Bluesounds - ON 1980

Dave Lindholm on suomalaisen pop- ja rockmusiikin klassikkokentällä ollut sellainen 'ikiliikkuja', etenkin 70-80-luvuilla. Silloin hommiin ei jääty turhan pitkäksi aikaa makaamaan. Nopeita käänteitä piisasi, mutta musiikissa palattiin loppujen lopuksi aina blues-peräiseen rokkiin - sama kulku tapahtui tiettävästi 1980-82 toimineessa Bluesoundsissakin.

Lindholm oli tietyssä mielessä Juice Leskisen kanssa niitä 70-luvulla kannuksensa saaneita artisteja, jotka eivät punkin tai uuden aallon silmissä joutuneet pahasti sylkykupeiksi. Dave oli vielä tuottajankin ominaisuudessa Love:n löytämän uutta punkmusiikkia soittaneen Pelle Miljoona ja N.U.S.n ainokaiseksi jääneellä pitkäsoitolla.

Ehkäpä uuteen aaltoon sijoitettavan Bluesoundsin miehistö oli tuttuja niin sanottuja entisiä hämyjä Orfeus ja Kalevala yhtyeistä. Bändi sijoittuukin siihen Lindholmin linjaan, mitkä ovat oikeita bändejä, eikä taustamiehistöjä rumpali Zape Leppäsen ja etenkin edesmenneen basisti Ari Vaahteran panoksen ollessa yhtä tärkeitä, kuin maestron itsensä.

Bluesounds ja Lindholm pääsivät yllättämään Suomen musiikkikentän 1980 julkaisemalla englanninkielellä lauletun levyn, joka kuulosti sekä uniikilta, että kansainväliset mitat täyttävältä. 'Black' on klassikko ja bändi oli kovassa livekunnossa halliten kesän festareita. Asiallisen materiaalin tulva oli niin kova, että yhtye pystyi julkaisemaan pitkäsoiton lisäksi singlejä, sekä tämän livelevyn, jonka kappaleista osa oli jätetty pois Blackilta. Tai siis levy koostuu kokonaan omista kappaleistaan 'Cigarette Lean Nr:2'kin ollessa poikkeava aiemmasta sinkkuversiosta.

Levy aloitusbiisi 'Tears'in jälkeen tulee kahden kappaleen medley, joista 'Goddes of Music' taitaa olla peräisin ajalta ennen Bluesoundsia. Kakkospuolella on bändin originaalien seassa Zape Leppäsen hyvin laulama Al Green-cover 'Take Me to the River'. Bändi soi raa'asti, mutta napakasti ja Talking Headsiinhan tätä vertailtiin, erityisesti Vaahteran bassotyöskentelyn takia. Lindholm vetelee kitarallaan tunteella ja välillä on oikeasti vaaran tuntua, mitä lisää muutama epäpuhtauden rajoilla karjuttu vokaali. Tätä levyä ei lähdetty puunailemaan, mikä kuuleman mukaan nosti skismoja Vaahteran ja Lindholmin välille. Myös kahdelta keikalta nauhoitettu livemateriaali olisi kappalevalintojen osalta saattanut olla toiseen suuntaan, sen kallistuessa Lindholmin valintoihin bändin alkuajoilta.

Levy äänitettiin sisään vain kahdella erillisellä keikalla jotka olivat Tampereen YO-talolla ja Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Aikalaisten mielestä bändi oli keikoilla yleensä vielä parempi, kuin mitä tälle dokumentille tallentui ja voisin jopa uskoa näin olleen. Joka tapauksessa ON on hyvä Bluesoundsien levy, erittäin hyvä suomalainen levy ja äkkiseltään yksi parhaista tässä maassa tehdyistä livevelyistä. Albumi pistettiin ulos loppuvuonna 1980 ja yhtye julkaisi tämän jälkeen vielä kokoelman ja pitkäsoiton, jonka jälkeen malja oli tyhjä. Lindholm palasi taas äkkinäisten käännöstensä pariin siirtyen rivikitaristiksi Sleepy Sleepersiin.

Grateful Dead - Touch of Grey 1987

Vuonna 1987 suurten ikäluokkien ensimmäiset vuodet alkoivat olla 40-ikävuoden kohdilla. Alla oli elämää, uraa ja siirtyminen jo sille laskupuolelle. Peliä ei ollut vielä menetetty, mutta se nuoruus.. se oli jo omien lasten elämää.
Itsehän kuulun näihin suurten ikäluokkien lapsiin ja jos unohdetaan nyt tämä hurja kotimaa, niin ainakin Yhdysvalloissa suurten ikäluokkien omaa nuoruutta sävytti musiikki, sekä yhteiskunnallinen kuohunta, jonka rinnalla omat sukupolvikokemuksemme rajoittuvat..no Euroviisuihin ja nollaan pisteeseen.

Yksi musiikkia ja sen rinnalla yhteiskunnallisia näkemyksiä esille tuonut yhtye oli Grateful Dead. Yhtye sai niskaansa liikkeen äänitorvena toimimisen viitan, mutta saamastaan huomiosta huolimatta Dead jäi 60-luvulla kaupallisesti menestyneempien aikalaistensa varjoon. Pieni hetki menestystä koitti 70-luvun taitteessa, muttei kantanut kuin hetken. Ajat muuttuivat ja myös musiikin tuulet, mutta Grateful Dead kiersi sitkeästi vuosi vuoden perään lukuunottamatta muutaman vuoden taukoa keräten hiljalleen suosiota ja ennen kaikkea deadheadeiksi kutsuttuja seuraajia, jotka kulkivat yhtyeen perässä karavaanin tavoin.

Juppikaudellta GD:n tyylisestä reliikistä tuli yhtäkkiä ilmiö ja toimistotyöntekijät löysäsivät krakaansa ja lähtivät 'viikonloppukapinalle' katsomaan yhtyettä. Hassuja hippejä, jotka ovat vähän seestyneet, mutta edelleen puuhailevat. Samaan aikaan iskenyt ensimmäinen vahva sikstari-revival perustui juuri ikäluokkakysymykseen ja yht äkkiä bändin lisäksi paria vuotta aiemmin halveksitut ja väsyneenä pidetyt artistit julkaisivat pirteitä ja positiivisia tsemppilevyjä (muun muassa Travellin Wilburys).

