give Out But Don't Give Up', joka oli aika erikoinen levy. Screamadelica oli nostanut yhtyeen edelläkävijän maineeseen yhdistellen rokkia ja aikansa tuoreinta koneellista tuotantoa ja soundia, mutta tällä seuraajalla bändi luuli olevansa 70-luvun Rolling Stones ja levyä pidettiin aivan liian retroiluna ja typeränä liikkeenä tai suuntana. Jälkikäteen tuollainen mielipide on hassu, koska Primal Scream oli jo ensimmäisellä ja toisella levyllään retroillut aikaisempien vuosikymmenten tyyliin.

Välissä ehti kulua kolme vuotta aikaa löytää taas oikea itsensä ja Bobby Gillespien johtama ryhmä teki sen ideoimalla "uuden soundtrackin" levyn nimenä olevalle 70-luvun amfetamiinipöhinäiselle kulttielokuva 'Vanishing Pointille'. Elokuvan oikea soundtrack on pääosin seitkytlukulaista folkkia ja bändi halusi siihen mukaan rankempaa kamaa ja särmää. Osa kappalenimistä, kuten avaus 'Burning Wheel' ja 'Kowalski' viittaavat suoraan elokuvaan. Mukana on myös luenta Lemmyn Hawkwindille tekemästä ja Motörheadille nimensä antaneesta piripäälaulusta.

Avausbiisi tuo ehkä eniten mieleen Screamadelica-ajan materiaalin ja kuulostaa urkuineen sekä stonesmaisesti vonkuvan vokalisointinsa kanssa olevan sukua '2000 Light Years From Home'lle. Kakkosbiisi 'Get Duffy' soi osittain elokuvamaisesti, mutta instrumentaalina kolkuttelee myös dubbia ja mukana on kaiun lisäksi myös legendaarinen Memphis Horns-torvisektio. Tässä kohtaa yökuuntelussa huomasin, että vaikken aiemmin näitä levyn instruja inhonnut, niin ehkä aliarvostin. Sinkuksi lohkaistu 'Kowalski' jytää aikansa big beat-tyylillä ja Irvine Welshin käsikirjoittaman videon avittama sinkku nousi yllättäen brittien top10:een. Nelosbiisi, leppoisasti soiva 'Star' sai muistaakseni Gillespien mukaan innoituksensa Crowleyn opeista. Huomioitavaa on myös raidalla viereaile dub-levyjen melodika-legenda Augustus Pablo. Primal Screamilla oli maineena ja tapana olla 70-luvun rock-kukkojen tyyliin myös studiossa "wasted", mutta yllätykseksi yrttimusan legenda Pablo saapui studioon, oli kohtelias, soitti oman osuutensa, pakkasi kamansa ja lähti samantien pois. Raidalla on myös aiemmin mainitut Memphis Hornsit. Samoja torvia soi niinikään big beatin jytkeen tahdittamalla instrumentaali 'If They Move, Kill Them'illä, mikä myös kuulostaa nykykorviin mukavan funkilta. Hälyääninen balladi 'Out of the Void' menee välistä, 'Stuka' dubbailee tuolloin muotiin palanneen vocoderin kera, ex-Pistols Glenn Matlock soittaa bassoa edellisen levyn Stones-pastissien tyylisellä 'Medicationilla'. Hawkwind-biisi luetaan hälyäänien kera, mutta levyn ehkä paras ääniraita on aiemmin mainitun Irvine Welshin samannimiselle 'Trainspotting'-elokuvan soundtrackille päässyt instru-dub, joka kantaa koko kahdeksan minuuttisensa. Skotlantilainen narkkielämä oli yhtyeen jäsenille tuttuakin tutumpaa, joten yhtyeen ja kirjailijakäsikirjoittajan yhteistyö oli selviö. Levyn päättää PiL-henkinen dub esoteerisin synin ja lauluin.

Vanishing Point oli bändin paluu riviin ja myöskin kokoonpanollisesti merkittävä, koska levynteon aikana yhtyeen riveihin tuli ensi kertaa vuosiin pysyvä basisti. Edeltäjällä soitti sessiomiehet, mutta Stone Rosesin Mani soitti tämän levyn bassoraidoista osan, osan soitti Marco Nelson niminen heppu. Ei jaksa oikeastaan erotella näitä nelikielisen soittajia keskenään ja Vanishing Point on selkeästi basistivetoinen levy kaikkine dubmaisuuksineen. Tämä meni niin pitkälle, että levystä julkaistiin ihan puhdas 'Echo-Dek'-niminen dub-versio. Meinasin sanoa. että Manihan oli tämän jälkeen bändissä ihan viime vuosiin asti, mutta näköjään hän lopetti Primal Screamissa jo tämän vuosikymmenen alkupuolella helvetin jäätyessä ja Stone Rosesin palatessa lavoille. Biisikrediitit menivät Scream-tyyliin koko bändille lukuunottamatta coveria ja Manin panosta Kowalski-biisillä.

Primal Scream oli tätä ennen ja tämän jälkeen tietynlainen suosikkiyhtyeeni. Rakastan edelleenkin Screamadelicaa. Sen levyn soundi on kuitenkin tänä päivänä niin sidottu ilmestymisajankohtaansa. Eihän tollaista soundia tietenkään enää tehdä, mutta tuolloin tekivät monet muutkin. Yhtyeen Kovin levy on tietenkin XTRMNTR, mutta miellyttävin se ei ole. Siinä taas yhtye oli agressiivisine säksätyksineen ihan omassa ulottovuudessaan. Vanishing Point on jotain näiden maisemien välistä. Selkeästi 90-luvun lopun soundia, mutta myös kahmaloittain retroa, jonka seassa on hälyääniä ja yhdistelmä on kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin.

Etenkin niissä instrumentaaleissa.

Kamasi Washington - Heaven and Earth 2018

Lisää kirjastolöytöjä.

Kamasi Washington on artisti, jonka kuva on pyörinyt viime vuosina erinäisissä musiikkilehdissä. Siis niissä vielä ilmestyvissä ja suhteellisen laadukkaissa sellaisissa. Tutustuminen on kuitenkin syystä tai toisesta jäänyt koko ajan väliin, mutta nyt tämä kirjastosta löytynyt tuplalevy (tai oikeastaan mukana olevan Choice EP:n kanssa triplalevy) korjasi puutteen.

Washington on siis Pitchforkeissa ja muissa medioissa suitsutusta saanut, kesäisillä laatufestareilla esiintyvä artisti, joka on hivenen yllättäen syntynyt 80-luvun puolella. Ulkonäkö siis pettää, eikä kyseessä ole 60-70-luvun tyyliin jo kypsään ikään päässyt fuusioiva jazz-mies. Washington syntyi 1981 Losissa ja hänen vanhempansa ovat käsittääkseni joko musiikin tai soiton opettajia ja Kamali itse on opiskellut UCLA:ssa muun muassa etnomusiikkia. Orkesterinjohtaja soittaa itse tenori-saksofonia.

Levyn avaava kung-fu tunnarin uudelleenluenta "Fists of Fury" on aika viihteellinen, joskin tietysti funk, mutta ei lupaa levyltä vielä mitään suurempaa. Mukana on jo heti levyjen (Heaven ja Earth) läpi jatkuva suuri ihmiskuoro, joka tuo oman elokuvamaisen viihteellisyytensä. Sama kööri jatkaa tietenkin 60-70-luvun jazzteemoille kumartavalla 'Can You Hear Him'illä, joka fuusioi mennyttä ja nykypäivää, niinkuin oikeastaan koko levykolmikko. Mutta se tehdään niin tyylikkäästi, että kuoron huokaillessa ja sävelten kulkiessa alla sointuvaihtoineen Kamali töräyttää kappaleen loppuosassa hivenen särötettyä ja kaiutettu fonia niin, että pappailusta ei ole kyse. Räässä ja freessä käydään kuitenkin vain kastamassa pikkuvarvas, joten mitään Impulsen tai muitten aikalaisten vastaavaa haastavaa ja raastavaa vyörytystä ei tule kajareista.
Äänimaisemassa on nähty vaivaa ja mukana on pieniä visionäärisiä kikkoja, kuten jopa hivenen motorisessa 'Connection'-kappaleen syntetisoidussa, taikka ring modulaattorin läpi soitetussa komppikitarassa, joka nousee kappaleen lopussa sooloilemaan metallisen kilahtavilla soundeillaan. Välillä ei tiedä soundien puolelta, ollaanko 70- vai 10-luvulla, lukuunottamatta siis tiettyä viihteellisyyttä, jonka yli ei astuta missään vaiheessa liian pitkälle. Osassa kappaleissa lauletaan, mikä keventää musiikki- ja kappalemassaa.

