Pierrot Lunaire - S/T 1974

Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.

Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?

Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.

Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen. 

Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.

Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.

Walter Carlos - Switched-On Bach 1968

Walter (myöhemmin Wendy) Carlosin sanaleikkisesti nimetty 'Switched-On Bach' osui ilmestyessään oikeaan rakoon, sillä se viipyi Yhdysvaltain Billboard-listalla yli vuoden nousten korkeimmillaan sijalle kymmenen. 70-luvun alussa se oli yltänyt jo miljoonaan myytyyn levyyn, myöhemmin rikkoutui platinaraja, johon on pystynyt vain kaksi klassisen musiikin levytystä.

Carlosin ensimmäinen levy onkin jäänyt hänen suurimmaksi ja tekisi mieli sanoa ainoaksi "hittilevyksi", vaikka hän tekikin myöhemmin profiilikkaita soundtrackkejä Stanley Kurbrickin filmeihin "A Clockwork Orange" (1972) ja "The Shining" (1980) ja Disneyn futuristiseen "Tron"-elokuvaan (1982). Kuitenkin hänen puhtaat äänilevynsä eivät saavuttaneet lähellekään samoja myyntimääriä enää tämän jälkeen, vaikka seuraavana vuonna ilmestyi samoilla eväillä, mutta laajemman klassisen säveltäjäkaartin kappaleista koottu "The Well Tempered Synthesizer". Carlosin omaa sävellysmateriaalia esittänyt "The Sonic Seasoning" ilmestyi 1972 ja se on ehkä sisällöllisesti kunnianhimoisempaa kamaa kuin nämä klasariviritelmät, sisältäen elementtejä, joita myöhemmin kutsuttiin new-age ja ambient-musiikiksi. Switched-On Bachista taas julkaistiin myöhemmin osa II, joka myi kohtuullisesti.

Levyn toiseksi tuottajaksi on merkitty Rachel Elkind, jonka nimi vilahteleekin Carlosin miltei koko levytetyn tuotannon mukana. Säveltäjä Elkind kuuli Carlosin ja tämän ystävän elektronisia nauhoja ja ehdotti tälle kokonaisen levyn tekoa. Sävellysten tekijäksi valikoitui Bach osittain senkin takia, että tämän sävellykset ovat niin sanotusti vapaata riistaa, vapaasti käytettävissä ilman perikuntien kitinää. Elkindistä tulikin tästä eteenpäin kaksikon hiljainen yhtiömies/nainen.

Vuonna 1968 syntetisaattori oli asia, joka piti jokaisella kerralla selittää erikseen. Amerikkalainen Robert Moog oli tehnyt oman kaupallisen laitteensa, jota myytiin tästä eteenpäin erinäisten rahanmakuun päässeiden artistien koteihin ja studioihin. Kyseessä ei ollut myöhemmin tullut mullistava Minimoog, vaan kannessa näkyvä pienen seinän kokoinen modulaari, jonka käyttö vaati perehtyneisyyttä. Bob Moog ja Carlos tekivätkin yhteistyötä levytyksen yhteydessä Moogin parannellessa ja korjaillessa modulaarin palikoita Walterin tarpeisiin. Myyntihinta vastasi käsittääkseni aikansa pientä henkilöautoa.

Tämä ei estänyt esimerkiksi George Harrisonia hankkimasta kyseistä laitetta. Mutta useat muut kokivat lukuisten kytkentöjen jälkeen pettymyksen: Moog Modular oli monofoninen, eli sillä pystyi soittamaan vain nuotin kerrallaan. Niimpä Switched-Onin fuugat jäivät kotiloissa aika paljon ohuemmiksi, sillä Carlos käytti studiossa avukseen luonnollisesti moniraitanauhoituksen mahdollisuuksia. Joka tapauksessa levy- ja sen suosio toimi valtavana käyntikorttina Moogin syntetisaattoreille ja tilauksia alkoi satelemaan.

Musiikillisesti ja sisällöllisesti levy on vuonna 2021 vähän vaikeasti purtava. Tai siis valmiiksi pureskeltu: elektronisesti muodostetun äänen uutuudenviehätystä ei vain voi kokea enää 53 vuoden jälkeen, vaan se on arkipäivää. Viehätyskulma nouseekin lähinnä Moog-syntetisaattorin sille ominaisesta (vanhahtavasta) soinnista ja äänimaailmasta. Tässäkin heilutaan alueella, jossa tasapainoillaan pimpelipomin, easy-listeningin ja muzakin rajamailla. Mutta pioneeri saa paljon anteeksi. Levyn tulkinnat Bachin kappaleista saivat aikanaan kriitikoilta sekä positiivista, että negatiivista palautetta. Itse en niihin ota kantaa.

Mutta lipas oli nyt avattu: jo seuraavana vuonna ilmestyi syntetisaattorilevyjä, kuten "Switched-On Rock", joissa aikansa hittejä alettiin esittää syntetisaattoreilla. Tämä jatkui pitkälle 90-luvun alkuun saakka, jolloin vielä ilmestyi massiivinen ja moniosainen "The Greatest Synthesizer Hits" (vol x-xxx).

Yhtä kaikki: Switched-On Bach on mukavaa muzakkia mukavilla soundeilla. Ei enempää, eikä vähempää.

Jane Weaver - The Electric Mountain 2016

Jotenkin soundista ja menosta tulee mieleen 'Valonnopeus'-ajan Rättö & Lehtisalo. 

The Soft Boys - Underwater Moonlight 1980

Englantilaisen The Soft Boysien alkuperäinen kahden levyn tuotanto, etenkin jälkimmäinen Underwater Moonlight on varmaan malliesimerkki musiikkituotannosta, joka ilmestyy väärään aikaan. 

Tai väärään ja väärään aikaan: siinä missä The Soft Boysien levyt ja tuotanto sivuttiin ostavan yleisön ja levyarvostelijoiden toimesta, Echo & The Bunnymen ja Teardrop Exlpodes kiitivät pystysuorassa nousussa.

Uuden aallon tai jälkipunkin yhtyeenä pidetty The Soft Boys perustettiin Cambridgessä vuonna 1976. Debyytin aikaan kokoonpano oli vakiintunut, mutta päähenkilönä toimi myöhemmin pitkän uran valtavirran ulkopuolisessa skenessä tehnyt Robyn Hitchcock.

