Sunn O))) & Boris - Akuma No Kuma 2006

Tämä bändi olisi tammikuussa tulossa Tavastialle. Olen aivan varmasti menossa katsomaan, mutta vähän jänskättää saako tuolla rytmihäiriön. Konserteissa on nimittäin kuulemma huumaava ÄÄNENVOIMAKKUUS ja sehän tuntuu myös kropassa. Tässä Sunn 0))) yhdistää äänenvoimakkuutensa japanilaisten virkaveljiensä Boriksen kanssa.

Joan Baez - Silent Running 1972

Joan Baezin esittämä elokuvan nimilaulu. Kököt alkuperäisen Galactican mieleen tuovat pienoismallit ja tuhnu kuva yhdistettynä tämän puhtaan hippihyminän (melkein silleen pahalla tavalla) kanssa ovat kiehtovia.

Itse filmi tuli katsottua vähän aikaa sitten. Hassu yhdistelmä Space Odysseia 2001:stä ja ekologista avaruusfilmiä. Täytyy kyllä sanoa, ettei tälläisiä ihan hirveästi enää tehdä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Silent_Running

Mika Rättö - Polkupyörällä vuokkopenkereelle 2009

Mistä tietää, että on jonkun tyypin fani? Siitä, että ostaa levyllisen yli kymmenen vuoden takaisia kotinauhoituksia?

Mika Rätön 'soololevy' on siis kooste vuosina 96-97 tehdyistä himanauhoituksista. Albumi poukkoilee jonkin verran, mutta ei sinänsä tarjoa mitään yllätyksiä miehen myöhempiä tekemisiä seuranneelle. Itse asiassa levy voisi monin paikoin olla vain pari vuotta sitten äänitetty. Periaatteessa.
Levyllä alkaa muotoutua Mika Rätön hahmo, joka on suomenkielinen, teatraalinen ja hyvän kuuloinen. Mutta ehkä myös vailla sen syvällisempiä ajatuksellisia merkityksiä.

Musiikillisesti liikutaan akustisen Kuusumun profeetan esiasteilla sekä impressionistisissa ja elokuvallisissa tunnelmissa. Ja Rättö & Lehtisalon elektronisessa tohinassa.

Ihan ok levy, jonka melkein parasta antia on yllättäen kansivihkosen haastatteluteksti. Siinä tämä peräkammarinpojan ja taiteilijan risteytys käy läpi nauhoitustensa tekoajan ajatuksia ja prosessia.

Mellotron

Jos joku soitin on saanut psykedeliassa ja progessa legendaarisen maineen, se on mellotron. 60-luvun alussa Englannissa kehitetty soitin oli aluksi hivenen raskaskäyttöinen, mutta myöhemmissä malleissa toimintaa oli järkeistetty ja rundaaminenkin niiden kanssa onnistui. Tämä ei siltikään tarkoita, etteikö soittimessa olisi ollut edelleen teknisiä haasteita..

Mellotronin toiminta perustui äänitettyihin nauhoihin, joissa jokaiselle koskettimella oli omansa juuri sille äänenkorkeudelle. Yleisimmät soitinäänet olivat viulu, huilu ja kuoro. Nauha ei ollut kuitenkaan looppi, sillä sen piti sisältää soittimen avausääni. Nauhaa riitti kahdeksan sekunnin ajan, jonka jälkeen vastapaino palautti sen takaisin. Tätä aikarajoitetta kierrettiin soittamalla sävel kerrallaan sointuja. Tästä tuli mellotronille ominainen 'pumppaava' tai juoksutettu ääni. Pitkää ääntä saadakseen konserttitilanteessa piti soittaa kahta mellotronia vuorotellen. Vara-mellotron ei ollut muutenkaan pahitteeksi, sillä soittimen virittäminen ja toiminta oli tien päällä kiinni tähtien asennosta. Lämpö, sähkövirta ja kosminen säteily vaikuttivat nauhojen pyörimiseen, joten niiden nopeus ja vire heittelivät välillä rajusti.