Touch of Grey oli soitettu ensimmäistä kertaa keikalla jo 1982 ja Jerry Garcian sävellys ja luottotekstittäjä Robert Hunterin sanoitus julkaistiin vuoden 1987 'In the Dark' levyllä. Kappaleesta tuli yhtyeen suurin kaupallinen hitti ja ylläoleva luurankonukkevideo sai runsaasti esitysaikaa aikansa MTV:ltä nostaen biisin Billboardin Top10:iin. Eikä siinä mitään, ihan sympaattinen kappale.
Myös albumi nousi Top10:neen ja pitkään kiertänyt ja omilleen soittanut yhtye rupesi myymään areenoita täyteen kolmeksi illaksi peräkkäin. Hipit tahkosivat juppiajan kovimpia keikkatuloja, tosin pitää muistaa, että Deadin menot ovat aina olleet kohtuu suuret; käsittääkseni yhtye maksoi loppuun asti roudareilleen ja teknikoilleen miltei samaa palkkaa, kuin soittajat itselleen. Ja roudattavaa riitti, sillä yhtyeen olemassa olo ja pärjääminen perustui jatkuvalle rundaamiselle, joka tämän levyn avittamana kävi lähimmillään seuraavana vuonna Tukholmassa.
Kappleentekijä Jerry Garcian nallekarhumainen ikääntyneen hipin olemus kätki kuitenkin taakseen usean sotatoverinsa vaivan; Garcia oli kuolemaansa asti kokaiini- ja opiaattiriippuvainen ja piti lavan takana äkäisesti huolen lääkinnästään. Hän sairasteli tämän lisäksi paljon ja kuolema koitti vuonna 1995 juuri päihdevieroitusklinikalla lopettaen Grateful Deadin toiminnan.

Panda Bear - Panda Bear Meets The Grim Reaper 2015

Panda Bear nimellä soololevyttävä yhdysvaltalainen Noah Lennox on toinen Animal Collectiven pysyväisjäsenistä. Yhtye nautti muutama vuosi sitten yllättävää valtavirtasuosiotakin soittaen Helsingin Senaatintorin tapahtumassakin. Lennox/Panda Bear on julkaissut tämän ohella viisi soololevyä, joista tämä viimeisin ilmestyi viime kuun alussa.

Artistin ulosanti on sellaista, jota joissain piireissä nimitellään 'lumihiutalemusiikiksi' ja selkeästi valveutuneen flow-kävijän tai Pitchforkin selailijan makuun, mutta sen erikoisuutta ei sovi raavammankaan miehen kiistää. Myös miehen kappaleentekometodit ovat kunnioitettavia aikana, jolloin läppärillä tehty 'luovuus' onkin degeneroitunut hinkkaamiseksi ja kikkailuksi. Vuonna 2007 ilmestynyt 'Person Pitch' perustui Lennoxin kasaan raapimien samplejen päälle hoilottamiselle. Tätä seuranneen neljännen sooloalbumin miksasi Sonic Boom nimelläkin tunnettu Peter Kember, toinen puolisko kahdeksankymmentäluvun kulttiyhtye Spacemen 3:sta sekä Spectrum- ja E.A.R. projektien johtaja.

70-luvun dub-levyjen hengessä nimetty Panda Bear Meets The Grim Reaper äänitettiin Lennoxin kymmenen vuotta kotikaupunkina toimineessa Lissabonissa vuosien 2013-14 taitteessa. Nyt Sonic Boomin rooli oli levyllä miksauksen lisäksi toimia toisena tuottajana ja soittajana. Levy äänitettiin Lennoxin kappalerunkojen päälle ja artisti itse haluaa säveltää kappaleensa nopeasti, usein parissa tunnissa. Pohjana käytettiin myös studiossa olleita elektronisia laitteita, jolloin osa jutuista syntyi niin sanotusti vahinkojen/sattuman kautta esimerkiksi bassoresonoinnin mukaan. Suuri osa levyn kappaleiden introista on vielä Kemberin käsialaa Lennoxin arvostaessa miehen kieltämättä tarkkaa korvaa pistää frekvenssejä yhteen. Lopputulos kuulostaa erilaisten palasten oudolta yhdessäliikkumiselta (90-luvun sämpläysmusiikin hengessä), mutta samalla runsaalta ja ruokkivalta, joten yhteistyön voidaan sanoa olevan onnistunut. Lisäksi Lennoxin vetelemät vokaalit ovat parhaimmillaan oudon tarttuvia ja kerrostuksissa sitä voi surutta vertailla 70-luvun alun kokeelliseen Beach Boysiin. Biitit on taas vedelty surutta Def Jamin tyylisestä hip hop-jytinästä. Kember miksasi levyn Baleaareilla ja lisäili suhinaa vielä kotistudiossaan Rugbyssä.

Levy kuulostaa kieltämättä oudolta ja erikoiselta, mikä on helvetinmoinen saavutus vuonna 2015.

Risto - II 2013

Risto on ollut artisti johon niin sanotusti rakastui ja sitten kyllästyi. 'Aurinko plaa plaa plaa' soi levysoittimessa paljon ja miehen räävittömät lyriikkapläjäykset sekä yllättivät, että toimivat. Eikä taustaorkesteri Ristokaan kuulostanut huonolta, vaan soitti erittäin omaperäisesti vaellellen samaan aikaan tutuilla, mutta myös tuntemattomilla Suomen poluilla. Samoilla eväillä seurannut 'Sähköhäiriöön' taas kuulosti jostain syystä täysin saman toistolta ja aiheutti suoranaisen vitutus-reaktion.

Intternetissä ja muualla mediassa kiersi II:sen ilmestyessä huhuja Riston 'paluusta' ja albumi sai vuoden 2013 tekijänoikeusjärjestö Teoston palkinnon, joka jostain ihmeellisestä syystä on jaettu parikin kertaa uskaliaille artisteille.

Olen tunnetusti hitaasti lämpenevää sorttia plus Riston edellinen levy oli niin ärsyttävää paskaa, että tähän levyyn tutustuminen tapahtui sen saamista kehuista huolimatta vasta nyt. II:nen synnyttää kokonaisuutena vähän samanlaisia Risto-tuntemuksia, kuin edeltäjänsä (samaa monologia paljon), mutta musiikillisesti albumilla on kolme hetkeä, jotka antavat tämän anteeksi.

