lauantai 14. helmikuuta 2015

Grateful Dead - Touch of Grey 1987



Vuonna 1987 suurten ikäluokkien ensimmäiset vuodet alkoivat olla 40-ikävuoden kohdilla. Alla oli elämää, uraa ja siirtyminen jo sille laskupuolelle. Peliä ei ollut vielä menetetty, mutta se nuoruus.. se oli jo omien lasten elämää.
Itsehän kuulun näihin suurten ikäluokkien lapsiin ja jos unohdetaan nyt tämä hurja kotimaa, niin ainakin Yhdysvalloissa suurten ikäluokkien omaa nuoruutta sävytti musiikki, sekä yhteiskunnallinen kuohunta, jonka rinnalla omat sukupolvikokemuksemme rajoittuvat..no Euroviisuihin ja nollaan pisteeseen.

Yksi musiikkia ja sen rinnalla yhteiskunnallisia näkemyksiä esille tuonut yhtye oli Grateful Dead. Yhtye sai niskaansa liikkeen äänitorvena toimimisen viitan, mutta saamastaan huomiosta huolimatta Dead jäi 60-luvulla kaupallisesti menestyneempien aikalaistensa varjoon. Pieni hetki menestystä koitti 70-luvun taitteessa, muttei kantanut kuin hetken. Ajat muuttuivat ja myös musiikin tuulet, mutta Grateful Dead kiersi sitkeästi vuosi vuoden perään lukuunottamatta muutaman vuoden taukoa keräten hiljalleen suosiota ja ennen kaikkea deadheadeiksi kutsuttuja seuraajia, jotka kulkivat yhtyeen perässä karavaanin tavoin.

Juppikaudellta GD:n tyylisestä reliikistä tuli yhtäkkiä ilmiö ja toimistotyöntekijät löysäsivät krakaansa ja lähtivät 'viikonloppukapinalle' katsomaan yhtyettä. Hassuja hippejä, jotka ovat vähän seestyneet, mutta edelleen puuhailevat. Samaan aikaan iskenyt ensimmäinen vahva sikstari-revival perustui juuri ikäluokkakysymykseen ja yht äkkiä bändin lisäksi paria vuotta aiemmin halveksitut ja väsyneenä pidetyt artistit julkaisivat pirteitä ja positiivisia tsemppilevyjä (muun muassa Travellin Wilburys).

Touch of Grey oli soitettu ensimmäistä kertaa keikalla jo 1982 ja Jerry Garcian sävellys ja luottotekstittäjä Robert Hunterin sanoitus julkaistiin vuoden 1987 'In the Dark' levyllä. Kappaleesta tuli yhtyeen suurin kaupallinen hitti ja ylläoleva luurankonukkevideo sai runsaasti esitysaikaa aikansa MTV:ltä nostaen biisin Billboardin Top10:iin. Eikä siinä mitään, ihan sympaattinen kappale.
Myös albumi nousi Top10:neen ja pitkään kiertänyt ja omilleen soittanut yhtye rupesi myymään areenoita täyteen kolmeksi illaksi peräkkäin. Hipit tahkosivat juppiajan kovimpia keikkatuloja, tosin pitää muistaa, että Deadin menot ovat aina olleet kohtuu suuret; käsittääkseni yhtye maksoi loppuun asti roudareilleen ja teknikoilleen miltei samaa palkkaa, kuin soittajat itselleen. Ja roudattavaa riitti, sillä yhtyeen olemassa olo ja pärjääminen perustui jatkuvalle rundaamiselle, joka tämän levyn avittamana kävi lähimmillään seuraavana vuonna Tukholmassa.
Kappleentekijä Jerry Garcian nallekarhumainen ikääntyneen hipin olemus kätki kuitenkin taakseen usean sotatoverinsa vaivan; Garcia oli kuolemaansa asti kokaiini- ja opiaattiriippuvainen ja piti lavan takana äkäisesti huolen lääkinnästään. Hän sairasteli tämän lisäksi paljon ja kuolema koitti vuonna 1995 juuri päihdevieroitusklinikalla lopettaen Grateful Deadin toiminnan.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Gd oli tyystin omanlaisensa bändi.Se "beyond description".Kulta-aika oli varmaankin joskus 1968-74.Silloin GD svengasi ja soitti mitä tahansa.Tän vuoden toukokuussa tulee 50v.yhtyeen perustamisesta ja elossaolevat heittävät neljä keikkaa ja Martin Scorcese valmistelee dokumentti-leffaa Deadista ja...rumpali Bill Kreutzmannilta ilmestyy kirja "Deal" vuosistaan yhtyeen pallilla...."truckin like a doo-dah man.Together,more or less in line".Ja kyseisen biisin Yhdysvaltain Kongressin Kirjasto määritteli 1997 kansallisaarteeksi.Heh

Anonyymi kirjoitti...

"Come hear Uncle John´s band..."DEADVIDS on paikka jossa pyörii kroonisesti tyyppien keikkavideointeja,SUGARMEGSistä voi taasen kuunnella ja ladata GDn musaa.

Rolf Jacksen kirjoitti...

Pitää jossain vaiheessa tutustua tohon Deadvidsiin.

Anonyymi kirjoitti...

Ehkä Deadistä kantsii pysytellä kaukana,kuten Wall Street Journal kirjoittaa "Please Grateful Dead,don´t keep truckin on"-jutussa,niiden musa on"laahaavaa,velttoa,paisuttelevaa,voimatonta,ei-omaperäistä,hengetöntä itsensä ympärillä pyörivää pilvimusiikkia,kiusallista jäännettä muinaiselta aikakaudelta."..."Grateful Deadin viehätys on hämmentänyt minua niin pitkään kuin muistan.He olivat ensimmäinen progressiivinen rockbändi,joka ei oikeasti rokannut,Jethro Tull oli toinen."

Anonyymi kirjoitti...

Vince Delgado,Elvin Bishop,Etta James & Tower of Power,John Cipollina,David Crosby...Steve Miller,Peter Green,John Fogerty,Neil Young,Miles Davis...Pete Townsend,Joan Baez,Ornette Coleman,John Popper,Duane Allman,Beach Boys,Lowell George,Branford Marsalis,Charles Lloyd...listaa taitajista jotka vuosien saatossa nousseet lavalle soittamaan Grateful Deadin kanssa.En nyt muista kuka näistä kitaristeistä sanoi jossai haastattelussa,ettei heidän kanssaan kannattanut alkaa esittämään osaavansa jotain ihmeellistä,sillä se innosti ne vaan sellaseen jammailuun et koki ittensä pian ihan hölmöksi.

Anonyymi kirjoitti...

...voisi lisätä vielä Allman Brothers Bandin,Country Joe & The Fishin,Carlos Santanan,Bob Dylanin,Buddy Guyn,Janis Joplinin ja ennenkaikkea Jorma Kaukosen jonka kanssa Garcialla tuntui olevan jonkinlainen telepaattinen yhteys soittoon kuten ilmikäy levyillä "Jefferson Airplane At The Family Dog Ballroom","At The Airplane House 1969" ja " Tuesday Night Jam At Carousel Ballroom".Eli suoraansanottuna kieroonkasvaneita hipinretaleita & räjähtäneitä douppiukkoja joilla ei rokannut kaikki tyynni.