Itse olen levykolmikosta mieltynyt ehkä eniten 'Earth' osioon, jonka avaa jousien keinuttama suureellinen 'The Space Travelers Lullaby', jonka teeman nyökkäyksen suunnan jokainen kokeellista jatsia joskus kuullut tietää. Kappale loppuu orkestraation poistuessa taustalla ja Kamalin soittaessa herkästi tenoriaan niin, että jokainen huulten puhalluskin kuuluu. Seuraava 'Vi Lua Vi Sol' ankkuroi perinteitä nykypäivään vocoderin/autotunen läpi laulettuna läskibasson kuljettaessa akustisen pianon ja rumpujen kanssa taustaa, puhaltimien ja syntikoiden vaeltaessa unisonon ja harmonioiden välillä. 'Journey' on uskonnollisen kuuloinen halleluja-lauluineen. Bändin pasunistin säveltämä 'The Psalminist' funkkaa kahden rumpalin tahdittamana ja levyn lopettava 'Show Us the Way' lipuu soinnuttelun ja kuoron viemänä kohti Kamalin kirkuvasti ja kirskuvasti soittamaa sooloa, jonka taakse purjehtii kuoro ja synteettiset jouset, päättyen suorastaan eeppisesti.

Levyn keskeltä löytyvä Choice EP on pitkälti samaa kamaa. Mukana on pari coveria, mutta mielenkiintoisin biisi puhallukseen ja sen ääneen luottava, rumpujen mielenkiintoisen kuvittavasti kuljettama 'Agents of the Multiuniverse'. Siihen päälle vielä ärähtelevästi funkkaava levynlopetus-cover 'Ooh Child'. Poikkeavuus kahteen muuhun levyyn on tältä levyltä puuttuva kuoroilu.

Niin. Jos Coltranet (sekä John, että Alice), Pharoah Sandersit, Sun Ra sekä David Axelrodin viihteellisyys ja siihen päälle vielä pseudo-uskonnollisuus maistuu, niin varmasti myös tämä levy.

Ode to Marilyn - V/A 1974

Elektronisen musiikin levytyksiä 70-luvun Suomesta ei jäänyt ihan hirveän paljon. Jos poistaa joukosta Esa Kotilaisen yksinäisen klassikon 'Ajatuslapsen' ja 60-luvulla tapahtuneen, mutta 2010-luvulla julkaistun 'Sähköshokki-illan' ja Vanhan valtauksessa tapahtuneen ja YLE:lle dokumentoidun Kurenniemen laitteisiin perustuvan 'Sähkökvartetin', niin oikeastaan kaikki muu taidettiin äänittää ja dokumentoida Yleisradion vuodesta 1972 2000-luvun taitteeseen toimineessa kokeilustudiossa.

Scandia-levymerkki reagoi aikansa edistyneeseen ilmapiiriin julkaisemalla tämän vuonna 1973 äänitetyn, mutta lähteestä riippuen 1974 tai 75 ulostulleen albumin. Nopeasti kuvaillen levy on aikansa kokeellisten jatsareitten (Vesala, Hauta-aho, Helasvuo & Sermilä) ja kokeilustudion Antero Honkasen yhteistyö, joka menee niputettuna "kokeellisen musiikin" alle. Kokonaisuus on jatsin ja elektronisten äänten yhdistelmä, joka on hyvin kuvittavaa ääntä. Levyn ainoasta ihmisäänestä ja vokalismista vastaa sopraano Pirkko Tikka, jonka lauluääntä syntetisoidaan myös vahvasti. Kyseinen osuus perustuu käännökselle Marilyn Monroen runosta 'A Doll's Cry'.

Levyhyllyssä on aiemmin käsitelty samaisessa studiossa tehtyä kokoelmaa 'Suomalaista elektroakustista musiikkia' vuodelta 1978. Siihen verrattuna 'Ode to Marilyn' on napakampi kokonaisuus, joka kuulostelee ja jäljittelee aikansa elektronista ja elektorakustista musiikkia laajemmin, myös kaupalliselta puolelta tuoden välillä selkeitä viittauksia Pink Floyd-tyyliseen huminaan. Antero Honkanen on krediiteissä merkitty useamman pätkän säveltäjäksi, Edward Vesalan, Teppo Hauta-ahon ja Jarmo Sermilän saaden omat teoksensa. Kappaleet/ääniteokset ovat nimetty yön ja unien mukaan ja niitä yhdistää tietynlainen "sulkeutuneisuus" ja myös drone-henkisyys. Syntikka- ja nauhapörinää löytyy kilinänä ja kalinan ja muun sekaan mukavan paljon.

Tykkäsin tästä. Kuulematta on edelleenkin niin ikään Svart-Recordsin uudelleenjulkaisema 'Reidarin sähköiset kuvat' teos, josta on tälläkin levyllä elektronisista äänistä vastuussa olevan Antero Honkasen lisäksi Åke Andersson.

Terry Oldfield - Across The Universe 2000

Kyllä.
Terry on Mike ja Sally Oldfieldin veli. Keskimmäistä sisarusta yhdistää isosiskonsa ja pikkuveljensä kanssa myös heidän 70-luvulla suorittamansa Exegesis-ryhmän henkisen kasvun opinnot. Kuten myös; niin kuten myös musiikillinen tyyli jota kutsutaan laveasti new ageksi.

Siinä missä pikkuveli Mike levytti yhden 70-luvun menestyneimmistä levyistä ja sisko Sallykin päätyi Brittilistan numerolle 12, Terryn soolotuotanto ei ole listoille noussut. Mutta toistaalta hän on tehnyt lukemattoman määrän musiikkia TV-tuotantoihin, tunnetuimpana liki kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneeseen  BBC:n "Great Railway Journeys of the World" sarjaan.

Oldfieldin sisarukset syntyivät Englannissa, mutta viettivät lapsuutensa osittain Irlannissa. Heidän äitinsä oli katolinen ja Terry kävi katolisen koulun, jonka hän lopetti 16-vuotiaana lähtien roudariksi mm. The Byrds-yhteelle. Henkisen kasvun askel otettiin kreikkalaisella Hydran saarella, jossa hän vietti pidempää ajanjaksoa opetellen samalla huilunsoittoa. Travellaus vei hänet myös Intiaan, jossa hän opetteli tablansoittoa. 70-luvun alussa Englantiin palannut Terry soitti yhdessä veljensä Miken kanssa ja 'Tubular Bellsin' ilmestyttyä hän soitti Royal Albert Hallin konsertissa huilua. Terry soitti muutamallakin myöhemmällä Miken levyllä, mutta sooloura alkoi vasta 80-luvun alkupuolella.

Osittain maailmanmusiikista ammentava Terry onkin tämän jälkeen julkaissut levyjä suunnilleen vuosittain. Katalogiin en ole tarkemmin tutustunut, mutta tämän levyn ja julkaisutahdin yhdistelmällä minulla on omat epäilykseni niiden sisällöstä ja laadusta. Oldfield itse on naamaltaan tuttu eräästä new age-musan katalogikirjasta. Samaisessa kirjassa pisti silmään oikeastaan kaikkien tyylilajin artistien kova levytystahti.
Tietty tämä on ja on ollut niin DIY-skeneä pienine painoksineen ja julkaisuyhtiöineen, sekä varmaan tuotantokustannuksineen. Terry soittaa ja etenkin tykkää olla kuvissa henkisen soittimensa poikkihuilun kanssa, mutta levy kuulostaa pääosin työasemasyntikalla ja jopa sen omalle sekvensserille raidoitetulta.