Huolimatta teknisistä haasteista soitinta käytettiin laajasti etenkin 70-luvulla. Mellotronin onni oli tavallaan sen tekninen epäonnistuminen; laite tehtiin mallintamaan orkesterisoittimia, mutta huojunnasta johtuen ne muuttuivat eteerisen tai aavemaisen kuuloiseksi, jota ei vieläkään pysty helposti jäljittelemään.
Polyfonisten syntetisaattoreiden ilmestyttyä markkinoille mellotronit katosivat nopeasti, jääden pienen piirin fetisseiksi. Silti soittimen kuultiin huokaavan silloin tällöin ja nykyisin se on kokenut jonkinlaisen renesanssin. Suomessa soittimia on tiettävästi neljä kappaletta, joista kaksi on Esa Kotilaisella. Voi olla enemmänkin. Eräällä proge-foorumilla suomalainen bändi kertoi ostaneensa oman soittimensa ulkomailta. Kunnostamiseen meni paljon aikaa, mutta Ruotsista saa tällä hetkellä varaosia. Kuulemma kannatti.

Mellotronin värittämiä kappaleita:

Beatles : Strawberry Fields Forever (varmaan kuuluisin esimerkki, mutta edelleen komea ja ..ulkopuolisen kuuloinen)
David Bowie : Space Oddity (Avaruuteen lähtö soitettiin tietysti sen ajan edistyksellisimmällä soittimella)
Rolling Stones : 2000 Light Years From Home (Stonesien psykedeelisen kauden yksi harvoista täysosumista. Brian Jonesin viimeisiä unohtumattomia suorituksia)
King Crimson : Mikä tahansa levy Rediin asti. Maalailua ja jyrkkiä kulmia.
Led Zeppelin : Rain Song
Tangerine Dream : Atem (ja monella muulla levyllä. Eteeristä maalailua syntikka-arpeggioiden päälle)
Hawkwind : Hall of The Mountain Grill (Hawkwindin parhaalla levyllä paljon välibiiseissä)
Witthüser & Westrupp : Trips und Träume (folkkia ja mellotronia)

Punkin jälkeen mm. OMD käytti runsaasti 'Architecture & Morality' levyllä ja Joy Divisionin 'Decades' biisillä. Nykysin soitinta käytetään taas paljon. Ehkä omaperäisimmin Radiohead ja Julian Cope. Sillain ilman retro-proge painolastia.

Wolfgang Riechmann - Wunderbar 1978

Wolfgang Riechmann oli Düsseldorffilainen muusikko, joka pyöri paljon paikallisissa yhtyeissä. Kuuluisimpana 'saksan Fleetwood Mac' Streetmark. Aiemmin hän oli soittanut mm. Wolfgang Flürin ja Michael Rotherin kanssa. Näistä jälkimmäisen viedessä Riechmannin tyttöystävän ja Steermarkin laulajan, Wolfgang siirtyi soolouralle.

Vaikutteet lensivät molemmin puolin, kun Wunderbar ilmestyi. La Düsseldorf ja Man/Machine-ajan Kraftwerk ottivat levystä vaikutteita. Ja toisinpäin. Levyn vertaaminen jälkimmäisenä mainittuun on paikallaan. Sen verran düsseldorffilaista beethoeveniaalisuutta löytyy. Edellinen tekotaiteellinen lause suomennettuna; Wolfgang Riechmannilla oli melodiantaju hallussaan.

Riechmannista puhutaan koko ajan menneessä aikamuodossa. Kaksi kännistä urpoa puukotti Wolfgang Riechmannin kuoliaaksi täysin ilman syytä viikkoa ennen ainoan levynsä ilmestymistä. 'Himmelblau'.

Rockin apumiehet #3 - Nick Mason

Apumiehet saapuu kolmanteen osaansa. Tälläkin kertaa aiheena on rumpali, vaikka bloginpitäjä ei tunnustaudukaan rumpalirasistiksi.
Tosin suuressa maailmassa paskat basistivitsit kertovat nelikielisen soittajan sijaan rumpaleista. Nehän ovat aika eläimiä, fyysisiä, rytmitajuisia ja toisinaan epämusikaalisia sanan perinteisessä merkityksessä.

Nick Mason ei tosin putoa oikein mihinkään yllämainituista yleistyksistä. No, hänellä taitaa olla vain yksi oma biisi Floydin tuotannossa (Ummagumman siltä oudommalta levyltä), mutta sekin on enemmän kuin usealla muulla kollegallaan.