Kyseessä on sittemmin neo-psykedeliaksi nimetty tyylisuunta, joka valtameren toisella puolella johti kasarin alkupuolella kohtuu menestyneeseenkin ilmiöön 'paisley pop'. Ajoituksessa oli kuitenkin oltava tarkka: punk muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut keskisormen näyttö kuusikymmentäluvun hippiperinteelle, joten yhtäkkinen Byrdsiksi muuttuminen saattoi olla vaarallista, etenkin kun itse alkuperäiset syylliset Genesiksestä Pink Floydiin ja Yesiin kuulostivat tuolloin enemmän uudelta vuosikymmeneltä, kuin uusi vuosikymmen itse. Tästä taas syntyi toinen jäljittelijöiden "neo"-etuliitteellä ollut ilmiö, mutta siitä enemmän jossain muualla.

Jos bändin ensilevyllä oli mukana vielä punkin rosoisuutta, niin tämä kakkoslevy on puhtaasti kulmikasta 60-luvulta ammentavaa popmusiikkia. Yksi selkeä vertailukohta on saman kaupungin Syd Barrett ja varhainen Pink Floyd (joskin esikuva on musiikillisesti tätä kertaustyylibändiä rajumpi). Mutta sävellystasollisesti mennään usein esikuvienkin rinnalle. Levy onkin tältä kantilta kunnon korvakarkkia harmonialauluineen ynnä muine kuusarijuttuineen. Kertaustyylissä merkillepantavaa on myös ilmaisun napakkuus: kappaleet ovat lyhyitä ja selkeitä. Jamittelun yms. aika ei ole vielä tässä kertauksessa, vaan mennään Piperin ja Question of Balancen tyyliin albumi ja kappaleet edellä. Arnold Lanessa mies keräili naisten vaatteita pyykkinaruilta, mutta muutenhan 60-luvun musiikki mielletään yleensä lyyrisiltä teemoiltaan joko non-senseksi, tai idealistiseksi. Hitchcockin musiikissa sanoitukset ovat kuitenkin aika hirtehisiä ja maailmassa synkkiä kulmia.

Levyn julkaisi englantilainen pieni Armageddon-levy-yhtiö, jonka rosteriin kuului jälkipunkkia ½ Japanesesta Pyloniin ja The Method Actorseihin. Albumi äänitettiin myös yhtyeen kotikaupungissa Cambridgessa. Julkaisu ei noussut ymmärtääkseni edes maan indie-listoille ja myydyistä levyistä puolet meni Yhdysvaltoihin. Bändi julkaisi vielä seuraavana vuonna sinkun, mutta hajosi Hitchcockin jatkaessa samantyylisen musan parissa. Bändikaveri Kimberley Rew siirtyi Katarina & The Waveseihin kirjoittaen näille hitit "Walking on Sunshine" ja "Love Shine a Light", joista jälkimmäisellä Englanti sai Euroviisuvoiton 1997. Viime vuonna covid-19:sta kuollut basisti Matthew Seligman soitti muun muassa Thompson Twinsien ja David Bowien kanssa plus kymmenissä studiosessioissa.

Pave Maijanen - Lähtisitkö 1984

Pave Maijasen lähtö ei ole jäänyt varmaan keneltäkään huomaamatta. 

Hivenen unohdettu artisti nousi klassisesti (odotetun) kuoleman jälkeen taas puheenaiheeksi ja Maijasen tekemää tai tuottamaa musiikkia on soitettu radiokanavilla tässä parin viikon sisään ehkä enemmän, kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä.

Maijasen viimeisen suuremman suosion päivät sijoittuvat 90-00-luvun taitteen "Mestarit Areenalla" kiertueeseen. Edes puolen vuosikymmenen takainen "Vain elämää" kausi ei tuonut suurempaa nostetta, vaan Maijasen viimeiset vuodet keikkailtiin baarin- ja pitseriannurkissa. Jotain Maijasen työmoraalista kertoo, että junaan hypättiin ja keikat soitettiin, vaikka taustalla velloi turhautuneisuus, joka purskahti ehkä viimeisissä biiseissä esiinkin.

Musiikkiura lähti käyntiin jo 60-luvun lopussa, jolloin Maijanen soitti torvea ja vokalisoi lappeenrantalaisen aikansa soul-musiikista ammentaneen bändin riveissä Rockin Suomen mestariksi. Tästä eteenpäin muusikonura lokatoitui Helsinkiin ja ja Maijanen oli aika pian basistina useissa yhtyeissä, hänen mukaansa opillisesti tärkeimpänä oli Pepe Wilbergin kunnianhimoinen Paradise.

Kelataan VHS:ää eteenpäin; Maijasen hankittua omat kannuksensa ajallisesti väärään kohtaan syntyneen Royalsien ja oikeampaan osuneen Mistakesien kanssa, toinen 1984 ilmestynyt soololevy oli suurhitti, aivan kuten tämä sen singlelohkaisukin (B-puolella Pertsa Reposen käännös Simon & Gartfunkelin biisistä trad.). Lähtisitkö soi 84-85 radioista miltei yhtä tiuhaan, kuin Maijsen kuuluisin tuottajantyö Dingo. Kasarin puolenvälin soololevyt myivät timanttilevyn verran, myöhempikin kultaa. Vuosikymmenen lopussa suosio alkoi hiipua ja Seija Simolan ja Kojon tyyliin viimeinen sija Euroviisuissa oli sellainen hämmentävä kansallinen trauma, että se vaikutti Maijasenkin uraan.

Jos Royals oli jälkikäteen ajatellen osittain erittäin laadukasta musaa, mutta aikanaan väärään maailmanaikaan ilmestynyttä, niin kasarin alussa Maijanen osasi lukea tuulensuunnat kuin mestaripurjehtija. Lähtisitkö alkaa kasarin gate-rummuilla (olisiko T.T. Oksalaa?), mukaan tulee 10cc tyylistä valkoista reggaeta ja tuotanto on muutenkin korvakarkkia. Biisi on taiten tehty, harmiton, mutta tarttuvaa kuin aikansa osakesijoittaminen. Yhdessä pääosassa on aikansa kasarisyntikat. 