Levyllä on mukana pari naislaulajaa, kenttä-äänityksiä (puron solinaa ja niin edelleen, tietty), sekä lapsikuoro. Näistä viimeinen on aina oma tavallaan huvittavan pateettinen tuotantokikka, mutta täytyy myöntää, että kirkasääniset lapset nostavat puolimystisen taivaanlaivan odottelusta kertovan aloitus- ja nimibiisin ylemmälle juustohyllylle ja se yllättäen toimii. Muuten levy on yllätyksetöntä vuorottelua instrumentaalisten ja laulettujen kappaleiden välillä ja kuulostaa oikeastaan kaikkineen siltä, miksi tätä kyseistä tyylilajia tulee kuunneltua harvoin.

Vaikka tätä puolta ei mielellään nosteta pinnalle, niin new agella oli tietysti sormensa pelissä chill-out ja ambient-musiikin muokkautumisessa 90-luvulla sen muotoiseksi, kuin se nyt on. Hiilaavat äänet toimivat siinä, mutta oikeastaan kaikkia alkugenren jatkajia vaivaa, että näissä yritetään tehdä kuitenkin formaalia musiikkia. Tai ainakin kaikissa mitä olen nyt kuunnellut.

Terrykin napsauttaa usein syntikastaan pad-soundilla lihotetun tavanomaisen pianosoundin ja kuljettelee säveliä, kuin musiikkiopiston lehtori järjestäen omat sävellyksensä kyllä järkeviksi ja kappalemaisiksi sointukuluiksi, mutta myös niin tavanomaisiksi, ettei näitä montaa minuuttia kuuntelun jälkeen pysty muistamaan. Eli itse kaipaisin hähmäisempää äänimaalailua ja puronsolinaa, kun taas tuon ajan new agessa tehtiin Enyaa, Adiemusta ja mikäs se Marika Krookin euroviisuviritelmä näiltä ajoilta olikaan? On toki selvää, että tässä genressäkin on jo massansa takia pakko olla ihan päteviäkin levyjä ja teoksia, mutta Terry on siellä kädenlämpöisessä osastossa, missä suurin osa muustakin kuulemastani new age-kamasta on. Mutta tällekin on varmasti yleisönsä isommassakin määrässä, koska Oldfield liikkuvan kuvan säestäjänä muistuttaa musassaan varmasti monille Narnia-elokuvien ja lumiukon soundtrackkejä.

MGMT - Little Dark Age 2018

Blogissa on nautittu rautaisannos MGMT-yhtyettä. Otetaan bändin uusin, viime vuonna julkaistu ja parina sitä edeltävänä äänitetty levy käsittelyyn, koska kuuntelin tämän ekan kerran jo viime vuoden puolella. Enkä hirveästi pitänyt siitä. Tai saanut oikein mistään siitä kiinni.

Tämän jälkeen on tullut ostettua bändin deby ja Sonic Boomin tuottama Congratulations, jotka ovat tässä syksyn, talven ja kevään aikana soineet aika paljon. Levyt ovat jo miltei ja yli kymmenen vuoden takaa, joten omissa silmissä ja korvissa "tuore" MGMT on ehtinyt jo varsin kypsään ikään. Tätä edeltävä pitkäsoitto on kuulematta, mutta 'Little Dark Agesia' pidetään paluuna iskevämpään kappalemateriaaliin kyseisen levyn ja Congratulationsin jälkeen. Aikaa edeltääjäänkin nähden on ehtinyt kulua viitisen vuotta.

Koska olen kuunnellut yhtyeen tuotantoa käänteisessä järjestyksessä, niin omasta korvasta jäi ehkä edellisellä kerralla kuulematta ne MGMT:n vahvuudet tai tavaramerkit, jotka soivat toki tälläkin äänitteellä. Huomio kiinnittyi ehkä myös levyllä olevaan "tämän hetken soundiin" joka omasta mielestäni vähän peittää edellisten omalaatuisen audion. Välillä toki tällainen pappakin tunnistaa tämän hetken underground-soundeja, eli esimerkiksi Little Dark Agella usein soivan huojuvan vaporwaven, joka on nyt niin valtavirtaa, että soi tällaisien yhtyeitten levyillä.

VanWyndgarden ja Goldwasser jakavat sävellyskrediitit ja heidän messissään on puolella levyn biiseistä vielä muita. Erobiisiksi olettamani 'When You Die' on tehty yhteistyössä kulttiartisti Ariel Pinkin kanssa ja latoo vihamieliset toiveensa kohtuullisen tarttuvan elektropopin päälle. Taustoja biisillä laulaa Sebastien Tellier. Kyseinen kappale oli myös edellisellä kerralla mieleen jäänyt, mutta Little Dark Agen pyörittyä soittimessa useampaan kertaan se alkaa tuntua niin sanotusti "grower" albumilta, eli kappaleista ja jutuista saa kerta kerralla enemmän irti sekä mielenkiintoa, että tarttuvuutta. Ehkä kasarimainen vaporwave oli myös lievä turn-off, sillä levyn aloittavat 'She Works Out Too Much' ja nimibiiisi nojaavat tällaiseen jumppavideosoundtrackkiin. Levy on kaikinpuolin hyvin funk, mutta tätä soundia on ollut jo pitkään joten MGMT on lähtenyt jonon edeltä ehkä keskelle. Silti VanWyndgarden ja Goldwasser kirjoittavat sen verran hähmäisiä, mutta melodisia biisejä, että tästä pitää. Levyn lopusta korviin nousee raukean melankolinen 'When You're Small', joka tarjoilee sanoituksessaan jonkunnäköisiä viisauksia MGMT:n höpötyyliin. Päätösbiisi 'Hand it Over' tarjoilee pienimuotoista kauneutta Beach Boys-yhtyeen 70-luvun alun tyyliin.

Mitään suurempia viisauksia ei tässä ole, muuta kuin että levyjä kannattaa kuunnella useamman kerran ja mielellä.

Hawkwind - Astounding Sounds, Amazing Music 1976

Astounding Sounds, Amazing Music on Hawkwind-yhtyeen katalogissa niitä levyjä, joita ei lueta kaanonin pääteoksiin. Ehkä sisältöönsä nähden sillä on yhtyeen silmissä turhaa negatiivista painolastia julkaisuhetkestä ja tilanteesta johtuen.

Levyn saama kritiikki oli levyn ilmestyessään ihan positiivistä, eikä juuri nouseva punkkikaan vielä saanut esimerkiksi NME:n kriitikoita julistamaan levyä paskaksi ja yhtyettä kehäraakiksi, vaan sitä pidettiin rakenteeltaan edellisiä napakampana ja askeleena taas eteenpäin. Windi oli myös harvoja psyke-skenen bändejä joita punkkarit eivät ihan avoimesti halveksineet. Osa salaa jopa diggailikin.

Levylle annetun fatwan julisti bändi itse ja se johti osaltaan myös Nik Turnerin ja toisen rumpaleista Alan Powellin eroon. Edellisen levyn Amerikan kiertueellahan taas Lemmy oli saanut Turnerin aloitteesta kenkää yhtyeestä ja tällä levyllä hänen paikallaan soitti tuttu Pink Fairies-mies Paul Rudolph. Hän oli myös alunperin kitaristi, mutta basson soitto tapahtui niin sanotusti perinteisemmällä tyylillä verraten edeltäjäänsä. Seuraavan levyn 'Quark, Strangeness and Charm'in jälkeen bändi hajosikin kokonaan hetken ajaksi, jota seurasi sekavat riidat nimenkäytöstä ja niin edelleen.

Osaltaan yhtyeen sisäiseen alamäkeen vaikutti, että albumi oli tuon vaiheen jatkumossa huonoiten menestynyt pitkään aikaan. Bändihän nautti - niin kummallista kuin se onkin - kohtuullisen suurta suosiota 'Space Ritualin' aikana ja edellisetkin levyt menivät hyvin kaupaksi plus yleisöä riitti keikoilla.

Suurin ero pariin edelliseen levyyn oli lausuja/runoilija Robert Calvertin paluu yhtyeen riveihin, tällä kertaa ihan laulajaksi plus hänen tuomat laulutekstit. Siinä missä Dave Brock oli edellislevyillä ollut pääbiisintekijä, niin Astounding Sounds, Amazing Music-levyllä krediitit jakautuvat miltei koko bändin kesken. Noh, onhan Brockilla näppinsä mukana tälläkin levyllä useammassa biisissä. Paperilla ja levyä kuunnellessa kaikki on siis oikeastaan samalla tavalla kuin Hawkwind-universumissa tuohonkin asti. Sinkkuhittiyrityksenäkin oli monotoninen jytäboogie 'Kerb Crawler' aivan kuten aikaisemmillakin levyillä.