Masonin muusikon ura lähti käyntiin yhdessä hänen kaverinsa Roger Watersin kanssa, kun arkkitehtuurin opiskelijat perustivat bändin. Äijiä lappasi ja nimi vaihtui useaan otteeseen, kunnes eräs taideopiskelija kiinnittyi yhtyeen keulakuvaksi ja biisintekijäksi ja bändi alkoi soittaa nimellä Pink Floyd. Syd Barret nappasi pillereiden lisäksi paljon zeitgeistiä ja yhtye lähti rakettimaiseen nousuun Lontoon ja Englannin UG-piireissä. Ensilevyllä soitettiin taidoista huolimatta sympaattisen poikkeavasti.

Siirrytään pikakelauksella seuraavaan levyyn, toistamatta typerää fraasia "Barret oli läsnä, muttei paikalla, plaa plaa plaa." Toisella levyllä yhtye otti musiikillisesti niitä muotoja, joista se on myöhemmin tunnettu. Tähän sapluunaan kuuluu myös 'Pink Floyd-komppi', joka on sellainen lätkyttävä ja ilmava tuplabasarikomppi. Ei tiukka, ei löysä, ei oikein mitään, mutta tukee yhtyeen sointia hyvin. Oli onni onnettomuudessa etteivät Floydin soittajat olleet varsinaisia virtuositeetteja. Tämä poisti bändin repertuaarista turhan sooloilun. Myös rumpusoolot.

Levyttäessä Dark Side of the Moonia Mason päästi taiteellisen minänsä ääneen myös efektien soittajana. Albumin rumpuraitoja äänitettiin myös kuulemma useita kuukausia. Mason selvisi hommasta ihan kunnialla, vaikka miehen rumpalitaitoja arvostellaankin. Joka tapauksessa myös elektroniset laitteet ja nauhoitus tulivat siinä määrin tutuiksi, että pari vuotta myöhemmin käynnistyi Masonin lyhyt ja merkillinen sivujuonne tuottajana.

Huonosta timingistaan tunnettu rumpali tuotti perkussioihin ja kosketinmattoihin nojaavan Robert Wyattin mestariteoksen 'Rock Bottom'in. Pari vuotta tämän jälkeen ilmestyivät myös Gongin 'Shamal', Steve Hillagen 'Green' ja DAMNEDIN 'Music for Pleasure'n, jota bändi kyllä vihasi. Mikä lienee syynä näistä viimeisen levyn tuottajavalintaan on arvoitus. Ehkä Rat Scapies kumppaneineen tykkäsi Wyattin poikakuoro-äänellä laulamasta 'Rock Bottom'istä?

Samaan aikaan Floydin ura yhtyeenä alkoi lähestyä loppuaan. Watersin ystävä Mason seuraili ja ajelehti sivussa, kun progen Stalin alkoi muuttaa bändiä egotrippinsä ilmaisukanavaksi. The Wallin aikoihin Mason katseli vierestä, kun sessiomiehet soittivat vaikeammat osuudet, eikä se miestä haitannut. Jäihän samalla enemmän aikaa rakkaalle harrastukselle; urheiluautoilulle. Tähän hommaan Mason keskittyikin pitkälle 80-luvulle.

Gilmouren ottaessa yhtyeen nimen ja musiikin omiin käsiinsä, tarvittiin Masonia mukaan legimitoimaan homma. Sekin sopi miehelle hyvin. Myös se, että The Wall konsertin tyylisesti soittajat oli tuplattu, joten mies tyytyi paukuttamaan kannuja siinä sivussa niissä megalomaanisissa konserteissa. Ainoana Floydin jäsenenä hän myös vieraili Watersin leirissä soittaen silloin tällöin (edelleen) hänen keikoillaan pari biisiä.

Aina tarvitaan joviaalia rumpalia!

Michael Jackson - Captain Eo 'We Are Here to Change the World' 1986

Jos en väärin muista, tämä Disneyn lyhytelokuva maksoi ihan törkeästi. Mutta funky biisi.

RIP Dickie Peterson 1946-2009

Spiritualized - Royal Albert Hall October 10 1997

Spiritualizedin livelevy ei ole suosikkejani johtuen pääasiassa 'Ladies and Gentlemen We Are Floating in the Space' levyyn nojaavasta biisimateriaalista. Toisaalta sekään ei estä levyä kuulostamasta komealta ja mahtipontiselta. Pahasti sanottuna Royal Albert Hall kuulostaa siltä, miltä Pink Floydin olisi pitänyt kuulostaa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Pulse-livellään.