Lyriikoihin on jätetty pieni ärsyke: jo lapsena tiesi, ettei järvissä ole helmisimpukoita. Raakut olivat hävinneet. Mutta kielikuvassa pulahdettiinkin johonkin unelmiin ja rakkauden lupaukseen, eikä kuusilampeen. Kappale on myös suhteellisen pitkä radiossa soineeksi singleksi: neljä minuuttia.

Silhouettes and Statues: A Gothic Revolution 1978-86 / 2017

Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.

CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.

Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.

Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.

Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.

Kiitokset kirjastososialismille tämänkin lainauksesta.

Vogel - Arschloch 1980

Drive-By Truckers - The New OK 2020

Roy Harper & Jimmy Page - Whatever Happened to Jugula? 1985

Roy Harperin tuohon mennessä kolmastoista pitkäsoitto on merkitty yhteisesti Jimmy Pagen nimiin. Jälkimmäinen soittaa koko levyn pituudelta sähkö- ja akustisia kitaroita ja tämä yhdistelmä Harperin omintakeisen kitarointityylin kanssa toimii yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että miehet rämpyttävät kasarin kamalan näköisiä Ovation-kitaroita ja niiden omintakeinen soundi on muokattu ajan tyylin mukaan ja vähän ylikin. Löytyy nimittäin hurjat määrät chorus-efektiä. Kun tähän päälle lätkäistään vielä ajoittain mukaan nousevat aikakauden tyylin mukaiset FM-syntetisaattorit, hämmentävät laulun delay-kikat ynnä muu, soppa on itse asiassa hyvinkin maukas, vaikkakin sakia.

Muutamassa eri lokaatiossa (mm. vanhan koulukaverin kellarissa) äänitetty levy syntyi studio-omistaja Tony Beckin rohkaistessa Harperia ottamaan yhteyttä takavuosien tuttavaansa Jimmy Pageen. Lopputulos hyödytti kumpaakin, sillä Page oli aika surullisessa kunnossa tuohon aikaan Zeppelinin lopetettua. En ole asiaan hirveän tarkasti perehtynyt, mutta kuulemani perusteella tämä levy on parasta Pagea 80-luvulta. Koska olet satunnainen lukija eksynyt tälle sivulle todennäköisesti levyn nimen perusteella, oletan että perustietona on tuttua juttua Zeppelinin 70-luvun alussa Harperille tributoima biisi. Page soitti myös salanimellä Harperin legendaarisella 'Stormcock'-albumilla.

Toinen linkki Harperin menneisyyteen on levyn kolmosbiisi 'Hope' joka perustuu David Gilmourin sävellykseen. Harperhan vokalisoi myös Pink Floydin legendaarisella 'Wish You Were Here'-albumilla.

Eli kasarin soundeilla mennään, mutta Harper itse ja hänen kappaleensa ovat Roy Harperia. Kymmenenminuuttinen avaus 'Nineteen Forty-Eighties' on hänelle ominaista moniosaista "folk-progea", joka olisi voinut olla millä tahansa aikaisemmalla albumilla. Samoin kolmoskappale, syyttömänä teloitettavasta miehestä kertova 'Hangman'. Puhtaasti folkahtavana alkava ja isoksi kasvava 'Elizabeth' irroitettiin sinkuksi ja kaunis kappalehan se on. Tämän jälkeen tulee yhdessä soinnussa kulkeva 'Frozen Moment'. Levyn päättää moniosainen ja erikoinen 'Advertisement (Another Intentional Irrelevant Suicide)' tarttuvine hoilotuksineen, puheosuuksineen ja lopun kaiutettuine oksennuksineen.

Harper oli niitä harvoja vanhempia artisteja, jotka eivät saaneet 70-luvun lopussa punkin noustessa alakulttuurista fatwaa ja mies oli vakioesiintyjä punkkarit, anarkistit ja travellerit yhteen koonneilla free festivaleilla. 

Ilmeisesti Jimmy Pagen nimi levyn kannessa nosti kuitenkin tämän levyn sekä Englannin, että Yhdysvaltain listoille, käsittääkseni ensimmäisen ja ainoan kerran. Ei hirveän korkealle, mutta kuitenkin. Listasija yhdistettynä levyn musiikilliseen ja lyyriseen sisältöön ja ilmestymisajankohtaan on mielenkiintoinen; elettiinhän Englannissa Thatcherin ja juppien aikaa ja musiikissa listoilla jyräsi Nick Kentin termillä lanseeraama "asuntosijoittajien musiikki". Soundilliset ratkaisut olisivat vieroittaneet minut tästä vielä 90-luvulla, mutta nyt soppa on jollain tapaa jopa kiehtovampi, kuin klassinen 70-luvun kama. Levyn julkaisi indiemerkki Beggars Banquet ja uudelleenjulkaisi ysärin lopussa Harperin oma Science Friction-merkki. 

Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

Isi & Pojat Myrskystä ‎– Kersantti Perverssin Pojat Myrskystä 2017

Isi & Pojat Myrskystä on tuttu kaikille 80-90-luvun taitteessa Soundien demopalstoja nuohonneille. Bändi keräsi niissä kehuja ja julkaisi pari äänitettä aikansa pienlevy-yhtiö UJO:lle. Yhtye on aktivoitunut 2010-luvulla ja olen itse nähnyt ainakin pari keikkaa, koska tyypit ovat alunperin tältä kylältä. Toinen 90-luvun taitteen ex-Anjalankosken kaupungin yhtye, joka on jäänyt mieleen oli kauhu-punkbillyä soittanut Ferox, eikä yhtään hullumpi bändi sekään.

Tämä uutta materiaalia sisältänyt cd-EP livahti ilmestyessään ohi ja sitä taisi saada ostettuna ainoastaan Hippie Shake Recordsilta. Osan biiseistä tunnistan kuulleeni yhtyeen keikalla.