Levyn avaava 'Turvaluola' on yksi niistä. Musiikillisesti se nojaa kauniisiin 70-luvun alun anglo-folk biiseihin sanoituksen pyöriessä sitten vastapainoksi ja vähemmän yllättävästi puoliperversseissä kuvioissa. Kakkosbiisi 'Mikä estää olemasta ihan kaikki' jatkaa saatanan kovaa linjaa ja se seikkailee Aasian tasankojen lisäksi Morriconen pölyisissä maisemissa vocoderin läpi laulettuna nostaen lopussa kaikki ihokarvat pystyyn. Kolmoskappale 'Valoputkessa' tiputtaa levyn takaisin siihen yhdentekevään Risto-kamaan. 'Uskotko Jeesukseen kristukseen' jatkaa samaa linjaa muistellen flippaajan luona vietettyä yötä. Samaten 'Vanhus'. Sitten tuleekin levyn kärkikolmikkoon kuuluva vocoderin, 80-luvun alun synien ja lonksuvien roskiskitaroiden säestämä 'Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento', joka päivittää Nurmion 'On aika soittaa sinfonian', Kollaan 'Tähtien rauhan' ja Leavingsien 'Olipa kerran ihmisen' tähän päivään. Tai sinne pessimistiseen tulevaisuuteen. Robottien laulama "Rakenna meidät sitten omaan aikaasi uudestaan" kohoaa lopussa mantraksi. Tajuttoman kova biisi. Sitten taas Ristoilu jatkuu 'Tiedän millainen on ihminen', mutta kappaleen pelastaa sen kohoaminen kohti loppua kuorokoneen avulla miltei euforikseksi. Levyn päättää 'Moderni suojelusenkeli'.

Risto-yhtye koostuu koskettimia soittavan Risto Ylihärsilän lisäksi kitaristi Tuomas Eriksonista, bassoa ja baritonikitaraa soittavasta Minna Kortelpurosta ja rumpuja siinä soittaa nykyisin moneen ehtivä todellinen renesanssimies Ville Leinonen. Vieraiijoina mukana on Pekko Käppi jouhikkoineen ja kakkosbiisissä huilut ja Morricone-kuorot tarjonnut osa Helsinki Soundpainting Ensemblestä. Lubo-Mir vääntelee vocoderia ja autotunea 'Tiedän millainen on ihminen' biisissä.
Levyn yleissointi on elektronisempi (sellaisessa groovebox-hengessä..), kuin aikaisemmilla äänitteillä. En nyt keksi tähän loppuun mitään sen suurempaa viisautta, tai tiivistystä, mutta II:sen kuuntelee läpi ja muutamilta kohdin vielä oikein mielelllään.

Bangles - Walk Like an Egyptian 1986

Kappale ei taida olla Banglesien suurin hitti, mutta loppujen lopuksi varmasti se tunnetuin kappale. Kahdeksankymmentäluvun 'paisleypop-bändi', eli aikansa sixties-nostalgiasta(kin) ammentanut Bangles oli julkaissut debyyttilevynsä jo aikaisemmin, eikä se ollut näihin seuraajiinsa verrattuna minkäänlainen menestys.

Walk Like an Egyptian oli kakkosalbumi 'Different Light' albumin kolmas single, joka seurasi Princen kynäilemän ykkössingle 'Manic Mondayn' menestystä nousten brittien kolmoseksi ja Yhdysvaltain-listan ykköseksi, ollen tilastojen mukaan ensimmäinen kokonaan omia soittimiaan soittaneen naisbändin ykkössija. Tämä ei tosin pidä ihan paikkaansa, mutta melkein.

Manic Mondayn tyyliin kappale ei ole yhtyeenjäsenten omasta kynästä, vaan sen on tehnyt ulkopuolinen. Tällä kertaa Liam Sternberg, joka kuului alunperin Akronin 70-luvun lopun skeneen Devon ja muiden aikalaisten kanssa. Hän soitti Jane Airen taustabändi Belvederesissä ja kokosi myös Stiff-levy-yhtiölle klassisen 'Akron Compilation' kokoelman alueen bändeistä. Sternberg äänitti ensimmäisen demon kappaleesta tammikuussa 1984 ja kappaletta tarvottiin megasuosiossa olleelle Toni Basilille, joka hylkäsi biisin. Ensimmäinen levytys oli uuden aallon artisti Lene Lovichin, mutta sitä ei julkaistu säveltäjän vetäydyttyä hetkeksi musiikkielämästä.

Kappale ajautui Banglesien tuottaja David Kahnen käsiin joka piti biisistä ja yhtye suostui sen levyttämiseen. Levytyksessä jokainen bändin jäsen laulaa säkeistön Debbi Petersonia lukuuntottamatta, koska tuottaja ei pitänyt hänen suorituksestaan. Tämä oli yksi niistä lukemattomista syistä, jotka aiheuttivat yhtyeelle sisäistä kitkaa, eikä tilannetta helpottanut Debbin rummutuksen korvaaminen rumpukoneella..

Biisi oli syntynyt osittain sattumalta Sternbergin matkustaessa lautalla ja ihmisten kävellessä hassusti sen tehdessä käännöstä. Videolle (jossa Debbi Peterson laulaa taustoja ja soittaa tamburiinia) otettiin mukaan myös vaudeville-ajan 'hiekkatanssia', eli egyptiläistyylistä kävelyä. Kappaleen video kuvattiin osittain New Yorkin kaduilla tavallisten ihmisten tehdessä tanssiliikkeitä ja mukaan otettiin muutama alkeellinen videotrikki pistäen prinsessa Dianan ja Muammar Gaddafin myös tekemään jorausliikkeitä. Kappale on hyvä osoitus 'roskapopin' laadusta ja voimasta parhaimmillaan, eikä Different Light levyssä kokonaisuutenakaan ole mitään suurempaa vikaa. Laskelmoitu kaupallisuus kohtaa hyvät biisit, eikä Banglesien kiva ulkonäkökään haitannut. Etenkään Susanna Hoffsin.

Lintujen talvilaulu

Taajamissa on syksyn ja alkutalven hiljaisuuden jälkeen taas alkanut kuulua lintujen taustaääntä. Tässä Suomen luonnosta lainattu tietoisku siitä, että lintujen talvilaulu on aikaistunut ja mitä syitä siihen on:

Miksi linnut ovat viime vuosikymmeninä alkaneet laulaa myös talvella? Ennen laulua kuuli vasta keväällä.