Bändin lisänä oli torvisektio, jousikvartetti ja gospel-kuoro saaden Piercen pseudo-gospelit kuulostamaan tarvittavan mahtipontiselta. Spiritualized oli tuolloin kovassa nosteessa ja esimerkiksi seuraavana kesänä Glastonburyn pääesiintyjä. Tosin miltei täysin eri kokoonpanolla, koska alkuperäinen yhtye penäsi parempaa palkkaa, johon Jason Pierce lopulta suostui. Ja antoi tämän jälkeen soittajille saman tien kenkää.

Madonna - Justify My Love 1990

Madonnan Immaculate Collection-kokoelmalle levyttämä sinkku 'Justify My Love' on hyvä esimerkki loistavasta kyvystä ratsastaa aikansa kuumimmilla tyyleillä ja yhtestyökumppaneilla. Konkreettista todistetta jälkimmäisestä väitteestä ei ole, vaikka näihin aikoihin neidillä ja kappaleen tuottaja Lenny Kravitzilla huhuttiin olevan fyysinenkin suhde. Tämän Kravitz kuitenkin kielsi.

Joka tapauksessa biisi kuulostaa edelleenkin tuoreelta ja hmm... eroottiselta. Ilman tuota videotakin, jonka esittäminen kiellettiin MTV:llä. Tämä ei estänyt eteerisen ja aikansa viileimpien biittien päälle rakennetun kappaleen matkaa listojen huipulle. Madonnan seuraava levy Erotica ratsasti samoilla eväillä, muttei enää laadulla.

Harmaa Ghetto - Taipale 2008

Harmaan Gheton 'hip-hop' on ehkä levyn pituisena annoksena vähän liikaa, mutta yksittäiskappaleina toimii.

Suomalainen kirjallisuus käsittelee edelleen usein kansakunnan tuntoja koskettavaa sota-aihetta, muttei suomalainen musiikki. 60/70-luvuilla asiaa käsiteltiin jonkun verran (nololla patetialla) ja myöhemmin punk kertoi ydinsodan ja armeijan mielettömyydestä. Joka tapauksessa nykyajan velttoperseet eivät sodasta laula.

Harmaan Gheton talvisotaan sijoittuva Taipale naittaa komeasti pakkasessa höyryävän hengityksen, Haadeksen virran, raamatun kuvat ja jermuilun kuraripulit housussa. Kuulostaen samaan aikaan Hiski Salomaalta, Veikko Lavilta ja Asalta.

(Valitettavasti Youtube-biisi on kuvitettu typerästi)

Demolition 23 - Nothin's Alright 1994

Andy McCoyn'The Real McCoy Band' hajosi vähemmän yllättävästi kolmen keikan jälkeen. Ei tarvitse olla meedio arvatakseen syyn olleen egoilu ja spurguilu herra McCoyn kohdalta. Hanoin jälkeisen musiikillisen uran tekeminen jäänee Mike Monroelle. Monroen ongelma taas on biisinteko, kuten ylläoleva videokin todistaa. Meininki on ihan kohdillaan, mutta... biisi tuntuu jotenkin tutulta. Aika surutta sämplätty pistolssit ja stoogesit. Ja hyvin vähän mitään omaa mukana. Ruotsalaiset tekevät tuon paremmilla kertosäkeillä.

Harmonia - Musik von Harmonia 1974

Uusinta parin vuoden takaa.
Harmonian 'Musik von Harmonia' taisi olla ensimmäinen krautrock-levy, joka kolisi. Jos en ihan väärin muista, se taisi myös olla ensimmäisiä ostamiani tyylilajin levyjä noin muutenkin.

Harmonia oli Neu!-kitaristin Michael Rotherin (ex-Kraftwerk apulainen) ja Cluster-duo Hans-Joachim Roedeliuksen ja Dieter Moebiuksen muodostama 'super-yhtye'. Bändin debyytti levytettiin maaseudun rauhassa 1600-luvulta peräisin olevassa koleassa kartanossa vuonna 1973.