30-luvun pulp-kirjoista innoituksen kanteensa saanut levy piti sisällään tyylillisesti erilaisia biisejä, jotka Brock levyn ilmestyttyä julisti sillisalaatiksi. Levyn aloittava 'Reefer Madness' kuulostaa 70-luvun lopun Windiltä Simon Kingin soittamine syntikkavaelteluineen. 'Steppenwolfin' alku saa epäilemään soiko tässä Santana? Monotoninen Santana. A-puolen päättävä viisiminuuttinen 'City of Lagoons' on jo lähellä fuusiojatsia ja on varmasti ollut monelle liikaa. Toisaalta teos kylmine soundeineen tuo mieleen 70-luvun puolenvälin Floydin instrumentaaliset ja synteettiset hetket. B-puolen avaava Rudolphin 'The Aubergine That Ate Rangoon' jazzfunkkaa jo varmasti Windi-faneille aivan liikaa, mutta toisaalta yhtyeen tulevilla 80-luvun keikoilla tällainen hypnofunkki soi ainakin tubepätkien perusteella paljon ja usein. Tokana biisinä niin sanotulla pitkäsoiton "sinkkupaikalla" on aiemmin mainittu jytäboogie 'Kerb Crawler'. Edellä mainittu Floyd-soundiyhteys muuttuu tässä lihaksi, sillä levyversion "remiksasi" itse David Gilmour. Tosin itse biisi ei näytä, eikä kuulosta Floydilta, että en tiedä tämän yksityiskohdan lisäarvoa. Turner yrittää olla melodinen omalla sävellyksellään 'Kadu Flyer', joka pursuaa koskettimia. Ihan jees biisi, mutta loppuosan käppäitämainen meininki vähän.. Levyn päättää viulisti kiipparisti Simon Kingin 'Chronoglide Skyway' instrumentaali ilmavine kitaroineen ja syntikoineen.

Levy sai kriitikoilta ilmestyessään huomiota sen formaaleista biiseistä ja tässä varmaan sen kokonaisuuden "heikkouskin" on. Hawkwindin vahvuus oli noilla vähän tavanomaisemmilla kahdella edeltäjällä kuitenkin ne kohtuullisen sakiat välisoitot ja luennat jotka saivat silmät pyörälle, sekä myös tietyllä tapaa audion läpi kuuluva "hämykollektiivi", joka myös erottaa bändin hiilipaperijäljittelijöistä. Vähän samaan tyyliin Gongin kanssa. Levylle jäi ripaus kolmatta tavaramerkkiä, eli monotonisuutta ja toistoa, mutta se ei pidä tätä täysin pystyssä. Yhtye vihasi, Brock vihasi levyn linjasta vastannutta Turneria ja Allmusic.com-jengi antaa levylle kaksi tähteä. Viimeinen näistä on yleensä aina väärässä ja kyllähän 'Astounding Sounds, Amazing Music' on niin sanottu kolmen tähden levy, eli pinnan yläpuolella ja jonka parhaimmat hetket ovat aivan jees.

Levyn kansitaiteesta sen verran, että takakannessa oleva kuva ja tekstitys jäi yhtyeen luottograafikko Barney Bubblesin viimeiseksi bändille. Bubbles oli vastuussa vielä vuoden 1976 kiertuejulisteesta, mutta siirtyi sen jälkeen punk-levy-yhtiö Stiff-Recordsin kansitaiteilijaksi työskennellen tästä lähtien Ian Duryn, Elvis Costellon ja Billy Braggin tyylisten artistien kanssa ja täysin Windi-taiteestaan poikkeavalla tyylillä. Sen verran tiet vielä kohtasivat, että hän teki Hawklords-nimen alla ilmestyneen  levyn kansitaiteen.

Vaahtopäät 2 - V/A 1981

Vaahtopäät (I ja II) olivat Turun suunnassa toimineen ja tietysti edelleenkin toimivan Ensio Musicin (esiintyy myös nimellä Selecta) uuden aallon aikaan sijoittuvat kokoelmat. Siinä missä ensimmäinen osa oli osittain Varsinais-Suomeen sijoittuvaa musiikkia, tämä kakkososa noukkii yhtyeitä myös Joensuuta myöten. 80-luvun alussa levy-yhtiö mainosti itseään rokki- ja uuden aallon imagolla, mutta suurimmat hillonsa se teki 90-luvulla Anna Hanskin ja Rainer Frimanin tyyppisten iskelmäartistien kanssa. Kataloogista löytyy myös "kulttihitti" Janos Valmusen 'Bussipysäkillä' jne. ja 'Hittitusina' kokoelmat, joista parikin pääsi kultalevymyyntiin.
Suurimmat loistonpäivät taitavat kuitenkin olla takana ja omistajanvaihdosten jälkeen Ensio/Selecta on ollut oikeudessa muun muassa kustannussopimuksistaan.

Näihin kahteen kokoelmaan kannattaa tänä päivänä suhtautua ehkä enemmänkin aikansa dokumentaationa ja miksei tietysti jonkinlaisina "uuden aallon Suomi-nuggetseina", koska etenkin tämä kakkososa ei esittele ehkä niin mieleenjäävää ja pikkuklassikoiksi hyväksyttävää materiaalia ykkösosan tavoin (mm. Wrumin 'Takapihojen rocktähdet', Korroosion 'Hei hei hei'). Vaahtopäät I:sellä oli myös SIG-yhytyeen vaikeammin saatavaa tavaraa, jota ykkösosalla oli peräti kolme kappaletta eri salanimillä. Bändit ja kappaleet oli koottu aikansa uuden aallon toimijayhtiöiltä, eli Johannalta, Pokolta ja niin edelleen. Plus tietenkin Ensio/Selectan omasta katalogista.

Tällä kokoelman kakkososalla ei tunnettuja biisejä enää piisaa. Aikansa pikkusuositut ja myös sekä A, että B-puolet aloittavat Pasi ja Mysiini ja Jerry Sultsina & Karelian piiraat ovat painuneet unholaan ja loppuja voi hyvällä omatunnolla kutsua maakuntabändeiksi. Tuntemattomiksi sellaisiksi, vaikka Fabrics-jäsenistöä siirtyi myöhemmin Boycott-yhtyeeseen ja porilaisen Uivan oopperan rumpali kuului myöhemmin Yö-yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon.

Punkin ensimmäisestä aallosta poiketen uusi aalto toi enemmän englanniksi levyttäneitä bändejä, joita tältäkin kokoelmalla löytyy. Tyylillisesti levyllä hypätään heti siihen uuden aallon reggaeseen Pasi & Mysiinin kappaleella 'Hei nainen'. Jos tässä kuuluu ripaus Pelleä, niin seuraavan Stalker-yhtyeen vielä reggaempi 'Meidän vapaus' on ihan silkkaa Miljoonaa paatoksellisella sanoituksella. Uiva ooppera on power-poppia ja 'Viikonloppuihminen' on ihan jees biisikin. Seuraavat enkunkieliset biisit ovat vähän tylsiä, toki Tommi Läntisen ja Hombren Fabrics-yhtye on ns. hyvin tehtyä musaa. Zulaton yhtyeen omaa nimeään kantava biisi omalla tavallaan sympaattinen ja puolen päättävä jo gotiikkaan ja mustahuulikamaan viittaava Musta-yhtyeen 'Kosminen kulkuri' on reipas irtiotto uuden aallon peruskuvioista. Synteettisen plastista nytkytystä.

Kakkospuoli avautuu Jerry Sultsinan uuden aallon boogiella, joka on ihan jebou. Yhtye taisi hajota ainoan pitkäsoittonsa jälkeen, joten selittää miksi sekin katosi historian hämärään. Levyn biisijärjestys on eri, kuin etiketissä ja kannessa ja seuraava mieleen jäävä esitys onkin vasta H2SO4:n (rikkihappo) yksinäinen jytäbiisi 'Kammiossa erakon', jonka tavallaan humoristisen mystinen kielikuvasto on näppärä ja tuo mieleen hassusti Pihasoittajien 'Tuhkimuksen'. Bändistä ei löydy netistä oikeastaan mitään muuta tietoa kuin, että tämä saattaa olla sama porukka, kuin toisessa uuden aallon bändissä Keitetyssä hauessa.

