Elton John - Candle in the Wind 1974

Elton John on yksi populaari-musiikkihistorian mielenkiintoisimmista hahmoista. Jo 60-luvun lopussa alkanut ura on tuonut mukanaan törkeän suurta suosiota. Monella on aika pliisu mielikuva miehestä flyygelin takana ja kuninkaallisten ja muiden kutsuilla pyörivästä sympaattisesta 'kaikkien kaverista'. Jonkinlaisesta Liberacén turboahdetummasta versiosta, joka ei tosin ole uransa aikana todellakaan jaksanut elellä kaapissa, vaan on myös omalta osaltaan ollut 70-luvun alusta hivenen korninakin, mutta sympaattisena kasvona ajamassa homojen ja seksuaalivähemmistöjen asiaa. Elton on myös aina ollut toisten artistien väsymätön fani, tukija ja auttaja, vaikka on myös itse kamppaillut infernaalisten riippuvuuksien kanssa.

Jokainenhan on tästä kappaleesta sitä mieltä, että tämä on mauton balladi, joka tehtiin ja esitettiin hänen bestiksensä prinsessa Dianan hautajaisissa. Tämä on vain osatotuus, sillä Elton John on levyttänyt tämän biisin kolme kertaa uransa aikana. Alunperin kappale oli miehen superhittilevy 'Goodbye Yellow Brick Roadilla', josta se lohkaistiin Englannissa sinkuksi (sijoitus kohtuullinen #11). Yhdysvalloissa biisi oli b-puolena. 80-luku toi homoväestön keskuuteen AIDSin, johon liittyvästä hyväntekeväisyyskonsertista tehtiin vuoden 1986 versio (tämän jutun kuva on kyseisen sinkun kansi). Ja viimeisenä tietysti vuoden 1997 versio, joka on joidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi myydyin single ja törkeästi suurempi hitti, kuin alkuperäinen versio.

1997 version lyriikkoja oli muutettu kohdistumaan prinsessa Dianaan ja alkuperäisversio oli taas omistettu Marilyn Monroelle, mutta universaalisti koski kaikkia liian aikaisin kuolleita ja mytologisoituja hahmoja. Kappale oli Eltonin ja luottopari Bernie Taupinin käsialaa, kuten moni muukin miehen aikaa kestänyt sävellys.
Jos siirtää syrjään mielikuvat flyygelin päällä palavista kynttilöistä ja kymmenentuhannen punnan design-silmälaseista on pakko myöntää, että 70-luvun singer-songwriter kontekstissa kappale on oikeasti kaunis ja koskettava. Se on myös hyvin sovitettu; Eltonin flyygeli takoo rytmiä maltillisesti lyödyn pienimuotoisen kompin päälle ja 70-luvun glam-kitara soittaa väleihin pienet napakat liidinsä. Kappale kasvaa hiljalleen, muttei ylly missään vaiheessa pauhuun, vaan jää hillityn sentimentaaliseksi. Lopussa kitarat soittavat vielä duali-liidin ja siinäpä se.