Justin Timberlake - FutureSex/LoveSounds 2006

Levyhylly jatkaa lukijoiden yllättämistä käsiteltyjen levyjen skitsofreenisesti poukkoilevilla tyyleillä. Tai tuskin yllättää ketään, joka on kuunnellut ex-poikabändi-teinitähti (N'Sync, jos joku muistaa) Justin Timberlaken toistaiseksi viimeisintä soololevyä. Hyvää shittiä.
Siviilipuolellahan mies on yhdistetty seurustelemaan hottiksien (kuuluuko Britney Spears tähän joukkoon?) laulajattarien ja näyttelijättärien kanssa.

Tuottajina levyllä ovat mm. Timbaland, Rick Rubin, Nate Hills ja artisti itse. Tyylilaji on elektro-princediskon ja balladien yhdistelmä joka nylkyttää kuin vaaleanpunainen kiimainen puudeli. Falsettilaulua ja täydellisiä taustoja. Sanojakaan levylle ei kirjoitettu, vaan artisti antoi niiden 'tulla' itse sessoissa.

Justin Timberlake on artisti, joka pitää yllä uskoa siihen, että levy-yhtiösetienkin löytämät bändit ja 'artistit' saattavat yllättää.

CMX - Aurinko 1992

CMX oli ennen Aurinkoa ollut sellainen vähän taiteellinen hardcoreen taipuva bändi. Yrjänällä oli myös ollut pesti Tornion toisessa ylpeydessä Terveissä käsissä.
Tämä paistaa monessa kohtaa levyä, myös Yrjänän nuotin vieressä horjuvassa laulussa. Tähän aikaan se korjaantui vielä huudolla ja asenteella, eikä auto-tunella.

Suomenkielinen ja paljon aikanaan radiosoittoa saanut levy sai lukiotaidewannabe-älykön kiinnostumaan bändistä. Ainomieli, Marian ilmestys, Manalainen ja muutama muu biisi lähentelee erästä amerikkalaista Keijut-yhtyettä. Eikä lainkaan huonolla menestyksellä. Levyllä on muutama nolo hetki ja Yrjänän moniselitteiset (lue tekotaiteelliset) tekstit ovat toki tälläkin levyllä SE juttu. Tämä jäi allekirjoittaneen ensimmäiseksi ja viimeiseksi hyllyyn ostetuksi CMX-levyksi. Tämän jälkeen Yrjänä co. lähtivät tuonne suuntaan ja minä toiseen.

Tätä tuli juuri kuunneltua kymmen vuoden tauon jälkeen. Hyvältä kuulosti. Yllättäen.

Circle - Sunrise 2001

Herranen aika (OMG).. tämäkin on kohta kymmenen vuotta vanha levy.. Ilmestyessään Sunrise siirsi Circlen nykyiseen tyyliinsä, joka tutkii kaiketi sitä kuinka hevi on paskimmillaan (tai parhaimmillaan) Amon Düül II:sta tai Thoria. Allekirjoittanut kiinnostui tästä levystä Radio Helsingin kovan 'Nopeuskuningas' soiton takia. Edellinen Circleni oli 'Zopalki' vuodelta 94.

Paljon oli vettä virrannut Kokemäenjoessa, monta soittajaa vaihdettu, Mamba saanut platinalevyt ja Yö muuttanut Tampereelle kun Mika Rätön vokalisoima Sunrise ilmestyi. Toistoon ja junnaukseen nojannut Circle muutti kurssinsa kohti heavyä. Toisto ja junnaus säilyivät, riffit vain muuttuivat raskaammiksi. Yllä mainittu Nopeuskuningas aloittaa levyn ja pistää kuulijansa heti ristiriitatilanteeseen; homma toimii, mutta on tyhmempi kuin Ernest kesäleirillä (tosin tuoltahan Highway Starit ja Speedkingit kuulostavat suoraan suomennettuina). Akustiset biisit taas muistuttivat tuolloin suomenkieleen siirtyneestä Kuusumun profeetasta. Asetelma ja Rätön vokalisointi ovat edelleen asioita, joista ei voi eikä saakaan olla yhtä ja ainoaa mieltä.

Tämä on ollut rotaatiossa parin päivän ajan duunimatkoilla ja toimii edelleen. Zopalkia en taas jaksa yhtään.