Eli tuntematonta ja tuntemattomuuteen jäänyttä uutta aaltoa 80-luvun alusta ja sikäli ansaitsee paikkansa. Suurin miinus koko pläjäyksessä on oikeastaan kaiverrus, eli levy on liian pitkä ja soi tämän takia hiljaa. Oma levy löytyi kirppikseltä suhteellisen kuluneella kannella, mutta edullisesti. Discogsissa tästäkin pyydetään näköjään lähemmäs neljääkymppiä. Hyvä dokumentti, keskinkertainen kokoelma.

Amy Winehouse - Back to Black 2006

Aloitetaan kevään ensimmäinen kuukausi myös yli kymmenen vuoden takaisella levyllä ja ilmiöllä.

Lontoolainen (ja kinnostavasti myös lontoonjuutalainen) Amy Winehouse levytti uransa aikana ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, joista ensimmäisen 'Frank'in jälkeen ehti kulua kolmatta vuotta, ennenkuin tämä toinen ja viimeiseksi jäänyt 'Back to Black' saatiin ulos. Debyytti oli jazz-vaikutteinen, mutta seuraajalle mukaan tuli enemmän 50-60-lukujen tyttöbändien henkeä, jota Winehousen oma olemuskin heijasteli.

Levyä äänitettiin New Yorkissa pitkän kaavan mukaan ja tuottajakrediitit jaettiin aika tasan Mark Ronsonin (myös lontoon juutalainen, jos se johonkin liittyy) ja new-yorkilaisen Salaam Remin kesken. Albumin kaikki kappaleet ovat ainakin osittain Winehousen itsensä kirjoittamia ja levyn taustabändiksi hän hankki paikallisen Dap-Kings yhtyeen, joka oli ja on nykiläisen Sharon Jonesin taustaorkesteri.

Back to Blackilla osui kaikki kohdilleen. Sen lisäksi, että Winehousen kirjoittamat kappaleet ovat koukukkaita ja samalla muistettavia (tai siis mukana laulettavia) artisti kuulostaa Artistilta isolla Aa:lla. Ihan heitosta lähtenyt 'Rehab' on varmaan tyylilajin parhaita kappaleita, toki kuorrutettuna kylmäävällä twistillä Winehousen omasta elämästä. Tuotanto sijoitti levyn lokeroon, josta ammensi tuohon aikaan moni muukin. Tavallaan hyvin pelkistetyn retro äänikuva tuo korviin sellaisen 50-60-luvun, joka on hyvin romantisoitu, mutta soi samaan aikaan pelkistetyn nykyaikaisesti ja pystyy täyttämään illan tanssilattiat. Arkkitehtuurissa funktionalismi oli alunperin periaatteiltaan hyvää tarkoittava, vilpitön ja puhdas, mutta bitumiittiseinäiset 70-luvun aravalaatikot sen synkkä varjopuoli. Winehousen levyn tapauksessa sama tapahtui sitten kaiken maailman Baseballsien kanssa, jotka hyppäsivät pöydälle täyttämään tilan.

Artistin omistautumisesta antaa hyvän kuvan se, että sessioiden jälkeen hän soitatti siitä poltettua CD:tä autostereoissa kuullakseen miltä veto ja musa kuulostaa niillä laitteilla, joilla musiikkia tullaan kuuntelemaan. Lauluotoissa hän pyrki täydellisyyteen, mikä levyn 34 minuutin pituudella pitääkin paikkaansa. Tähän tietty se sama disclaimeri kuin Janis Joplinilla; kaikki rähinät ja kähinät on tarkkaan harkittu, sijoitettu ja suoritettu. Levyn instrumentaatio on myös tarkoin harkittu jättäen tilaa niin Amyn äänelle, rytmille kuin toisilleen ja kuuntelija täyttää itse ne aukot, joita luulee siinä kuuluvan. Näin siitä hommasta tulee kestävämpää.

Tässä kohtaa on sanottava, että levyn ilmestyessä ja ilmiön Amy Winehouse kohdalla itse ajattelin musiikin olevan muille kuin itselleni suunnattua Adelen yms. samoille apajille tulleiden kanssa. Eikä tilannetta auttanut kotimainen musiikki- ja muu lehdistö, joka referoi brittien keltaisen lehdistön jatkuvalla syötöllä ilmestyneitä lööppejä. Tunnustan, että artisti meni Peter Dohertyn ohella (jonka musaa en ole muuten kuullut nuottiakaan...) sinne Englannin Matti Nykäsiin tai Samuli Edelmaneihin.

Tähän verraten näin yli kymmenen vuoden jälkeen on oikeastaan hämmentävää, kuinka laadukkaan (mutta myös lyhyen) albumin kohdalla sille osui tajuton kaupallinen menestys.

Siinä, missä edellisen kirjoituksen MGMT pääsi kulttibänditason huimaan maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin, Amy Winehouse siirtyi kakkoslevyllä suoraan Madonna-luokkaan. Tänä päivänä Back to Blackkia on myyty fyysisesti huimat yli 12 miljoonaa kappaletta, joista yksin Briteissä miltei 4 000 000. Winehouse oli levyä seuraavana vuotena artisti, joka kutsuttiin lavalle esimerkiksi Rolling Stonesien keikalla. Back to Black kahmi Grammy palkintoja joka sarjassa, mutta gaalassa voisi Jyräys Hämäläisen tyyliin sanoa näkyneen varoitusmerkit. Winehouse pokkasi viisi pokaalia ja esiintyi gaalassa satelliittiyhteyden kautta Lontoosta, mutta syy taisi olla voimassaoleva maahantulokielto Yhdysvaltain maaperälle.
Winehousen olemus oli usein päihtynyt, tästä eteenpäin keikoilla jopa niin päihtynyt, että hän mokaili niitä. Artisti oli jo aiemmin ollut moniongelmainen; Lontoon diiva, joka puhui pahoja suustaan, kärsi syömishäiriöistä, perfektioinismista, itsetuhoinen ja oli ongelmissa kaikkien huumeiden kanssa, joita vain käsiinsä sai. Ennen kuolemaansa hän oli päässyt tosin eroon heroiniista, mutta henki lähti 27-vuotiaana alkoholin yliannostuksella. Postuumisti hänelle myönnettiin palkinto levystä, joka on ja jäänee 2000-luvun eniten Briteissä myyneeksi fyysiseksi äänitteeksi.

MGMT - Oracular Spectacular 2007

Niin se aika juoksee. "Vasta justiinsa ilmestynyt" ja alunperin aikansa hipsterisuosiossa olleen MGMT:n (The Management) debyyttipitkäsoittokin alkaa olla jo esiteinin iässä.

MGMT on käytännössä Andrew VanWyrdgarden ja Ben Goldwasser ryyditettynä erinäisillä taustasoittajille. Kaksikko tapasi toisensa ensimmäisenä lukuvuotenaan Yhdysvaltain itärannikon Wesleyanin yliopistossa.

Opinahjo on yksi kolmesta itärannikon arvostetusta pikkuyliopistosta, jotka toimivat yksityisesti ja ovat alumnien osaltaan mädättäneet läpi historian Yhdysvaltain journalismia, taidetta, luonnontieteitä ja politiikkaa, sekä toiminut liberaalina kotipesänä varmaan kaikelle, mitä nyky-trumpismin lukutaidottomat kannattajat vihaavat. Vaikka levy ilmestyikin jo 2007, voi pienellä ajatusleikillä mieltää sen olleen nurkan takana seuraavana vuonna tulevan Obama-kauden positiivinen soundtrack, jota Williamsburgint parrakkaat fillaroiva miehet ja samankaltaisensa (myös mimmit) ympäri Yhdysvaltain mannerta kuuntelivat.