Lintujen laulukausi on todellakin pidentynyt. Tähän on useita syitä. Ilmasto on selvästi lauhtunut, lajien runsaussuhteet ovat muuttuneet talviruokinnan yleistyttyä ja talvinen vuodenaika on valoisampi kuin ennen.

Ilmaston lauhtumisen takia jotkut lajit, jotka ennen muuttivat pois talveksi, ovat alkaneet talvehtia täällä ja aloittavat kevätlaulunsakin aikaisemmin. Esimerkiksi mustarastaita on ennenkin talvehtinut täällä, mutta talvehtiminen on selvästi yleistynyt. Reviirien valtaaminen alkaa usein jo keskitalvella. Talvehtijoilla on etulyöntiasema parhaiden paikkojen valloittamisessa. Mustarastaan laulua kuuluukin lauhoina syksyinä jo ennen vuodenvaihdetta.

Lintujen talviruokinta on yleistynyt ja johtanut eräiden siemeniä syövien lajien valtavaan lisääntymiseen ja talvialueen leviämisen pohjoiseen. Paras esimerkki tällaisesta lajista on viherpeippo, joka oli aiemmin harvinainen Lounais-Suomen talvehtija mutta on nykyisin yleinen ja runsas lintulautojen liepeillä kautta koko maan. Sen tapoihin kuuluu aloittaa laulukausi jo sydäntalvella, tammikuulla pian loppiaisen jälkeen. Tällöin koiraat istuvat puiden latvoissa ja virittelevät kauas kuuluvaa lauluaan.

Pimeä vuodenaika ei enää ole niin pimeä kuin ennen. Kaikkialla taajamissa palavat erilaiset valot, ennen kaikkea katuvalot yöt läpeensä. Kun lintujen laulukauden aloittaminen on luontaisesti kytkeytynyt kevään valon lisääntymiseen, ei taajamalinnuille enää tulekaan luonnollista kevättä. Kaupunkien tiaiset, ennen kaikkea talitiainen ja sinitiainen, saattavat aloittaa laulukauden jo tammikuussa, vaikka niiden maalaisserkut samoilla seudulla viivyttelevat toista kuukautta ennen kuin laulu alkaa.

Luontoillassa olemme erityisesti kyselleet tätä ilmiötä, ja saaneet vastauksia, joiden mukaan ilmiö on yleinen ainakin Oulun korkeudelle saakka.

Nämä syyt vaikuttavat usein kaikki yhtä aikaa, joten niiden osuutta on vaikea erotella lajikohtaisesti. Myös kevät tulee keskimäärin aiemmin kuin ennen. Muuttolinnutkin ovat aikaistaneet paluutaan, ja usein lopputalvella voi olla muuttolintuja talvehtijoiden laulukuorossa.

Julkaistu alun perin Suomen Luonnossa 1/2002

Petar Dundov - Oasis 2008

Tekno-skene on itselleni kohtuu tuntematon, enkä tiedä varmuudella kuvioita, mutta olen ymmärtänyt, että kroatialainen Petar Dundov on pitkään ollut niin sanottu tekijämies. Hän aloitti elektronisen musiikin tekemisen samoihin aikoihin, kun Rautaesirippu sortui ja sitä seuraavat Balkanin 90-luvun sodat alkoivat.

Jugoslavia oli siitä erikoinen itäblokin maa, että siellä oli jostain syystä paljon syntetisaattoriosaamista ja bändejä jo 70-luvulta asti. Maassa oli 80-luvulla erittäin voimakas diy- ja kasettiskene jonka tuotoksia voi nykyään kuunnella kohtuu helposti Youtubesta. Dundov on tunnettu analogi-kaman keräilijä ja teknon tekijöiden siirtyessä 90-luvulla digitaaliseen tekemiseen, hän rupesi haalimaan pihamyynneistä ja muista halpaa gearia kotistudioonsa. Toki sieltä löytyy digitaalistakin räkkisynaa ja äänitintä.

Dundov on julkaissut suuren osan materiaalistaan belgialaisen Music Man-lafkan kautta, myös tämän 'Oasis' kappaleen. Biisi on oikein miellyttävä kymmenminuuttinen transsi, jossa käydään etnisehköä skaalaa läpi biitin naputtaessa väsymättä taustalla. Kaiut värittävät lopputilan ja mieleen nousee vahvasti 80-luvun Manuel Göttsching ja hänen 'E2-E4' sekä OMD:n eli Orchestral Maneuvers in the Darkin sinkkujen taiteellisemmat (ja vahvasti motorisen krautin vaikutteiset) b-puolet. Ehkä myös Solariksen uusioversion soundtrack.

RIP Edgar Froese 1944-2015

1900-luvun jälkimmäisen puoliskon musiikkivaikuttajat alkavat poistua näyttämöltä. Nyt vuorossa on Tangerine Dreamin perustaja ja ainoa alkuperäisjäsen Edgar Froese, joka nykykuvissa on näyttänyt hivenen huonovointiselta, mutta yhtyeen verkkosivujen mukaan keuhkoveritulpan aiheuttama kuolema oli kuitenkin yllättävä.

Vaikka Froese on myöhemmällä ajalla inflatoinut omaa ja Tangerine Dreamin musiikkia ei Levyhyllyssä voida tänään tehdä muuta, kuin ottaa kapulakki päästä ja viettää hiljainen hetki tämän oman musiikkityylinsä pioneerin edessä.

Edgar Wilmar Froese syntyi toisen maailmansodan loppupuolella Itä-Preussissa, josta perhe joutui sodan jälkeen muuttamaan Länsi-Saksaan. Tämä evakon elämä vaikutti toden näköisesti hyvin vahvasti hänen persoonaansa ja Froese taisi olla se, joka puki sanoiksi krautrockin ja kosmisen musiikin synnyn 'isättömien maasta', Saksasta jonka menneisyys oli ollut valheellinen ja nykyhetki raunioina ja rakentamisen alla. Hän opiskeli 60-luvun puolessa välissä Länsi-Berliinin kuvataideakatemissa maalausta ja kuvanveistoa, mikä selittää myöhemmästä musiikillisesta tekemisestä paljon.
Kaupungin Zodiak-klubi oli polttopiste, jossa kokoontuivat poliittiset aktivistit, taiteilijat ja muusikot ja jonka ilmapiiri oli yksi niistä, jotka laukaisivat saksalaisen 70-luvun musiikkikulttuurin sellaisena, kuin se nykyisin nähdään.
Paikassa perustettiin Tangerine Dream, jonka alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Klaus Schulze ja Conrad Schnitzler, molemmat myös elektronisen musiikin tulevia pioneereja. Tätä ennen Froese oli 'The Ones' beat-bändissä, joka pääsi soittamaan itsensä Salvador Dalin ateljee-studioon - tapahtuma ja tapaaminen, jolla oli suuret vaikutukset Froeseen.