Bändin musiikki on sellaista, että toisin tehtynä voisi hyvinkin olla, että en pitäisi tällaisesta, tai se ei ainakaan tekisi suurempaa vaikutusta. Isi & Poikien Myrskystä musiikkia voisi nimittäin luonnehtia termillä "rappari-rock", jota käytettiin 70-luvun lopussa esimerkiksi yhtyeestä Popeda. Eli niin sanotusti työväenluokkaista rokkia sanoituksilla joissa vilahtelee yhteenliimautuneet pornolehden sivut, viina, vankilasta himaan yms. kuvasto. EP:n seitsemästä biisistä laskentatavasta riippuen kolme tai enemmän on covereita, jotka toisaalta luetaan omalla tavallaan ja ne muuttuvat Isi & Pojat-biiseiksi. Ohio Express, The Who ja Chuck Berry.

Biisit on miksattu hyvin yhteen, jolloin kyseessä on saumaton kokonaisuus. Musiikki jyrää alusta loppuun, Isi Martikainen hyvä rock-karjuja, soitto pelaa, kitaristi Hyvärinen on taitava ukko ja vastuussa myös levyn lyriikoista. Ekassa biisissä kerrotaan jo mistä on kysymys: "Laita aivot paperipussiin ja rupea ravistaan".
Tässä vaiheessa tuleekin bändin erikoiskortti; jo ekan Chuck Berryilyn välissä tulee Land of Thousand Dances-pätkän lisäksi kunnon Beefheart-takomisosuus, tai tässä kohtaa mieleen tulee jo Radiopuhelimet. Eli bändi osaa sekoittaa puupäistä ja puupäistä, mutta erikoiskulmaista meininkiä. Kierroksia lisätään kolmosbiisi "Steriloitu koti" lähtien ja nyt ollaan ihan Radiopuhelimissa. Ja tämähän ei vielä riitä, vaan seuraava "Toby Dammit", jonka painostavan sekavat sanat saavat taaksensa kunnon Stooges-fonin ja kertsissä yllävät fm-syntikat. Ja bändi takoo taustalla hampaat irvessä. Yhteenmiksattu "Kevyt kenkäinen Baby" palauttaa popeda-menon, mutta jyrää kuin... jyrä. EP lopetetaan bändin luennalla kahdesta The Who-yhtyeen biisistä ja päättyy ukkosen jyrinään ja sateeseen.

Hamlet - Linnanherra 1977

Äänijälkiä-blogissa oli hyvä kirjoitus, jossa niputettiin Rocket Recordsin 00-10-luvuilla uudelleenjulkaisemat "kadonneet" suomi-progealbumit. 

Noh, moni niistä ei aikanaan niin sanotusti ikinä löytynytkään, ilmestyen pieninä painoksina suoraan unohduksiin tai aivan toisenlaisen musiikkityylin julkaisijan kautta. Tai sitten niin sanotusti liian myöhään, kuten Fonovoxin 1977 julkaisema Hamlet-yhtyeen 'Linnanherra'.

Levy pyörii internetissä ihmettelyn aiheena kahdestakin syystä: alkuperäisestä vinyylialbumista pyydetään huimaa 900 euron hintaa (ei ole käynyt kaupaksi) ja sen mykistävän huonosta kannesta, jonka on sentään kuvannut aikansa ykköskuvaaja Olavi Kaskisuo. Huima myyntipyyntihinta johtunee siitä, että levy ei ehtinyt kovin kauaa edes olla levykaupoissa, koska Survival-nimellä toiminut lappeenrantalaisyhtye pakotettiin ilmeisesti aivan viime metreillä levy-yhtiön toimesta muuttamaan nimensä Hamletiksi ja poseeraaminen kesäteatterikostuumeissa karmaisevassa kannessa oli ehkä viimeinen niitti.

Linnanherra uudelleenjulkaistiin cd:nä jo 2010, eli kymmenen vuotta sitten ja ehkä juuri kannen ja sisältöoletuksen takia olen vältellyt sen kuuntelua tähän päivään asti. Oletus nimittäin oli, että sieltä olisi kuulunut vuonna 1977 vanhentunutta kiemuraista progea, mikä on sinänsä hassu fobia vuonna 2020, koska eihän tällaista sukupolvisotaa enää ole olemassakaan. Ylipäätään proge-hämyt vs. punk (joka tuli maahan vielä ajan tyyliin 2-vuotta myöhässä) oli tämän maan viimeinen musiikkisukupolvitaistelu ja itse olen tuolloin ollut parivuotias taapero. Näin jälkikäteen tarinat siitä, että progehämyt pelattiin ulos koko musiikki- ja soittajakentästä on vähän outo. Tällaisen kokemuksen saa esimerkiksi masentuneen Ronnie Österbergin itsemurhasta tasan 40-vuotta sitten, mutta toisaalta Häkä Virtaset ynnä muut toimivat jo kokopäiväisinä studiomuusikkoina. Se lienee kuitenkin selvää, että 1977 progeyhtyeiden perustaminen väheni, vaikka suuressa maailmassa dinosaurukset Genesis, Pink Floyd ja Yes tekivät tässä vaiheessa kaupallisesti menestyneimmät albuminsa.

Yllä oleva rönsyily on kuitenkin ihan paikallaan asetellessa Linnanherraa aikasapluunaan. Myös ajatus progen väsähtämisestä 77 on sikäli perusteltu, että sen kiemurat syntyivät ja elivät ajassaan vuosikymmenen alussa. Niiden soittaminen samaisen vuosikymmenen lopussa kertoo ehkä enemmän paikalle jämähtämisestä ja kopioinnista, joka ei käsittääkseni ollut tyylisuunnan eetos. 

Alunperin. 

Tässä mielessä Linnanherra onkin yllätys, sillä koko levy on enemmän ja vähemmän kitaravetoista ja vieläpä kahden kitaran vetoista jytää, jossa on rytmitysten ynnä muiden elementtien kautta mukana sitten sitä kunnianhimoa. Monessa paikassa levyyn halutaan liittää Black Sabbathin nimi, mutta itse sijoittaisin tämän ulkomaisesta jatkumosta Wishbone Ashin ynnä muiden linjaan. Kahden kitaran liidit ja riffit ovat jytääviä, mutta edellämainitun tyylisesti myös ilmavia ja lentäviä ja sitovat musiikin BS:n maahankaivuun sijaan niin sanotusti ilmaelementtiin. Toinen selkeä vaikutin lienee ollut "ajattelevan ihmisen jytäyhtye" Blue Öyster Cult.