Liekö kauniilla ympäristöllä osuutta asiaan, mutta Musik von Harmonia yhdistää Neu!-kitaristin mekaanisen ilmaisun ja Cluster-duon muodottoman maalailun erittäin komeasti. Itseasiassa levyn aloituksessa ammutaan koko ammusvarasto ilmaan ultrakoolin 'Watussin' ja The Orbin 1:1 myöhemmin varastaman/lainaaman 'Sehr Kosmische'n muodossa. Näistä ensin mainittu on viileä ja ajaton mekaano, jälkimmäinen äärimmäisen kaunis maalailu. Loppulevy meneekin ehkä hivenen kevyemmällä ammusvarastolla, muttei sekään ole turha.

Levyn julkaisun aikaan Rotherin ex-bänditoverit löysivät oman mekaanisen kultasuonen 'Autobahn'illa. Musik von Harmonia sen sijaan vaipui nopeasti unholaan. Tai ei ihan. Brian Eno kuuli levyn sekä ylisti bändiä järjestäen sessionkin heidän kanssaan. Homma kuitenkin kuivui kasaan. Tai no.. Eno avusti David Bowien Berliini-trilogiaa näillä eväillä. Ja 'keksi' samaan aikaan myös ambientin.

The Great British Synth - dokumentti

En ole ehtinyt katsomaan, mutta luultavasti taattua BBC-laatua. Tässä siis linkki ohjelmaan.

Koska noita koneita on tullut lähiaikoina hankittua, aihe kiinnostaa homma tavallista enemmän.

Ei punkkia, muttei hi-fiäkään.. http://www.myspace.com/cheapnewagefix

Walter Wegmüller - Tarot 1973

Walter Wegmüller on sveitsissä asuva kulkurielämää viettänyt mustalais ITE-taiteilija /ennustaja /mystikko, joka levytti tämän levyn todellisen 'krautrock-supergroupin' kanssa Sveitsissä.

Levyn tuottajana toiminut Rolf Ulrich Kaiser kokosi tätä "kosmisen musiikin" levyä varten soittajiston, jolle antoi nimen 'Cosmic Couries'. Samojen sessioiden väliajalla syntyi Ash Ra Tempel:in 'Join Inn'. Nauhat jätettiin muutenkin pyörimään taustalle, jonka hedelmät Kaiser julkaisi Cosmic Jokers yhtyeen nimen alla kysymättä lupaa soittajilta (ja maksamatta mitään). Tämä johti Kaiserin ja Göttschingin co. välirikkoon. Legendan mukaan Göttschingin kuuli berliiniläisessä levykaupassa kaiuttimista tutun kuuloista kitarointia, joka paljastuikin Cosmic Jokersiksi.

Bändi koostui jäsenistöstä Manuel Göttsching, Hartmut Enke, Jerry Berkers, Jürgen Dollase, Walter Westrupp, Klaus Schulze, Harald Großkopf. Taustaa oli siis bändeistä Ash Ra Tempel, Wallenstein ja Witthüser & Westrupp.

Levyllä liikutaan mystisen Tarotin korteissa ja kappaleet pysyttelevät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta alta kuuden minuutin pituisina. Musiikki vaihtelee ulvahtelevasta syntetisaattori-maalailusta akustisiin tunnelmiin ja välillä jopa junnaavaan riffittelyyn. Koska taustaryhmä oli genren kärkikaartia, vietetään välillä e r i t t ä i n upeita hetkiä. Walter Wegmüller 'laulaa' (no.. puhuu) kappaleiden päälle saksaksi ja välillä englanniksi. Välillä kumpaakin samassa biisissä. Levy on samalla tavalla haastavaa ja provokatiivista, kuin Amon Düül II:n tuotanto. Ei ainakaan jätä kylmäksi. Komeaa, kaunista ja kornia juuri oikeassa suhteessa.

Levyhylly 2 vuotta

Kuvan uskotaan esittävän blogin pitäjää

Aloitetaan juhlinta pari päivää etuajassa, sillä webbimuotoinen musiikkipäiväkirja täyttää parin päivän päästä tasan kaksi vuotta. Ikä on suhteellisen pitkä JATKUVASTI päivitetyksi musablogiksi. Useinhan näissä hommissa alkuinnostuksen jälkeen blogi hiljenee ja lopulta katoaa päivittämättömän pölykasan alle. Kaksivuotias ei toki ole vielä vanha todella pitkäikäisten suomiblogien rinnalla, joiden ikäkin lasketaan jo internetin alusta.