Leevi and the Leavings - Kadonnut laakso 1982

Vaikka Gösta Sundqvist kynti ennen tätä levyä ja etenkin sen jälkeen iskelmällisissä tunnelmissa, on Leevi and the Leavings:in musiikin toinen jalka ollut aina uusromanttisessa syntikkapopissa. Orchestral Maneuvers in the Dark oli tarkkaan kuunneltu. Myös se kokeilevampi puoli. Tästä todistuksena esim. levyn kappale 'Olipa kerran ihminen'.

Kadonnut laakso on siis osittain uusromanttista syntsapoppia. Sundqvistille uskollisesti kuitenkin diskossa tanssitaan kaljakännissä ja ruma tyttö istuu yksin. Muutama tyylin rikkova biisi ei pilaa levyä. Vaikka tämä ei olekaan 'Häntä koipien välissä' levyn tyylistä kansalliseen selkärankaan uppoavaa hitti-ilo(?)tulitusta, kuuntelee tätä erittäin mielellään.

Gary Numan - Replicas 1979

Levy on julkaistu vielä 'Tubeway Army' yhtyeen nimissä, mutta on käytännössä Gary Numanin. Tuolloin äijä keksi syntikoihin perustuvan futurokin lähes yksinään. Toki Bowien 'Low' ja Kraftwerkin 'Man-Machine' soivat vahvasti, mutta visio ja sen kiillotus olivat miehen omia.

Levyn tekstit perustuvat Numanin omaan ikinä valmistumattomaan kirjaan, jossa vilahtelevat ihmisenkaltaiset koneet, miehet mustissa ja paranoidiset pelot. Toki tuo kaikki on Philip K. Dickin novellista tuttua huttua, mutta Dick ei käyttänyt Blade Runnerin esikuvana toimivassa novellissaan sanaa Replica. Ja Ridley Scott teki filminsä (jossa androideja kutsutaan Replicoiksi) vasta kolme vuotta myöhemmin.

Niin tai näin. Levyllä Numan vei tätä vieraantunutta ½-konehahmoaan pidemmälle, synnyttäen joukon jäljittelijöitä. Tai suoraan sanoen hän synnytti muoti-ilmiön, nimeltä futuristit. Numan korvasi levyllä kitarat miltei kokonaan syntikoilla. Punkin jälkeisessä Britaniassa saattoi tapahtua mitä tahansa ja tämä levy oli listaykkönen yhdessä siltä lohkaistun upean Are 'Friends' Electric? sinkun kanssa. Sukseeta jatkui vielä muutama vuosi ja jopa minä (umpihetero no homo kitarabändi) olin kuullut artistin nimen. Tosin myöhemmin Numan ei enää ollut pinta-artisti, vaan kurioisiteetti.

Tämän löytäminen/tietämättömyys artistista on taas osoitus omien ennakkoluulojen voimasta. Puolustukseksi on sanottava, että muistan kyllä 80-luvun tukkasynabändit. Raskauttava asianhaara on, että olihan niistäkin moni oikeasti hyvä.

Zabriskie Point - Final Scene 1970

Michelangelo Antonionin kulttifilmin päättää räjähdyskohtaus, jonka taustalla soi soundtrackista osittain vastannut Pink Floyd. "The Violent Sequence", eli 'Careful With That Axe, Eugene" soi rajäytettyjen kodinkoneiden ja elintarvikkeiden leijuessa hidastettuna. Kaunista.

Pink Floyd - Animals 1977

Tämä levy oli ensimmäisiä kokemuksia _toisenlaisesta_ musiikista (vuonna 1987). Taittokantinen vinyylialbumi oli lainassa sedältäni, eikä minulla ollut vertailukohtaa eikä aikaisempaa kokemusta oikein mistään. Klassisen sikakannen ja sisäkannen taidekuvien katselu kuunnellen musiikkia ja levyn kaukaista koiranhaukuntaa jätti nuoren pojan mieleen ikuisen muistijäljen. Sellaiseen kokemukseen ei CD-aikakaudella ikinä päästy.

Itse levyä voi sanoa viimeiseksi klassisen Floydin bändilevyksi. Vain yhdessä kappaleessa on krediiteissä Watersin lisäksi Gilmour, mutta bändi kyllä soittaa yhdessä suoraan ja hyvin. Seuraavalla The Wall:illa Watersin egotrippi oli jo lähtenyt käsistä ja bändin olemassa olon loppu oli vain ajan kysymys. Vaikka sillä onkin muutama hyvä biisi.
Animalsin kappaleet käsittelevät Watersille ominaisen kyynisesti eri ihmistyyppejä. Taustat ovat kuulaat ja kliiniset ja levy kuulostaa melkein yhdeltä ainoalta kappaleelta. Mutta tämä toimii.