Kappalemateriaali on osittain jopa tarttuvaa, sisältää tarvittavat koukut ja pienen ripauksen niitä kiemuroita. Yksi mikä erottaa tämän ovat lyriikat, jotka poikkeavat jonkin tyylilajin peruskamasta. On sitten kuulijan oma asia, tykkääkö niistä vai ei. Edellä mainitusta toimii hyvänä esimerkkinä kappale "Eloonjääneet". Nimibiisi ja "Korpireiska" jytäävät komeasti. Koko levyn kappalemateriaali ei ole ehkä ihan parasta A-luokkaa, mutta tarvittavaa. Kitaristit ovat notkeita.

Levyn tuottajina toimivat Kimmo Suovanen ja aikansa epäonninen monitoimimies Markku Suominen, joka soittaa levyn syntikat. Kyseinen laite kuulemma katosi samalla, kun Suomisen myöhemmät levy-yhtiöpuuhat kaatuivat.

Hamlet/Survival loppui käsittääkseni levyn ilmestymiseen ja osa miehistöstä haisteli paremmin aikansa tuulia perustaen teddyille maistuneen ja kohtuullisesti menestyneen Jam Rock Bandin.

Yello - Point 2020

Yello on lipunut silmäkulmassa 80-luvulta lähtien, sillä siskollani oli vähintään joku näiden seiskatuumainen, ehkä kokonainen albumikin. Muistan yhtyeestä jääneen lähinnä negatiivisen mielikuvan, mutta toisaalta pidin Kraftwerkkiakin ns. "huumoriyhtyeenä" aika pitkään. Yello oli nostanut itselläni jo varovaisia hyväksynnän nyökkäyksiä aikaisemminkin, mutta vasta pari vuotta sitten kirjastosta lainattu edellinen Toy-albumi (2016) aiheutti myönnytyksen ja hyväksyin yhtyeen puupää-singlejen lisäksi albumitasolla ns. hyväksi yhtyeeksi.

Edellä mainittu yhteys Kraftwerkkiin on musiikillisestikin ilmeinen ja Toy-albumia promotessa kaksi Dieter Meier ja Boris Blank nousivat ensimmäistä kertaa ikinä lavalle ja lämppäsivät yhtyettä neljä iltaa. Toisaalta Toy poikkesi yhtyeen itsensä mukaan ollen "kosmisempi" kuin muu tuotanto yleisesti. Siihen nähden tämä viimeisin Point edustaa perinteisempää Yello-linjaa.

Kaksikon tausta on mielenkiintoinen: Boris Blank oli ollut musakuvioissa 70-luvun lopussa, josta matka jatkui yhdessä Carlos Perónin kanssa perustettuun Yelloon. Kaksikko hioi soundiaan studiossa ja yritti käydä myymässä musiikkiaan Yhdysvalloissa. Reissulta palattua sveitsiläiskaksikko päätti ottaa mukaan laulajan, joksi valikoitui Dieter Meier (s.1945). Perón jätti yhtyeen 1983 soolourayrityksen yhteydessä ja siitä asti bändi on ollut kaksikko Meier (vokaalit ja sanat) ja Blank (musiikki). Jälkimmäinen on musiikkiuransa ohella toiminut mielenkiintoisesti; rekkakuskina. Meier taas on yksityispankkiirin miljonääripoika ja aikanaan lakimiesopinnot keskeyttänyt uhkapeluri.

Blank on perfektionistin maineessa, mitä voidaan pitää myös yhdistävänä tekijänä Kraftwerkin kanssa. Toisaalta Yello "myöhästyi" elektronisen musiikin kehittelystä ja saapuessaan ääniaalloille sen musiikki kuulosti Kraftwerkin romantiikan ja retro-futurismin rinnalla ehkä enemmän futuristiselta voimakkaine sämplejen käyttöineen ja vahvoine rytmeineen. Ohituskaistalta muskeliautolla Tour de Francen ohi.

Kraftwerkin ohella myös Yello käyttää itsestän hyvin vahvasti rakennettua kuvaa ja kaksikko maalaileekin levyn kansiteksteissä olemustaan ja musiikkiaan sellaiseksi, että se olisi voinut syntyä Hergén studion piirustuspöydällä. Mielestäni oikein hyvä vertaus, sillä Blankin vahvasti sampleja käyttävä musiikki ja soundi on hiottu linjakkaan tarkaksi, mukana on aina pieni yllätyselementti ja tämän päälle Meier vetää bassoäänellä puhumat/laulamat puupäiset lainit vahvasti karrikoiden.

Hyvin sarjakuvamaista musiikkia. Mutta se on hyvä sarjakuva ja parhaan belgialaisen koulukunnan tapaan myös hauska.

En nyt jaksa käydä levyä biisi biisiltä läpi, joten toimikoon tämä avausbiisi Yello-esimerkkinä.

Greg Lake - I Believe in Father Christmas 1975

Vielä 70-luvun puolessa välissä joululaulu oli jollain tapaa ns. pyhä kappaleenmuoto. Ehkä tällä oli jotain tekemistä sen lapsuuden latauksen kanssa, joita miltei meillä jokaisella länsimaalaisella on juhlan kanssa ollut. Tai siis joulu- ja joululaulu olivat säästyneet pääosin siltä kaikelta nihilismiltä(kin), mitä kulttuurissa ja vastakulttuurissa oli jo ilmentynyt perinteisiä arvoja yms. kohden. 

Tällaisia lauluja alkoi tulla, mutta tämä Greg Laken ja sanoittaja Peter Sinfieldin (ex- King Crimson lyyrikko) kritisoi juhlaa vielä aikansa sotien ja kulutusjuhlien kautta. Näistä jälkimmäisen arvostelu onkin elänyt ja voimistunut vuosikymmen toisensa perään.

Kappale lainaa välisoitossa klassissen musiikin teosta, mutta olen kuullut Jethro Tullilta aika samanlaisen sointu- ja melodiakulun, kuin tässä biisissä ja oliko tämä tosiaan lopulta mukaelma vanhasta englantilaisesta joululaulusta? Tähän saa vastata joku asiasta viisaampi. Joka tapauksessa sävellyskrediitit on merkitty kaksikolle. Kappaleen syntytarinasta löytyy juttua enemmänkin, mutta yllättävän vaikeaa on löytää ketkä tässä levytyksessä soittivat. Ehkä akustisen kitaran lisäksi Lake soittelee syntikan pöräyttelyt? Tuotannossa on vahvasti mukana myös isot orkestraatiot ja kuorot.