Tangerine Dreamin ensimmäinen levy 'Electronic Meditation' oli vielä vahvasti Pink Floydin muodottomiin hetkiin nojaava, mutta Froese ja kumppanit lähtivät etenemään tuota polkua vielä pidemmälle nauhamanipulaatioiden, mellotronin ja uusien, mutta epävarmatoimisten syntetisaattoreiden kanssa. Homma pysytteli 70-luvun alun veitsenterällä yhtyeen pyrkiessä käyttämään koko ajan uusinta mahdollista teknologiaa. Tässä sivussa syntyi TD:n ja muiden aikalaisten toimesta musiikkityyli, jota aikanaan kutsuttiin 'suhinaksi', mutta sai 70-80-lukujen taitteessa (Enon suusta?) nimen 'ambient'. Tyylilaji voi pahimmillaan olla aikamoista äänitapettia, mutta yhtyeen 'Zeit' kaltaisen albumin edessä ei voi kuin mykistyä sen ankaran temaattisuuden edessä. 70-luvun puolessa välissä Tangerine Dream omaksui sekvensserit, jotka värittivät tuon ajan levyt nostaen yhtyeen kohtuullisen suureen suosioon Saksan ulkopuolella. Mestariteokset 'Phaedra' ja 'Rubycon' ovat tunnustetusti yksi myöhemmän elektronisen rytmimusiikin kivijaloista, joilla 80-luvulta ponnistanut teknokin lepää.

Suurten taiteilijoiden tapaan Froese ei yhteistyökumppanina ollut huhujen mukaan helpoimmasta päästä ja TD koki kultakautensa jälkeen miehistönvaihdoksia ja musiikki rupesi myös ajautumaan suuntaan, jossa yritettiin miellyttää valtavirtaa ehkä vähän liikaa. Yhtye muutti Yhdysvaltoihin, jossa se teki kohtuullisen suosittua elokuva- ja tv-musiikkia, niin hyvässä kuin pahassa. Tangerine Dreamin myöhemmässä vaiheessa yhtyeessä oli mukana pitkään hänen poikansa Jerome Froese. Yhtye keikkaili Froeseen poismenoon asti.

Melanie - Lay Down 1970

Ukrainalaislähtöisen isän ja italialaisen äidin New Yorkin Queensissä kasvattanman Melanie Safkan ura oli yksi niistä, jotka laukaistiin 70-luvun alun kiertoradalle Woodstockin festivaalin kautta.

22-vuotias artisti oli esiintynyt tätä ennen korkeintaan 500 hengen saleissa, mutta pistettiin aika pitkälti tuntemattomuudesta sadantuhannen hengen eteen. Sen lisäksi, että esitys vaikutti yleisön, yleisö vaikutti esiintyjän, sillä katsojat pitelivät käsissään sytkäreitä ja kynttilöitä, joilla yritettiin näyttää sateelle yleisön oma voima ja häätää se pois. Tästä sai aiheensa tältä levyltä löytyvä nimibiisi ja amerikan top10 hitti ''(Lay Down) Candles in the Rain'.

Melanien nimi on jälkikäteen jäänyt asianharrastajien ulkopuolelle ja folkin tarinan sivulauseeseen, eikä hän nauti samanlaisesta ikonisesta asemasta kuten samalla festarilla, tai samoihin aikoihin esiintyneet Joan Baez (toki pioneeri), tai Joni Mitchell. Tämä siitä huolimatta, että Melanie oli 70-luvulla erittäin menestynyt laulaja-lauluntekijä ja hänen taskustaan löytyi parikin top10 hittiä, muutama pienempi ja menestyneitä hyviä albumikokonaisuuksia. Hän nousi lavalle myös seuraavan vuoden Isle of Wightillä ja osallistui ensimmäiselle Glastonburyn festivaalille. 70-luvulla hän toimi näkyvästi myös muun muassa Unicefin edustajana ja ilmoitti itsensä vankkumattomaksi omaa tietä kulkevasksi libertaaniksi demokraattien, sosialistien tai republikaanien ulkopuolella.
Ehkä Melanie ei pystynyt kuitenkaan kuljettamaan musiikkiuraansa 60-luvulta 80-luvulle ja eteenpäin, sekä ilmoitti käytöksensä ja ajatustensa olleen omasta mielestään hippisukupolvestakin ulkopuolisena. Ehkä myöskään kaiken maailman joululevyt ynnä muut eivät ole myöhemmällä uralla nostaneet arvostusta ainakaan korkeammalle?

Melanien laulutyyliä ja käsittääkseni aikansa lavaolemusta voisi luonnehtia 'luonnonvoimaiseksi', jossa pehmeiden, hivenen käheällä äänellä laulettujen osuuksien vastapainoksi vedetään välillä äänen särkymispisteen rajamailla ja täysillä. Levyn avaa puoliksi puhuttu lyhyt resitatiivimainen 'Candles in the Rain', josta siirrytään pari vuotta aiemmin oman hittinsä tehneen gospel-ryhmä The Edwin Hawkins Singersien sielukkaasti ja runsaasti taustoittaman 'Lay Down (Candles in the Rain)' klassikkoon, jossa Melanie ei tosiaankaan jää kohokohdassa gospel-kuoron alle.. Seuraavaksi pläjähtää 'Lovin Baby Girl', jolla artisti jatkaa flippaamisen rajamailla olevaa tulkintaansa, tällä kertaa puolijytäävän akustisrokin päällä, jonka loppuun lätkäistään vielä louskuttava wah-wah. 'Citiest People' kertoo kansanlaulumaisesti kylmän kivikaupungin asukkaiden tympeydestä ja ympäristön yksilöille tekemästä vaikutuksesta - todennäköisesti artistin omakohtaisesta kokemuksesta. A-puolen päättää komea 'What Have They Done to My Song Ma', joka on todennäköisesti vaikuttanut kotimaan Ankin 'En anna heille anteeksi' kappaleen syntyyn.