Levyn kannet ovat oma tarinansa. Sika ja Battersean voimala kuvattiin eri päivinä, joten valotusten erilaisuus luo kansikuvalle oudon tunnelman. Itse sikahan pääsi karkuun ja sulki hetkeksi koko Lontoon lentoliikenteen. Nämä olivat Hipgnosisin viimeiset kannet Watersin ajan Floydille. Rogerin nimi oli unohtunut kansikuvakrediiteistä, kostoksi progressiivisen rockin Stalin ei tilannut heiltä enään mitään.

Relatively Clean Rivers - S/T 1975

Phil Pearlman on mainittu jo Electronic Hole:n yhteydessä. Relatively Clean Rivers on julkaistu niinkin myöhään, kuin 1975. Pearlmanille ja kumppaneille juuri nousevat punkit ja diskot sijaitsivat kuitenkin toisessa rinnakkaisuniversumissa.

Levyn soitto ja fiilis on vahvasti USA:n länsi-rannikon viimeisissä henkisavuissa. Akustinen laid-back soundi on sukua vuoden 1969 Grateful Deadille ja CSN&Y:lle. Silti kuulostamatta niiltä. Mukana on annos 13th Floor Elevatorsien Bull of the Woods:in epätodellista tunnelmaa. Jotain viimeistä ja katoavaa. Kuin iltaruskon hehku lämpimällä vuorenrinteellä.

Tässähän joutui nolon nostalgisiin tunnelmiin vuodesta, josta en voi muistaa mitään.. Palataan siis nykypäivään; Pearlmanin poika Adam (nyttemmin Adam Yahie Gadahn) on etsitty terrorismiyhteyksistään Al-Qaidan riveissä.

Magi - Win or Lose 1976

Taas yksi tuntemattomuuteen jäänyt hard-rock yhtye amerikasta. Indianalainen Magi julkaisi yhden kahdella kitaristilla operoidun korkeaoktaanisen levynsä ja katosi.

Tiukka kitarapari ja erään suositun maskiyhtyeen ensimmäisen rumpalin mieleen tuova kannuttaja toimii hyvin. Laulusuoritukset ovat astetta katu-uskottavampia ja kireä fuzz soi. Biiseissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta eron aikansa menestyneempiin bändeihin huomaa; yksikään kertosäe ei jää mieleen.

Kansikin on niin perseestä, ettei ihme että vaipuivat unholaan.

Lux Interior 1946 - 2009

Lux oli homman ytimessä.

Devo - Duty Now for the Future 1979

Devo oli itsellenikin tuttu vain hassuista musiikkivideoista ja urpoista keltaisista haalareista. Bändin historia alkaa jo vuodesta 1973, jolloin Mark Mothersbaugh liittyi yhtyeeseen Ohion Akronissa. Clevelandin/Ohion hiipuneen raskasteollisuuden 'Rust Belt-vyöhyke' (joka kyllä jatkuu monen osavaltion alueelle) tuntuu olleen koti monelle helvetin kovalle proto -ja jälkipunk bändille sekä artistille; Rocket From the Tombs, Dead Boys, Pere Ubu, Electric Eels, Lux Interior, Chrissie Hynde jne.

David Bowie ja Iggy Pop innostuivat yhtyeestä taidefilmifestivaalilla ja Bowie hankki yhtyeelle levytyssopimuksen. Lasin taakse saatiin ekalle levylle tuottajaksi Brian Eno.

Duty Now for the Future on yhtyeen kakkosalbumi, jolla näin jälkikäteen ajatellen yhtyeen saundi ja de-evoluutio syvenivät. Nykivä uuden aallon hard-rock yhdistettynä urpoihin syntikoihin. Tähän aikaan kitarat olivat vielä pääosassa. Levyn avaava 'Devo Corporate Anthem' fanfaareineen kunnioittaa Rollerball elokuvan dystopiaa ja samankaltaista kamaa tulee 'Triumph of the Will' kappaleessa. Muuten nytkytetään uutta-aaltoa. Nerokasta kamaa. Kraftwerk vs. MC5.