Oracular Specularia edelsi EP, jonka kappaleet äänitettiin pitkäsoittoa varten uudestaan. Albumi myi ilmestymisviikollaan 17 000 kappaletta. 2007 oli vielä vuosi, jolloin fyysiset levyt kävivät vielä jotenkuten kaupaksi. MGMT on varmasti kaikille tuohon aikaan musiikkia seuranneille tuttu ja sen mieltää "hittiyhtyeeksi", mutta levymyynti nosti bändi US-listan vaatimattomalle sijalle #38. Briteissä mentiin sentään kärkikymppiin sijalle #8, mutta yhtyeen nousun ilmiöksi ymmärtää vasta siitä, että tästä lähtien sitä meni levykauppojen hyllystä viikottain noin 2000 kappaletta aina vuoteen 2010 asti ja tällä hetkellä levyä on maailmanlaajuisesti myyty yli miljoona kappaletta. Siis fyysisiä kappaleita.

Levyn avaava ja varoitustarran kertomaa "Explicit Lyrics":iä sisältävä 'Time to Pretend' tarjoaa samantien sellaiset korvakarkit, että miettii pystytäänkö tästä pistämään paremmaksi. Mutta pystytäänhän siihen jo heti seuraavalla 'Weekend Wars'-kappaleella, joka oli myös alunperin ensimmäisellä EP:llä.
MGMT esittelee biiseissään tavallaan tuttuja elementtejä ja koukkuja kuorrutettuna pienillä (hi-fi) outouksilla. Monessa kappaleessa on vahvaa sing-along tarttumapintaa, homma on sokerista, mutta myös samaan aikaan tyylikkään minimalistisesti tehtyä. 'Electric Feels' funkkaa falsetissa, kuin Prince tai Justin Timberlake konsanaan. Kappaleiden peruspituus on neljän minuutin kieppeillä, mutta kertaakaan ei tule mieleen, että niitä venytetään tai kikkaillaan kikkailun vuoksi, vaan muoto palvelee tyyliä ja toisinpäin.

Tässä kohtaa tulee myös ilmi se etu, ettei MGMT ollut alunperinkään perinteinen kitararock-yhtye (kaksikko jakaa rakkauden elektroniseen musiikkiin), eikä näin ollen sorru sellaisista lähtökohdista poppaamaan.
Jos indie-kentässä haluaa vedellä jatkumojen viivoja, niin MGMT muistuttaa musiikillisesti hyvin paljon 90-luvun loppupuolen Flaming Lipsia, sillä erotuksella, että levyllä ja livenä vokaalit pysyvät vireessä... Ja kauemmas kurottaessa käsi koskettaa 60-70-luvun taitteen Beach Boyseja, jossa myös kitarat ja rock-oleminen olivat taka-alalla, biisit ja korvakarkki edessä.

Keskinäisen linkin taas voisi vetää MGMT:n ja Animal Collectiven/Panda Bearin kanssa, jotka selkeästi tekivät tällaisia olohuone Pet Soundseja. Toinen yhteys löytyy Levyhyllyssä aiemmin olleesta seuraajasta 'Congcratulations'-albumista, jonka tuotti myös Panda Bearille yhteistyäkumppaniksi kelvannut 80-90-luvun kulttimies Peter Kember (aka Sonic Boom), josta tässä blogissa onkin kirjoitettu vähän ajan tarpeiksi. Kyseinen seuraaja menikin sitten sen ajan myyntilistojen kärkikymmenikköön ja lunasti MGMT:stä yhden 2010-luvun taitteen menestyneimmistä yhtyeistä.

Kitaro - "Ten Kai" Astral Trip 1978

Japanilainen Kitaro (Masanori Takahashi) on pyörähtänyt soololevynsä kanssa ainakin kerran Levyhyllyssä plus hänen soolouraansa edeltänyt Far East Family Band. Hän on tunnetuin varmasti 'Sillkitie' tv-sarjan soundtrackistä, joka poiki aiheesta neljä albumillista levytyksiä ja Kitaro on myös jonkinlainen isähahmo new ageksi kutsutulle tyylisuunnalle.

Astral Trip nimellä vuonna 1985 uudelleenjulkaistu soolodebyytti on käsitelty perinohjaisesti Äänijälkiä-blogissa, joten kuopaistaan täällä vähän homman toista kulmaa. Kitarohan nousi kohtuullisen suosituksi artistiksi 80-luvulla ensin kotimaassaan, sitten länsi-Euroopassa ja lopulta 80-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa, jossa hän nykyään asuukin.

Ken Tai sisältää aika tarkkaan musiikillisesti kaikki ne elementit mitä kuuntelijalle tulee mieleen Kitaron musiikista. Tällä ensimmäisellä soololla niitä ei ole vielä puunattu tai hiottu kulmattomiksi, mutta ei tämä ole myöskään samanlaista samurai-rohkeudella haahuilua, kuin Far East Family Bandin jamipohjaiset biisit. Paljon ns. "yleis-itämaisia" kielisoittimia, tabloja jne. joiden päällä soi Kitaron syntetisaattoreiden LFO-pulputus ja se tunnistettava autiomaan tuulen lailla viheltävä syna-leadi.

Tavallaan mielenkiintoista, että 70-luvulla kovin moni muukin elektronisen musiikin pioneeri tuli populaarimusiikin vähän marginaalisemmista tai sivujuonteenomaisista maista: Klaus Schulze Länsi-Saksasta, Vangelis Kreikasta ja porukan menestyneimpiin lukeutuva Jean-Michael Jarre Ranskasta. Jos ottaa mukaan vielä italialaisen Giorgio Moroderin voi leikitellä ajatuksella toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta: voittaneiden anglojen ilmayliherruus kitarayhtyeiden saavuttua rintamalle raunioituneen vanhan mantereen ylle.
Ja tähän lisäksi vielä kaiken kylpeminen afroamerikkalaisen musiikin läpi. Tätä hegemoniaa vastaan ei ollut oikein lähteminen; menestyminen bluesjytällä tai muulla vastaavalla oli hyvin hankalaa. Englantilaiset (ja myös amerikkalaiset) olivat sodan jälkeisessä pop-musiikissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin nirppanokkaisia broken englishille. Ja siellä olisi kuitenkin olleet ne markkinat. Tästä oli toki omat poikkeuksensa, mutta suurimmat ja menestyneimmät populaarimusiikin artistit ja yhtyeet olivat ja ovat edelleen Yhdysvalloista tai Isosta Britaniasta.

Tuolla ei siis ollut liiemmin ilmatilaa, vaan mieleenjäädäkseen oli tehtävä jotain ihan muuta.

Jälkipörssissä on toki näiden marginaalisempien maiden edistyksellinen musiikki noussut uuteen arvoonsa (ehkä juuri suuremmalle yleisölle vierautensa takia), mutta 70-luvulla US ja UK hallitsivat musiikin ilmatilaa. Piste.

Nykyään on esitetty ilmiöiden, etenkin jos kyseessä olivat ns. entiset akselivallat, nousua ja osittaista menestystä tai ainakin uuden suunnan näyttämistä, että niiden piti omassa tuhoutuneessa kulttuurissaan ja tekemisessään aloittaa "vuodesta nolla". Samalla tavalla, kuin pykätessään raunioista pystyyn savua tupruttavia tehtaita, jotka puskevat ulos luotettavia autoja.

Siis kokonaan uuden luomisella.

Tämä voinee pitää osittain paikkansa Saksan tapauksessa, mutta idea on myös jälkikäteen keksitty ja osittain romantisoitu. Suurin osa saksan myöhemmistä 70-luvun yhtyeistä aloitti 60-luvun lopulla geneerisinä amerikkalaisten matkijoina. Maan sotilastukikohdat ja niiden amerikkalainen asujaimisto mahdollistivat myös runsaasti artistivierailuja, joista vaikuttavimpia Saksassa varmasti Jimi Hendrix ja Frank Zappa. Ns. krautrock oli materiaalimassaltaan myös hyvin jamibändi painoitteinen. Oikeastaan ne omaa elämäänsä alkaneet 'motorik' ja 'kosmische' jutut olivat skenessä vähemmistönä. Eikä niihinkään jäänyt osumatta anglovaikutteita; ensimmäisessä Velvet Underground, jälkimmäisessä 'Ummagumma'-ajan Pink Floyd.
Toinen pahuuden akselin jäsen Italia loi myös omaperäisen progensa, mutta siinäkin voi karrikoiden nähdä jonkunnäköisen pompöösin ja teatraalisen hillittömyyden kautta suoritetun anglo-taiteilun.