Blogin pitäminen johtuu yleensä egoistisista syistä. En tiedä haluaisinko itse lukea Ninnuliinan vaateblogia yms. mutta mielenkiintoisista levyistä kyllä. Ja mikäs sen mukavampaa, kuin kirjoittaa sellaista itse!

Levyhyllyn olemassa olon perusta on aktiivinen ja laaja-alainen musiikin kuuntelu. Tätä nautintoa halutaan jakaa muillekin. Levyt eivät myöskään lopu hyllystäni. Toinen syy blogin vielä elossa olemiselle on kirjoittaminen suomeksi. Kynnys julkaista äidinkielellä on pienempi ja itseilmaisu luonnollisempaa. Kolmas syy on sama mihin jouduin blogin alkuaikona kaiken maailman hipeille vastailemaan; en jaa musiikkilinkkejä (muuta kuin sallittuja). Tykkään kirjoittaa musasta, enkä halua sulkea tätä viranomaiseten kehotuksesta. Jokainen tekee oman moraalinsa mukaan ja jos haluaa warettaa, niin ei sitä blogin pitäjän tarvitse tehdä sinun puolestasi. Toki osa blogin kamasta on niin kryptistä, ettei voi olettaakaan sen löytyvän Anttilasta tai edes Tunnelin levystä.

Homman idea oli siis alunperin kirjoittaa suomeksi innolla ja fanzine-tyyliin. Webin kanssa työskennellessä tiedän, että tekstin pituuden pitää olla rajattu. Kukaan ei jaksa lukea pitkiä horinoita, elleivät ne TODELLA ole mielenkiintoisia. Ja nämä minun horinatkin ovat vain semi-mielenkiintoisia. Joka tapauksessa alussa virsi oli ehkä turhankin lyhyt ja kaunis. Joskus lyhyyden takia jopa runollinen, koska lukijan itsensä piti päätellä puuttuva informaatio tai täydentää.. Toivon nykyisin löytäneeni kultaisen keskitien. Jonkun verran kiinnostuneita kantapeikkojakin on hiljalleen ilmaantunut/löytänyt paikalle. Elävöittämisestä kiitos.

Käsitellyn musiikin skaala on laaja, koska olen naamaltani jo rupsahtanut äijä. En tarvitse musiikkia varsinaisesti minuuden rakentamiseen. Silloinhan haluaa kuulua vain johonkin juttuun ja sulkee paljon muuta pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näin olisi joskus ollut..

Kaksivuotisjuhlan kunniaksi lähetämme hetken aikaan tuoreesti uusintoja, eli kirjoitan uudestaan muutamasta blogin alkupäässä ilmestyneestä levystä. Ne eivät aikanaan saaneet ehkä tarvitsemaansa merkkimäärää.

Hail to the Rock'n Roll (and Ambient and Funk and Hardcore and Pop and Metal and Proge and jne.)!

Judas Priest - British Steel 1980

Kuuntelin tuossa muutama päivä sitten Purplen klassikkoa 'In Rock'. Gillan oli solistina uraa uurtava ja rytmiryhmä hyvä, mutta tässä vanhemmiten bändin taiteilu on yllättäen ruvennut ottamaan nk. pataan. Pikkupoikana John Lordin ja Ritsi Bläckmoren pseudoklassisia sooloja kuunteli iho kananlihalla, mutta nyt nuo 'kiintiötaiteilut' lähinnä vituttavat. Liian pitkät introt ja biisin katkaisevat soolot. Alkuaikojen dinosauruksista Deep Purple nojasi ehkä vähemmän bluesiin, kuin esim. B. Sabbath tai Zeppeliinit.

Judas Priest oli vuonna 1980 jo pitkän tien kulkija ja edellä mainittujen bändien aikalainen. British Steel edeltäjänsä kanssa kirjoitti kuitenkin pitkälti, miltä NWOBM kuulosti ja näytti. Ei ylipitkiä pseudoklassisia introja, vaan riffit pääosaan. Blueskin tippui kelkasta. Ja tietysti Halfordin homokuteet, jotka foobinen yleisö kuitenkin lainasi sumeilematta. Priestin levyjen kannet ja taide ovat muuten mun mielestä saaneet tyylilajissaan liian vähän huomiota. Tässä lisää aiheesta.