Sinfield-yhteys on vähemmän yllättävä, sillä juuri Greg Lake oli se King Crimsonin ensimmäinen vokalisti, joka lauloi hänen tekstejään. Syystä tai toisesta Sinfield ajautui välirikkoon Frippin kanssa jo 70-luvun alussa ja toimi tästä eteenpäin ELP:n lyyrikkona ja monien muiden artistien tuottajana.

Hassu yksityiskohta on, että vaikka ELP:n mahtaileva proge myi miljoonakaupalla levyjä ja täytti hallit ja stadionit, Greg Lake (k. 2016) on tienannut varmimmat ja vakaimmat joulurahansa tämän lyhyen biisin radiosoitolla. Eikä tämä ole huono joululaulu.

Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters 2020

Fiona Applen nimi on vilahdellut verkkokalvoille jo 90-luvulta asti. Silti on myönnettävä, että artistin audiota olen kuullut tietoisesti ensimmäisen kerran vasta loppuvuonna 2020, vaikka Applen musiikkiura on alkanut jo 17-vuotiaana 1994 ja ensimmäinen levy 'Tidal' julkaistiin jo 1996. Artistia verrattiin tuolloin Alanis Morrissetteen ja Tori Amokseen "kypsästä ilmaisusta", joten valintojen aikana skippaaminen oli helppoa.

Vuoteen 2016 mennessä debyyttiä oli myyty 3,6 miljoonaa kappaletta, se oli poikinut pari keskisuurta hittiä ja Applen yhteinen levymyyntikin on tähän päivään mennessä ylittänyt 10 miljoonaa kappaletta. Tällä hetkellä artisti on varmaan suurelle yleisölle tunnetuin TV-sarjatunnarikappale 'Containerista', josta vaimonikin bongasi hänen äänensä.

Keski-ikäiselle itselle tässä puskan kautta kuullusta levystä nousi vahvimmin esiin se instrumentaalinen poikkeavuus. Rokkikitarat, tai kitarat yms. ylipäätään loistavat poissaolollaan, musiikki pelaa yksinkertaisilla rytmisoittimilla ja erilaisilla koskettimilla. Pikainen tarkastus osoitti, että sama meininki oli jo debyyttilevyllä, joten vertaus Tori Amosiin oli tältä osin varmasti perusteltu, kuten myös miksi oma magneettinen napa sivuutti hylkien tämän 90-luvulla. Ehkä sitä nuorna miehenä kuunteli mieluiten nuorten miesten tekemää musaakin, mutta kitarattomuus on ennen 2000-lukua ollut itselleni ylittämätön pala.

2020 tällä ei ole väliä. Robert Wyatt, Tom Waitsit ja muut on kuultu, ymmärretty ja totuttu. Aivan samaan perinteeseen Apple ei nojaa, mutta hengenheimolaisuutta ja tarvittaessa rosoa löytyy. Kappaleet ovat pitkiä ja osittain improvisoidun kuuloisia, laulu tuo välillä mieleen 00-luvun alun kokeilevan hip-hopin (cLOUDDEAD) ja meininki on muutenkin oudon kokeellisen ja samaan aikaan kuitenkin konventiaalisen sekoitusta. Albumi on kuuleman mukaan koostettu suurelta osin läppärin mukana helposti kulkevalla Garageband-ohjelmalla, joka tuonee mukanaan juuri tuollaista "hetken tuntua".

Tykkäsin todella paljon, etenkin tästä ympäristöstään ja ajasta poikkeavasta meiningistä. Yllätti.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - For The Ages to Come 2016

Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.

Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.

Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.

Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.

Arthur Russell - Iowa Dream 2019

Arthur Russell on viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tullut tutuksi jengille, joka saattaisi esimerkiksi lukea Wire-lehteä. Yleisin mielikuva artistista on varmaan se NYC-outsider diskontekijä omalaatuisen lauluäänen kanssa, mutta kuten tästä pääosin vuoden 1974 sessioista koostuvasta levystäkin selviää, Russell mahtui olemaan paljon muutakin. Silti mahtumatta kuitenkaan ikinä niin sanotun valtavirran puolelle jääden elonsa aikana kulttiartistiksi.

Russell syntyi vuonna 1951 Iowassa. Hänen isänsä oli entinen meriupseeri, joka toimi kotikaupungin pormestarina. Arthur aloitti läpi elämän seuranneen sellonsoiton lapsena ja muutti juuri täysikäistyttyään buddhalaiskommuuniin San Fransicoon. Ehkä pakoon Iowaa, isäänsä tai muuten? Friscossa hän tapasi ensi kertaa Allen Ginsbergin, jonka runoesitysten taustalla hän oli usein selloineen. Russell opiskeli kaupungissa myös intialaista musiikkia. Pari vuotta myöhemmin hän muutti New Yorkiin opiskelemaan yksityisessä konservatoriossa ja suoritti samalla yliopiston kielitieteiden opintoja. Russell suuntautui elektronisen musiikin kursseille ja löysi itsensä minimalistisen sävellyksen parista, asioita jotka pulpahtivat pintaan pitkin uraa.

Näitä pulpahduksia on tällä levyllä kuitenkin vähemmän, sillä Iowa Dream koostuu pääosin kahdesta erillisestä vuoden 1974 ja 1975 sessiosta, jotka äänitettiin ammattimiesten avustuksella ja tuotannossa. Tarkoituksena oli saada mainstream-levytyssopimus ja musiikin tyylilajina oli pääosin akustinen aikansa singer-songwriter kama. Kappaleiden aiheet käsittelevät lapsuutta, rakkautta ja niin edelleen ja Russelin ääni yhdessä musiikin kanssa tuo välillä hyvin vahvoja mielleyhtymiä saman ajan Nick Drakeen. Mukana on ripaus kokeellista vibaa, mutta levyn sisältö siis pääosin folk-musaa.