Kakkospuolen avaa 'Alexander Beetle', lapsen näkökulmasta laulettu lastenlaulumainen kappale, jossa kotiapulainen päästää vahingossa tikkuaskiin laitetun lemmikkikoppiksen karkuun. Kappale lainaa Nalle Puhin kirjoittaja A. A. Milnen runoa. 'The Good Guys' kertonee bongojen ja akustisen kitaran säestyksellä miesvallasta. Seuraavaksi versioidaan James Taylorin 'Carolina on My Mind', joka rullaa urkujen ja orkestraation päällä (kansissa tämä on painossa vaihtanut paikkaa ykköspuolen 'Lovin Baby Girlin' kanssa). Perään läjähtää levyn toinen coveri, Stonesien 'Ruby Tuesday', joka poiki levyn toisen hitin ja Melanie pääsee taas tööttäämään kunnolla kertsissä. Levyn päättää chanson-tyyppinen uudelleenluenta ykköspuolen päättävästä 'What Have They Done to My Song Ma':sta, vaikka kansiteksteissä kohdalla pitäisi olla 'Leftover Wine' niminen biisi.. Onkohan tässä levyversiossa mennyt sekaisin jenkki- ja enkkupainokset? Levyn tuotannosta vastasi kuitenkin Melanien pitkäaikainen aviomies Peter Schekeryk, kuten käsittääkseni kaikista myöhemmistäkin albumeista.

Buddah Recordsin alkuperäinen vinyyli löytyi karhulalaiselta kirppikseltä 2,5 euron hintaan, mikä oli painovirheistä huolimatta oikein hyvä ostos.

J. Koho - Vuosi 2/12 2014

Vuosikasetit on neljän henkilön projekti, johon kuuluvat Ilpo Numminen, J. Koho, Olli Aarni ja Tuukka Salonen. Homman ajatuksena on, että kuukausittain julkaistaan vuorotellen yksi kasettiäänite, jonka sisältö on tekijänsä vapaasti päätettävissä.
Ainoa sitova asia on c-kasettimuoto (nämä ovat myös vapaasti kuunneltavissa internetissä) ja yhden puolen pituus; 15 minuuttia. Tällä hetkellä ensimmäinen kierros on takana ja jokainen osallistuja on julkaissut yhden äänitteen. Laskennallisen vuoden lopussa tekijöiltä on tullut sitten ulos kolme erillistä kasettia. Äänitteiden tarkoitus ei ole myöskään välttämättä miellyttää, vaan antaa tekijälleen vapaat kädet tulkita ja tutkia asioita musiikkinsa kautta.

J. Kohon kasetti ilmestyi näistä järjestyksessä toisena viime vuoden marraskuussa ja sen idea on saateliitteen mukaan tutkia sellaisia tiloja, kuin tylsistyminen, keskittymisen herpaantuminen, tyytymättömyys ja niin edelleen. Kasetin sisältö onkin sellaista, mitä persu.. peruskuuntelija ei jaksaisi tai ymmärtäisi; A-puolella on teos 'Kärsivällisyys', jossa tiibetiläistä kulhoa, tai gamelania (tai vastaavaa) kilautetaan pitkien taukojen saattelemana, eikä mitään muuta. Kulho/kello resonoi lyönnin jälkeen ja ääni sammuu hitaasti. Ideana on todennäköisesti saada kuuntelija odottamaan kärsivällisesti seuraavaa iskua, mikä on intternet- ja keskittymiskyvyttömyyden aikana yllättävän rohkea ja radikaali temppu.

Kakkospuolen täyttää teos 'Seinä', joka on vaimeaa suhinaa, tai 'valkoista ääntä'. Siis kohinaa. Kieltämättä, kun sen yhdistää annettuun Käsitteeseen, niin äänen voi tosiaan kuulla tai nähdä läpipääsemättömänä seinänä, jonka takana on kenties jotain. Tai kuuntelijan puolella?

Kasetti on aika läheistä sukua käsitetaiteelle, jossa lopulta katsoja (tässä tapauksessa kuuntelija) onkin se pääty, missä teos tapahtuu. En suosittele kaikille, mutta mielenkiintoista! Itse kasetteja painetaan jokaista vain 25 kappaletta, mikä on kuulemma sellainen määrä, mitä ei tarvitse vielä tuputtaa pois, vaan halukkaat ne kyllä hankkivat. Ja teokset löytyvät myös intternetistä.

Timo Mattsson - Kotka 1975

Timo Mattssonin 'Kotka' on käynyt Levyhyllyssä jo M&T-tuotannon 'Hittiparaati' levyn esittelyssä, jolta löytyy Mattssonin ainoan sinkun kummatkin puoliskot (kakkospuolella 'Jäätynyt mies').

Esittäjän levytysura oli alkanut jo kymmenen vuotta aikaisemmin turkulaisen beat-yhtye Firestonesien riveissä, jolta ilmestyi single vuonna 1965. Tämä Matti ja Teppo Ruohosen levy-yhtiölle levytetty sinkku yhdistelee progen kunnianhimoisia elementtejä iskelmälliseen kappaleeseen, eikä lainkaan hullummin. Kaiken kruunaa aikansa uutuus; syntetisaattori.

Turkulainen Mattsson ilmestyi vielä pari vuotta myöhemmin lyhytikäiseksi jääneen Combination-yhtyeen riveissä, jonka levyltä löytyy kappale 'Eagle', jonka kuulematta uskoisin olevan sama, kuin tämä. Rocket Records on uudelleenjulkaissut tämän(kin) ja nettitietojen perusteella Combinationin taustalla soittivat sekä turkulainen Kaamos-yhtye (levytti myös M&T Productionsille), että edesmenneen Tasavallan presidentin soittajista Tolonen, Häkä Virtanen ja näiden lisäksi vielä tässä vaiheessa nimellä Hessu operoinut Wigwam-mies Pedro Hietanen. Tämän kolmikon oletan soittavan tällä vuoden 1975 versiollakin.

Amon Düül II - Tanz der Lemminge 1971

Kuten eilinen (todennäköisesti) äärimuslimien suorittama raukkamainen teko osoittaa, kynä tai musiikki voi olla joillekin AK-47:aa tai miekkaa pelottavampi. Tämän ovat saaneet tuta myös Saharan tuaregit pari vuotta sitten, kun paikallinen keskiajasta ammentava ääri-islamilainen liike kielsi soittamisen käsien katkomisen uhalla.