Jotta tämä kaava kuitenkin kumoutuu; Ranska loi myös hyvin omaperäistä edistyksellistä musiikkia, eikä tämä rajoittunut ainoastaan Vichyn fasistihallinnon jälkeisille alueille, eikä zeuhlareihin mustissa univormuissaan... Oikeastaan tämä pätee varmaan jokaiseen Euroopassa sijainneeseen valtioon ja vähän muuallekin. Mitä suurempi väestömassa, sitä enemmän sekaan mahtuu omaperäisiä erikoisuuksia. Mutta omaa elämäänsä musadiggareille elämään jääneet yhtyeet olivat yleensä aikanaan lähinnä kuriositeetteja. Vailla suurempaa "kaupallista potentiaalia" tai menestystä.

Toivottavasti tässä kirjoituksen pitkähkössä sivuraiteille ajautumisessa oli jotain tolkkua..

Kolmas isojen poikien akselivalta Japani poiki myös 70-luvulla mielenkiintoisia artisteja ja levytyksiä, mutta nousi kehityksensä huipulle vasta 80-luvulla. Samalla vuosikymmenellä, kuin kameransa, korvalappustereonsa, kodinelektroniikkansa ja autonsakin.
Kitaron kohdalla kyseessä oli myös sattuma. Far East Family Bandin vuoden 1975 'Nipponjin' levyn miksasi nimittäin saksalaislegenda Klaus Schulze ja tarinan mukaan miehet tutustuivat tässä yhteydessä toisiinsa. Tällä Ten Kai-levyllä kuullaan 70-luvun Schulzen tavaramerkiksi noussutta "maiskuttavaa LFO-rytmiä". Yhteiskuntana muurahaiskekomainen Japani on aina katsonut yksilöllisiä muusikoita ja poptähtiä tietynlaisina erikoisuuksina ja ulkopuolisina. Liekö tämä vaikuttanut siihen, mutta Kitaro oli naimisissa 80-90-luvulla Japanin järjestäytyneen rikollisuuden Yakuzan pääkuninkaan tyttären kanssa ennen nykyistä avioliittoa.

Siinä, missä saksalaiset aloittivat "vuodesta nolla" ja hyppäsivät kokeellisuuteen usein muodon ja viihdyttävyyden antaessa periksi, 70-80-luvun taitteessa muotoitunut new age otti hommasta yleensä vain ne kauniit ja rauhoittavat palikat. Asuntovelkaa ottanut kolkytplus vuotias halusi raskaan työviikon päälle henkiset savut ja "mielen puhdistavaa" ääntä, joka kuitenkin pseudo-henkisyydessään ja miellyttämisen halussa lähenteli äänitapettia ja melodioiltaan muzakia. Mielellään hyvällä äänentoistolla. Taikka japanilaisista laadukkaista korvalappustereoista, ihan yksin ja itse. Mantramaista kristallihoitoa korville.
Toisaalta yhdistelmä Japani ja new age-musiikki tarjoaa mielenkiintoisen kulman. Kyseinen tyylisuunta oli tehtyä ja suosittua maassa, joka on tai ainakin oli urbaanein, rakennetuin ja ahtaimmin asuttuja paikkoja teollisessa maailmassa. Meditatiivinen FM-syntetisaattorin kellojen kilkutus, Kitaron silkkinen syntikanvihellys, tablat, tiu'ut ja puron solina korvalappustereoissa vaeltaessa läpi kaupungin, joka on tulvillaan neonkylttejä, lasiterästorneja ja asfalttikuiluja.

Mutta onko Ten Kai hyvä levy? Se on ihan jees.

Simple Minds - Promised You A Miracle 1982

Simple Minds oli useiden muiden Brittein saarten yhtyeiden kanssa siinä joukossa, jonka alun perin punkin jälkeisessä uudessa aallossa keitetty miehistö siirtyi uudella vuosikymmenellä synteettisempään ja rytmikkäämpään tyylisuuntaan.

Simple Minds aloitti 1977 Skotlannin Glasgowissa evoluutioiduttuaan paikallisesta pikkupunkbändistä. Nimensä skotit nappasivat Bowien 'Jean Genie' biisistä. Ensilevy 'Life in a Day' on oikein pätevää toisen glam/taiderokkarin palvontaa, eli hyvin hyvin Roxy Music vaikutteista uuden aallon musaa. Levy on oikeastaan aika lähellä toisen aikalaisen Ultravoxxin debyyttiä ja yhtyeiden matka tästä eteenpäinkin on hämmentävän samankaltaista.

Jos ensilevy oli Roxyn artsykauden palvontaa, niin parissa vuodessa evoluoitiin se suunta, mihin Bryan Ferryllä ja kumppaneilla itsellään meni muutama vuosi pidempään. Eli Simple Minds ryhtyi tekemään taiteellisen tyylikästä ja rytmikästä musaa.

Promised You a Miracle julkaistiin sinkkuna levyltä 'New Gold Dream', joka oli vedenjakaja Simple Mindsin uran alkupään ja kaupallisen menestyksen välillä. Itse pitkäsoitto nousi UK-listasijalle #3 ja sinkku #13:ksi. Yhtye oli tässä vaiheessa läpikäynyt jo miehistönmuutoksia ja sinkulla soittaa The Skids ja Slik rumpali Kenny Hyslop, joka korvasi alkuperäisrumpali Brian McGeen. Kakkospuolelle yhtye laittoi edelliseltä, yllättäen Steve Hillagen tuottamalta 'Sons and Fascination' levyltä löytyvän instrumentaalin 'Theme for Great Cities'in, joka saattaa olla bändin upeimpia biisejä. Maxisinkulta löytyy vielä 'Seeing out the Angel' instrumentaali, joten tämä vinyylinpala saattaa olla pätevintä Simple Mindsia yhdessä paketissa.

Tästä eteenpäin periaatteessa jokainen yhtyeen sinkku nousi vähintään pikkuhitiksi Brittein saarilla ja näitä hittejä oli huimat 21 kappaletta putkeen. Yksi ykkönen ja muutama muukin hyvin korkealla sijalla. Unohtamatta pitkäsoittoja, jotka nousivat sinne piikkipaikalle 90-luvulle saakka, saaden ainakin itselleni aikaan mielikuvan hyvin kaupallisesta yhtyeestä, jonka pätevä tuotanto oli itselle pienoinen yllätys.

Hits by the Kids - Eri esittäjiä 1987

Tämä levytapaus on käsittääkseni tuttu usealle 80-luvulla varhaislapsuuttaan viettäneelle, koska olen kuullut useammastakin suusta Hits by the Kidsin olleen usein ensimmäinen levy, joka on omistettu. Itse olin vuonna 1987 jo ohi kohdeiän ja saan edelleen alitajuisia torjuntareaktioita tällaisista lastenlevyistä. Pureudutaan syihin kotvasen kuluttua, mutta ehkä tätä mainostettiin telkussa ja kansikuvan "rokkimeininki" on edelleen vaivaannuttava. Etenkin sellaisen silmin, joka oli ruvennut juuri piilottelemaan omia pikkuautojaan pois silmistä kaappiin.
Koska levy löytyi useammastakin kodista, oletan että tätä kansainvälistä SOS-lapsikyläketjua tukenutta levyä on myyty tavallista huokeammalla hinnalla. Siihen lienee vaikuttanut myös se, että tämä on cover-levy ja alaikäiset esittäjät ovat varmaan saaneet kertapalkkion.

Tai sitten se on ollut tyyliin kaikille jätskit, koska esiintyjälistaa (tai siis laulajalistaa) lukiessa tajuaa samantien, että levyllä esiintyy aikansa ammatti- ja studiomuusikoiden jälkikasvu. Mukana on myös vielä Tommi Metsäketo nimellä esiintynyt Tomi, jonka isä Martti Metsäketo oli musiikkituottaja ja vastuussa yhden kappaleen kööreistä. Ohitan kylmästi laulavat lapset ja luettelen lisää tuotantotiimin ja levyllä soittaneet aikuiset: rummuissa Vesa Aaltonen ja Pepe Kettunen. Fonia soittaa Heikki Keskinen, suuren osan kööreistä hoitaa Jokke Seppälä ja levyn tuotannosta ja lopuista instrumenteista vastaa 80-luvun jokapaikan häärääjä Rele Kosunen, joka oli Uuden iloisen teatterin kantavia jäseniä. Ohitetaan lapset vielä toisen kerran ja luetellaan armeijatyyliin sukunimiä: Kokljushin, Hurmerinta, Sorvali ja niin edelleen. Perin tuttuja nimiä.