Ehkä Russell oli vuoden pari myöhässä, koska paljon heppoisemminkin perustein oli tuohon aikaan saatu levytyssopimuksia. Joka tapauksessa Arthurin mielenkiinnon suunta muuttui vuonna 1976, jolloin hän löysi diskomusiikin. Samoihin aikoihin tuohon saakka itseään heterona pitänyt Russell aloitti ensimmäisen pidemmän homosuhteensa ja siinä mielessä paketti oli valmis: hänen musiikillinen kulttiuransa kulki pitkälti NYC:n homoalakulttuurin ja undergroundin omaisuutena, poikien muutamankin ug-hitin. Valitettavasti tässä mentiin täydellisesti alakulttuurin tyylilajin oppikirjan mukaan: loppuun asti aktiivisesti musiikkia tehnyt (vaikka sairasti välissä mm. kurkkusyöpää) Russell kuoli HIV/AIDS-peräiseen sairauteen 40 vuotiaana keväällä 1992.

Mdou Moctar - Ilana: The Creator 2019

Mahamadou Souleymane aka Mdou Moctar (s. 1986 tai 84) on nigerialainen muusikko; tarkemmin tuaregi, jonka ensilevytys tapahtui vuonna 2008, mutta 'Anar'-albumia ei julkaistu sellaisenaan, vaan Moctarin soitto ja suosio länsi-Afrikassa syntyi alueen kännykkä/muistitikku- skenen kautta. 

Biisit kulkeutuivat länsimaihin alueen muistitikkumusiikkia niputtaneen amerikkalaisen Sahel Sounds-yhtiön kokoelman kautta, jonka koostaja Christopher Kirkley vieraili itse paikan päällä Moctarin kotikylässä, lahjoittaen tälle vasenkätisen Fender-kitaran, jollaisia on miltei mahdoton saada käsiinsä kehitysmaan syrjäkylissä. 

Moctar kuuluu siis Saharan alueen tuaregeihin, jotka ovat eläneet nomadeina länsi-Saharan eri valtioiden alueella. Tuaregi-kulttuurilla on hivenen poikkeavia tulkintoja islamista, joten he ovat joutuneet historian aikana vainotuksi sekä alueen hallitusten, että sieltä nousseiden islamistien toimesta. Libya aseisti ja koulutti näitä paimentolaisia ja todennäköisesti paikkansa pitävän tarinan mukaan myös sähkökitarat saapuivat tuaregien käteen ensimmäisen kerran juuri näillä sissikoulutusleireillä.

Romanttinen vainottujen vastarinta ei tee tietenkään pahaa musiikin mielikuvalle ja nostaa sympatioita, mutta tuaregien tyyli käyttää sähkökitaraa yhdistettynä vanhoihin musiikkiperinteisiinsä koskettaa varmasti jo sellaisenaan useita kuulijoita. Siinä on jotain vierasta, mutta myös jotain oudon tuttua, mikä ehkä selittyy olettamuksella, että osa amerikkalaisesta bluesin perinteestä on juuri tuolta alueelta rahdattujen orjien mukanaan tuomaa. Yksinkertaisuus käännetään voitoksi musiikin hypnoottisuuden kautta ja käsittääkseni näillä Euroopan pajautus-festivaaleilla (Roadburn jne.) on useinkin rosterissa mukana ainakin yksi aavikkobändi.

Tuaregimusiikki tuli Euroopassa suuremmin tunnetuksi varmaankin Tinariwen-yhtyeen ja Ranskan kautta. Sille on yllämainituista syistä syntynyt Saharan ulkopuolinen kuulijakunta ja bändejä kiertelee pitkin länsimaita. Soittajat soittelevat näissä käsittääkseni myös ristiin ja hommaa helpottaa tuaregien uskonnollinen tapa, jossa miehet peittävät kasvonsa. Eräänlaisia naamiobändejä, kuten joskus totesin. 

Siinä missä Tinariwen ja Terakaft ovat karavaanimaisia bändejä, joissa musiikki tulee ja kulkee yhteisöllisesti, skenestä on pullahtanut myös artisteja, joiden soitosta kuulee yksittäisen virtuositeetin ja ne ovat tunnistettavia. Moctarin musiikki on sinänsä tyylipuhdasta tuareg-kamaa, mutta hänen kitaransoittonsa mieleenjäävän tunnistettavaa. En nyt sano kitarasankarointia, mutta kyllä siinä suoritetaan enemmän, kuin tällaisessa kamassa yleensä. Bändin tulkinta aavikkokamastakin on miltei rockin puolella, mutta en sano, että sekään olisi pahasta, tai vesittynyttä. Muutaman kerran Ilana: The Creatoria kuunnellessa hiipii mieleen varhaisen Allman Brothersien kitarakaksikon omaperäinen luenta ja yhteissoitto bluesista, eikä bändi rytmillisestikään ole välillä kaukana. Tässähän tavallaan mennään ympyrää, sillä yhtyeen ensimmäisen kokoelmajulkaisun aikaan jenkki portlandilainen Brainstorm-yhtye coveroi parikin Mdou Moctarin biisiä. 

Kännykällä voi katsoa toisten bändien Youtube-videoita myös Saharan keskellä. Ja ensilevyllään Moctar käytti myös häpeämättömän törkeästi mm. autotunea.

Anarcho / Peace Punk / Punk / MIX

 

1. Blitzkrieg - Destruction

Brittiläinen Blitzkrieg jyrää vahvasti tomikompilla kantaen huolta suurvaltojen kilpailun tuomasta maailmantuhosta. Kova vokalisti.

2. The Iconoclast - Prisoners of Existence

Tämän nimisiä bändejä taitaa olla muutamakin. Onko tämä niistä tunnetuin? Tai ainakin punkbändeistä nimeltä Iconoclast. Periaatteessa brittianarkolta kuulostava biisi, jossa sävyjä, mutta bändihän taisi olla USA:n LA:sta. 

3. Axegrinder - Intro + Aftermath

Metallia soitettuna punkin suttuisuudella. Upea levyn/kassun avaus.

4. Deformed - Prophecy

Englannista tämäkin. Teki useamman EP:n, mutta tämä on alkupään demolta. Hardcore-nopeus on laskettu ja tässä jytätätään laahaten maailmanlopun näkymissä. Myös tollainen kasetin saturoima ääni sopii hyvin tähän. Bändi toimi suhteellisen pitkään ja nykyisin edelleen aktiivinen CRESS-orkesterihan taitaa olla aika pitkälti samat ukot.