Yksi eilisen iskun uhreista oli Georges Wolinski, joka on Suomessa varmaan tunnetuin sarjakuvien ystäväpiirissä 'Paulette'-sarjastaan, jota julkaistiin hetken kotimaisessa Tapiirissa. Wolinskissa, jos kenessä henkilöityy Euroopan vuoden 1968 henki ja liikehdintä, koska hän aloitti tuona kuohuvana vuotena oman satiirisen L'Enragé-lehtensä ja matka jatkui loppuun asti jähmeiden rakenteiden ja instituutioiden pilkkaamisessa. Lehti sai vihaajia uskonnollisten konservatiivien ja äärioikeiston piirissä. Nyt se sai myös omat marttyyrinsa, sillä islamistit paljastivat mitä he oikeasti eurooppalaisuudessa pelkäävät.

Amon Düül ja siitä ponnistanut Amon Düül II:en ponnistivat tuosta samasta Eurooppaa ravistelleesta liikehdinnästä samana vuonna. Yhtyeen tapaan käsitellä aiheita ja tabuja ei tarvitse hirveästi edes vedellä yhtäläisyysmerkkejä. Yhtyeen ensilevy oli nimeltä 'Phallus Dei' eli Jumalan Kyrpä ja se asui Münchenissä kommuunissa. Yhtye sijoitti itsensä poliittiseen laitavasemmistoon, mutta ymmärrys loppui sentään Bader Meinhoff-porukan ilmestyessä liepeille. Amon Düül II:sen kokoonpano eli koko olemassa olonsa ajan, mutta kautta linjan sen soitossa säilyi sellainen erikoinen 'amatöörimäinen virtuoositeetti', joka kuuluu tälläkin levyllä. Selityksenä lienee, että yhtye keikkaili alusta lähtien törkeän paljon, jopa päivittäin yliopistoissa, klubeissa ja missä tahansa, minne sai sähköt ja ihmisiä yleisöksi.

Vuonna 1971 ilmestynyt Tanz der Lemminge oli järjestyksessä yhtyeen kolmas levy ja jatkaa Amon Düül II:sen alkuaikojen linjaa voimakkaasta jamittelusta. Tämä on itse asiassa yhtyeen viimeinen levy, joka perustuu osittain jamittelulle. Seuraava (mainio) 'Carnival in Babylon' on jo astetta formaalimpi, mikä ei Amon Düül II:sen tapauksessa tarkoita vielä mitään.. Levy julkaistiin tupla-albumimuodossa ja kakkospuolen täyttää yhtyeen 'Chamsin' elokuvalle tekemä soundtrack. Levyn avaava 'Syntelman's March of the Roaring Seventies' koostuu neljästä osasta ja sitä voisi kuvailla proge-folkiksi. Kakkoskokonaisuus 'Restless Skylight-Transistor-Child' soittelee alussa Amon Düülmaisesti jytää, mutta siirtyy hypnoottiseen intiavaikutteiseen ragaan, jonka taustalla mellotron huokailee aavemaisesti. Lienee turha mainita, että koko levyllä vokalisoidaan vähän väliä hyvin saksalaisittain englantia korostaen. Matka jakuu heviriffin kera eteenpäin, viulu valittaa ja meininki on kova. Välillä palataan taas mellotron-folkkiin.

Kakkoslevy on siis edellämainittu 'Chamsin'-elokuvan soundtrack ja ensimmäinen osa, koko vinyylipuolen täyttänyt 'The Marilyn Monroe-Memorial-Church' on puhdas improvisaatio parhaaseen Ash Ra Tempel/varhainen Tangeri Dream henkeen. Ja tietysti Pink Floydin 'Sauserful of Secrets'. Kilistelyä, kolistelua, nauhakaikua ja erittäin space-rock meno. Räiskiminen jatkuu viimeisellä puolella, jonka aloittavalla 'Chewinggum Telegraphilla' kitaristit esittelevät pyrotekniikoitaan. 'Stumbling Over Melted Moonlight' lainailee Floydin Ummagummalta löytyvää synkkää riffiä, kunnes siirtyy nakitteluun. Levyn päättää 'Toxilogical Whispering' kitaroinnin ja junnaavan basso/rumpukompin säestämänä. Nauhakaiku sirisee ja kitarat kurkottelevat tähtiin. Soundtrack-puolelta puuttuvat vokaalit kokonaan ja kokoonpanokin on hivenen erilainen, kuin ykköslevyllä.

Amon Düül II:sen ahkerasta keikkailusta huolimatta ensimmäiset kolme levyä eivät myyneet mitenkään merkittävästi ja bändi sai kenkää Liberty-levy-yhtiöltä. Samaan aikaan yhtyeen konsertissa syttyi tulipalo, missä kahden yleisön jäsenen kuoleman lisäksi tuhoutui koko yhtyeen soitinlaitteisto. Tarina jatkui kuitenkin United Artistien leivissä ja kohtuu kuuluisana kulttibändinä.

Nikka Costa - Like a Feather 2001

Nikka Costa tämän biisin videoineen on jäänyt kummittelemaan takaraivoon 2000-luvun alusta lähtien. Video oli tyylikäs, kappale tuon ajan uusio-Princeilyä (jota harrasti myös Beck 'Midnite Vultures' levyllä). Itse asiassa videon alun mikkiliikkeet ovat suoraan Prinssin varastosta. Eikä kappalekaan ollut umpihuono.

Jotain tästä ehkä puuttuu. Ehkä osa selittyy, että Costa kiersi näihin aikoihn Lenny Kravitzin kanssa? Kaikesta sielukkuudestaan huolimatta vähän puserrettua ja teennäistä, vaikka palikat noin muuten kunnossa.

Knoppitietoa: Vuonna 1972 syntynyt Nikka Costa oli jonkinlainen tenavatähti 80-luvun alussa ja hänen isänsä oli elokuva- ja viihdemusiikin mies Don Costa, joka oli tunnettu muun muassa yhteistyöstään Frank Sinatran kanssa ja hitti-instrumentaaliversiosta kappaleesta 'Ei koskaan sunnuntaisin'.

Julian Cope - Citizen Cain'd 2005

Tämänkin levyn julkaisusta on kohta kymmenen vuotta.. Omassa hyllyssä se ei kuitenkaan ole ehkä ollut ihan niin kauaa. Jos en väärin muista, niin taisin ostaa sen pölyyntymästä hyllystä jo edesmenneestä Popparienkelistä joskus 2000-luvun lopulla.