Tekijöissä vilahtaa Jokke Seppälä jonka 2000-luvun alun "lastenyhtye" Kids sai tai siis sen taustajoukkue sai aikanaan kovasti kritiikkiä siitä, että vielä lapsuuttaan viettävät tytöt laitettiin laulamaan bailaamisesta yms. mistä tytsit eivät haastattelun mukaan itsekään perustaneet. Samaa exploitaatiota ja lasten laittamista aikuisten maailmaan ilmenee tälläkin levyllä. Pikkupojat vetävävät 'Ajetaan tandemilla', laulavat 'Naiselleni', ikävöivät 'Dorista', haaveilevat 'Haaveissa vain ootko mun' ja niin edelleen. Ei siinä, etteikö lastenmusiikissa voisi käsitellä aikuistenkin asioita, mutta Seppäsen projekteissa lapset siirrettiin suoraan aikuisten 'kulutusmaailmaan' Oskari Olemattoman kummitustarinoiden sijaan. Suutari Joonaksesta otettiin uusintapainokset joita kuunneltiin uudelleen, Hits by the Kidsistä ei sellaista tule. Seppänen ja Kosunen olivat tuttuja häärääjiä niin Euroviisujen, kuin MTV:n taustalaulajina ja jotain hyvin yrittäjähenkistä tässäkin lastenkulttuurissa on. Ainakin edellisvuosikymmenen opettavaisuuden rinnalla.

Itse levy ilmoittaa sisällön olevan: "Kotimaiset rocksuosikit lasten esittäminä" ja naisenkaipuun lisäksi levyltä löytyy versioita mm. 'Kitara, taivas ja tähdet', 'Autiotalo' jne. Vuonna 1987 nämä eivät olleet enää varsinaisesti sen päivän hittejä, mutta meno on siis tuollainen. Sarkastisen hymähdyksen nostaa lasten laulama Sig-yhtyeen 'Hyvää syntymäpäivää', vaikka Matti Inkinen veikin hautaan asian lopullisen totuuden (mikä se sitten olikin).
Rele Kosunen ja kumppanit röpäyttää cover-versiot perusstudiomuusikoiden varmuudella, mutta hämmennykseksi kappaleet vedetään alkuperäisissä sävellajeissa, joten on selvää, että muut kuin joku Metsäketo tippuvat kertosäkeessä tai jossain muussa kohtaa äänille, jotka eivät kanna. Vedot eivät muutenkaan ole puhtaita, joten oletan sessioiden olleen todella pikaiset: sedät ovat soittaneet suoraan niinkuin levyversioissa ja Kidsit ovat sitten parilla otolla vetäneet, mitä ovat saaneet narulle. Pillit pussiin, levy painoon ja täts it.

En tiedä oliko 'Hits by the Kids' ensimmäinen lastenmusiikkilevy, jossa lapset esittivät aikuisten lauluja, mutta tämän jälkeen tyylisuunta oli vallitseva Tenavatähti-kisoineen yms.

Noitalinna Huraa - Pikkuveli 1988

Kansallinen Yleisradioyhtiömme julkaisi eilen uutisen, jossa kerrottiin, että "Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi".

Hieraisin pari kertaa silmiä ja jutun avattua siellähän puhutaankin yleisesti Michiganin teknillisen yliopiston tietojenkäsittelylaitoksen koneellisesta tuloksesta. Että se siitä. Vaikka 50-luvun sodanjälkeiseen tekopirteän iloiseen slaageriin verrattuna näin varmaan onkin. Nimittäin niinä harvoina kertoina, kun avaan kaupallisen tai valtakunnallisen nuorisoradiokanavan, sieltä pursuava viesti on lähinnä luokkaa "Meil on kasvomaalit ja tequilaa", tai "Soudetaa Hankoon pakoon".

Kyllä, olen jo kääpäiässä, mutta ainakaan tämä otos hittibiiseistä ei kuulosta vihaiselta tai surulliselta, vaikka saavatkin sellaisen reaktion minussa aikaan. Tästä onkin oiva aasinsilta aikansa hittibiisiin (tosin tämä taisi olla hyvin hyvin pieni sellainen) ja omakohtaiseen minä kokemukseen.

Aina välillä suhtautuu tuhahdellen tiettyihin ikä- ja sukupolvikokemuksiin, joilla joku kappale - esimerkiksi Whitney Houstonin slovari - on tanssittu hormoonien myllerryksessä ikuiselle muistijäljelle, vaikka löytyyhän niitä itseltäkin. Kuten Noitalinna Huraa:n vuonna 1988 julkaistu 'Pikkuveli'.

Biisin muistijälki liittyy niihin hormoneihin lähinnä ennakoivasti, sillä siinä on surullinen ja ennustava sanoma juuri sellaisella omakokemuksellisella hetkellä, jolloin varsinainen lapsen lapsuus oli kääntymässä nuoruudeksi, ikuisuudelta tuntuvine maailmantuskaisine ja murheellisine koulunjälkeisine iltapäivineen. Myös omat puolivuosikymmentä vanhemmat isosisarukset olivat astuneet juuri aikuisikään ja valmiita lentämään pesästä. Ehkä isoveli lauloi myös pilkallisesti kappaleen sanoja minulle, joka olin kuitenkin vielä kersa? Noh, aika kultaa muistot.
Ja jos en väärin muista, niin Megamanialle tehty single julkaistiin talvella, jolloin ne lumiauran kolahduksetkin kuuluivat omalta korttelitieltä, mutta aikaa ja muutosta ei saanut pysähtymään. Eikä puolen vuoden päästä sillä ollut väliäkään, kun löytyi jo skeittilauta ja koulun piha, missä katseltiin iltaisin toisia tuoreita teinejä ja syljeskeltiin asfaltille.

Kappaleen lyriikoissa isosisar- tai veli on joutunut jo poistumaan pesästä ja toivoo, että voisi olla kuin pikkuveli, jota maailman murheet eivät vielä paina, juoda kotona kaakaota ja lukea sarjiksia. Tai, että pikkuveli voi pysäyttää ajan ja muutoksen pyörän omalta kohdaltaan. Kappaleen kakkossäkeistöä en muista lapsuudessa oiken ajatelleeni. Se soljui vain biisin kokonaismelankoliaan, mutta siinä vilahtaa nuorten 80-luvun aikuisten kova maailma, jossa undulaatit, eli heiveröiset, taikka jopa suorastaan hinteiksi epäillyt pojat saavat turpiinsa miestenvessassa. Toiveena on, että maailman ja ympäristön toksiinen maskulisuus pysähtyisi edes pikkuveljen kohdalla. Kappaleessa on kertosäkeen lisäksi vain kaksi säkeistöä tarkkoine ja toisaalta maalailevine kieli- ja mielikuvineen, jolloin kuulija kokee ne omalla tavallaan.

Noitalinna Huraa! toimi 80-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin yhtyeeseen olennaisesti liittynyt äänimies menehtyi ja bändi pisti pillit pussiin. Koko toiminta-aikansa bändiä vaivasi vähän sellainen suomalaismaalainen ujous, että hommat piti olla olla hissukseen jne. Ehkä jollain 22-pistepirkolla oli samaa henkistä menoa, mutta heillä tähtien asento oli otollisemmassa asennossa. Myös Noitalinna oli vähän hämmentävä yhdistelmä, sillä peräseinäjokelaisista maalaisista lähtökohdistaan huolimatta yhtye oli kuunneltujen levyjen kautta hyvin vahvassa yhteydessä esim. Velvet Undergroundeihin jne. Kappaleen säveltäjä Hannu Sepponen muistelee myös varhaisnuoruuttaan, jolloin Virtanen, Juice yms. valtakunnan tason yhtyeet kävivät paikallisella lavalla keikalla. Niin se maailmaa on muuttunut.

Tequilaa ja kasvonaamitoita tuskin kukaan esittää kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta PMMP lämmitteli oman versionsa tästä biisistä ja toivon mukaan sai monen tutustumaan tähän alkuperäiseen kasaribiisiin.