5. The Fall - Kicker Conspiracy

Temaattisesti vähän kokoelman ulkopuolinen biisi + The Fall ei kai koskaan ollut ainakaan omasta mielestä edes ns. punk-yhtye. Mutta musiikillisestihan tässä kalutaan monien kokiksen kappaleiden kanssa samaa ennakkoluutonta luuta.

6. De Vlucht - Jet Set

Tämä on itselle vähän tuntematon bändi, mutta Alankomaista ja tässähän mätkitään ehkä jopa myöhemmän power violencen tyyliin. Tämä on kuitenkin kasarin puolivälistä. Hollannissa on kaiketi edelleenkin hyvin vahva squattaus-kulttuuri ja oli aktiivinen brittibändien vierailukohde.

7. The Mad Are Sane - World in Action

Brittiläinen maakunta-anarkobändi. Mies ja naisvokaalit. 110% tosissaan ja nämä tyypit olivat tässä vaiheessa vissiin jotain 16-vuotiaita. Demo, mitään vinyylille painettua ei kai ikinä julkaistu.

8. Nausea - Smash the Racism

Jenkkien anarko/crust suunnannäyttäjä. 

9. Generic - The Oldest Trick in a Book

Ikävien tapausten takia historian hämäriin unohdettu bändi, mutta joka on mun mielestä niiltä osin mitä kuullut tämän kakkosaallon "kakkosaallon" parhaita.

10. Here & Now - Floating Anarchy

Tämähän on ihan puhdas haisevista travellereista koostunut hippibändi, joka oli jossain vaiheessa käsittääksi ihan oikea vara-Gong. Mutta omalla tavallaan puhtaita anarkisteja + kiersivät runsaasti The Mobin ja The Zoundsien kanssa näitten alkuaikoina ja senhän kuulee jälkimmäisistä.

11. Deviated Instinct - Pleasure Worth Force

DI:ltä olisi ollut laittaa joku ikoninen myöhempi metallinen crustibiisi, mutta tämä synaplörinän päälle puhuttu biisi on paljon hauskempi. Yhtyehän aloitti anarkobändinä ja tällä 85-demolla sillä oli ylväs päämäärä tehdä musiikkia, joka ei ole lokerossa. Onnistuiko vai ei, sillä ei ole väliä vaan toimii miksauksen tähän välikköön.

12. Indian Dream - Intense Situations

Tästä ei paljon tietoa. Anarkobändejä oli paljon, koska hetken aikansa suunta. Naisvokalistin keulittamia yhtyeitä myös paljon. Hyvä biisi ja hyvällä tavalla kasaria kitarointia.

13. Smartpils - Life Cycle

Yhtyeen juuret menevät jo 70-luvun loppuun. Ilmeisen runsas päihteily yms. hidastivat levytykseen pääsyä, vaikka bändi keikkaili paljon ja demojakin (jotka kiinnostaisivat). Rumpali on soittanut 20+ vuotta Hawkwindissa, minkä jos yhdistää tähän kappaleeseen ei varsinaisesti yllätä.

14. Zygote - Motion

Amebix-kitaristin + muiden tekijämiesten kasarin lopun bändi. Hyviä biisejä, mutta ehkä koko levy ei kanna. Myös tässä bändissä sivutoiminta oli niin voimakasta, että audiota ei tahtonut päätyä levylle.

15. Psycho Squatt - Populations Perdues

Ranska-anarkoa. Melankolinen biisi fonilla höystettynä. Upea vallimainen soundi, mies- ja naisvokalisti, eli kaikki kohdillaan.

16. Political Asylum - Someday

Skottibändi, joka tässä erittäin kauniissa ja kasarikitara-akrobatiaa esittelevässä biisissä on positiivisessa ja optimistisessa uskossa aatten ja tulevaisuuden kanssa.

17. The Astronauts - Protest Song

Outolintubändi, jonka pikkutakkinen johtaja Mark Astronaut on vaeltanut folkin, psyken ja punkin välimaastossa jo 80-luvun taitteesta asti.

18. PMS 84 - Creep

Miksauksen lopussa alkaa tulla uudempia bändejä. Jenkkibändi, joka tippuu jonnekin sinne hardcoren ja oi!:n välimaastoon. Kunnon mätkettä.

19. Cross Stitched Eyes - Suffer

Tässä oli jotain UK Subs, Zygote ja Smartpils yhteyksiä? Kunnon mätkettä.

20. Moral Suckling - Tienehemen Square + In The Name Of A God 

Taiteellista + kunnon mätkettä. Rudimentary Peni varmaan hyvä vertailukohta?

21. Burnt Cross - Paths to Percecution

Kahden hengen bändi, joka äänitti jossain vaiheessa kai omassa makuuhuoneessa. Rumpukone, kitara ja paasaus, siitä minä nautin.

Dana Gillespie - Andy Warhol 1971 (1973)

Koen olevani jonknnäköinen Bowie-fani ja lukenut yhden kohtuullisen hyvän elämänkerran + jonkun kohtuullisen hyvän erikoisnumeron 2000-luvulta. En ollut kuitenkaan tietoinen, että kappale "Andy Warhol" irtosi Bowien kynästä juurikin Dana Gillespielle. 

Artisti eli tuolloin aikamoista tuotantokautta ja Gillespien lisäksi osansa sai myös Arnold Corns-yhtye, joka oli ehkä enemmän vedätys: college-yhtye, jolle Bowie teki biisejä, otti laulajaksi kuvataiteen opiskelijan (joka ei kuitenkaan laula äänitteillä) ja testasi Hunky Doryn ja Ziggyn tulevaa materiaalia. Taustalla soittivat Ronson & co. Aivan kuten tässäkin.

Mutta tämä versiohan on hyvä. Se äänitettiin 1971, mutta Bowie päätti levyttää kappaleen myös itse, jolloin Gillespien versio hyllytettiin pariksi vuodeksi ja se ilmestyi vasta 1973. Neiti oli ja on lauluartistin lisäksi myös näyttelijä ja oli mm. Maria Magdalenan roolissa Lontoon alkuperäisessä Jesus Christ Superstarissa.

Versiot ovat mukavan radikaalisti toisistaan poikkeavat ja kumpikin tahollaan erinomaisia.