Copen levyt ja musiikki ovat tässä maassa kelvanneet kohtuu harvoille ja Levyhylly on varmaan yksi harvoja blogeja tai ..krhm medioita, joissa artisti saa huomiota.
Syitä tähän en tiedä, mutta yksi sellainen saattaa olla, että Island-levy-yhtiöstä 90-luvun puolenvälin jälkeen tiputettu Cope on julkaissut suuren osan myöhemmästä tuotannostaan oman levy-yhtiönsä kautta. Tämän 'jakelu' perustui taas levykauppiaiden omatoimiseen levyjen tilaamiseen, jos tuotantoa tahtoi hyllyyn. Ja tämä siis aikana, jolloin levyjä ostettiin kaupoista.

Copen tuotannossa oli ollut tätä ennen vaihe, jossa hän keskittyi Brain Donor stoner/poser/hard rock-bändiin ja Queen Elizabeth ja Rite-levyjensä tyyliseen ambient-musiikkiin. Citizen Cain'd:tä pidettiin tervetulleena paluuna takaisin rock- ja popsävyiseen musiikkiin.

Citizen Cain'd on jostain syystä aikaisemmin jäänyt itseni osalta aika vähälle kuuntelulle, koska sotkin sen toiseen samalta ajalta ostamaani Cope-levyyn, joka ei ole mitenkään mieleen jäävä (You Gotta Problem With Me). Nyt parin viime kuukauden aikana levy (tai tupla-cd) on pyörinyt soittimessa sitäkin useammin.

Levy julkaistiin siis tupla-cd:nä, mikä on tosiaan hyvä ratkaisu, sillä vaikka tämän kaiken saisikin mahtumaan yhteen pötköön, niin kuuntelukokemus olisi huomattavasti puuduttavampi. Ykköslevy muistuttaa kappaleiltaan selvästi tässä vaiheessa käynnissä ollutta Brain Donoria Doggenin soittaessa kitaraa tässäkin. MC5 ja Stooges tunkevat pintaan ja pianoa kilkutetaan asiankuuluvan monotonisesti. Mutta hyvin jytää ja Copen sävel/kopiokynän ollessa vielä terässä ei voi kuin nauttia. Tuotannossa vedetään välillä mittarit punaiselle, joten ei herkkäkorville. Aikansa ilmiön vanginnut 'I'm Living In the Room They Found Saddam' sloganiseeraa ja maalaa kuvan, jossa samassa huoneessa istuu (nyt vainaa) Bin Laden ja Guevara.

Kakkoslevy liikkuu musiikillisesti hivenen kevyemmissä tunnelmissa, mutta biisit ovat taattua laatua, joissa osansa saavat tv:n orjat, sotahullut, uskonnon hyväksikäyttäjät ja niin edelleen. Selvää on, ettei Julian Copen tapaisella artistilla ollut enää vuonna 2005 tilaa Levy-yhtiön listoilla ja musiikki sijoittuu sinne 'outsider'-osastoon. Tässä kontrastina, että se on parhaimmillaan äärettömän tarttuvaa.

Doggenin lisäksi levyllä olivat apuna vanha luottosoittaja Donald Ross Skinner, Mitch Razor, Mrs Helen Ramsay ja edelleenkin mukana pyörivä Holy McGrail. Copen sävelkynä pysyy hyvin kädessä ja vaikka kappaleista kuuluu selkeästi läpi sitä ja tätä, ne suodatetaan suotimen läpi ja päälle lisätään miehen hyvä lauluääni. Myös krautrock-tyyliset sloganiseeraukset/sanaleikit saavat hymyn suupieleen.

Goat - Commune 2014

Vuoden päätteeksi vielä tämä vuoden musiikkia. Ruotsalainen 2010-luvun Goat on julkaissut tätä ennen yhden täyspitkän sekä muutaman EP:n ja seiskatuumaisen. Tapojeni mukaan 2012 ilmestynyt ja kehuttu edeltäjä livahti uuden musiikin sihdin ohi, mutta tämä tuli tsekattua nyt.

Taas kerran totean, etten muiden kuin itseni tekeminä pidä hirveästi retroilusta, jollaiseksi Goatinkin voisi laveasti lukea. Tai sitten ei.

Yhtye käyttää lavalla ja promokuvissa eksoottisia pukuja ja naamioita, sekä kätkee puhemiestään lukuun ottamatta visusti kasvonsa. Bändin oman tarinan mukaan se on perustettu Pohjois-Ruotsin Korpilompolossa, ammentaa synnyinseutunsa animismista ja jäsenet ovat asuneet erinäisissä kommuuneissa.

Tosiasia on kuitenkin, että yhtye toimii Göteborgissa ja soittaa musiikkia, joka on sekoitus 70-luvun türkkirockkia, Amon Düülin tyylistä psykeä ja Malin alueen tuaregimenoa. Kaikki palaset kuuluvat, mutta onhan Goatin keitos kuitenkin omanlainen. Tuttu ja tuntematon, eikä kalattava/huutava naislaulaja pahenna asiaa, vaan päinvastoin. Fuzzit, wahhit ja etno soi, kaikki on kuultu ehkä edellisessä elämässä, mutta silti tätä kuuntelee mielellään.

Mojo - Brain Damage CD kok. 2014

Mojo on näitä hintavia keski-ikäisille ja keski-ikäistyville varakkaille ja tietyin varauksin ennakkoluulottomasti musiikkia kuunteleville suunnattuja lehtiä.

Kotimaisen 'rock-median' kuoltua nämä alkavat olla ainoita, joita jaksaa silloin tällöin lueskella. Wire-lehteä ei tähän kasaan voi oikein lukea, joten parasta tässä skenessä on Uncut. Mojokin on välillä ihan ookoo.

Viimeisimmän numeron otin metsästykseen (tämän kanssa sai tosiaan nähdä vaivaa) ihan sen takia, että muutamalla eri boardilla oli kehuttu sen kansi-CD:tä. Kaikki kolme; Wire, Uncut ja Mojo pitävät yleensä mukanaan usein kokoelma-CD:n, joka on kasattu lehden teeman, tai juuri julkaistun musiikin mukaan. Näitä on pyörinyt omissakin nurkissa ja ne ovat yleensä olleet aika vähällä kuuntelulla. Kesällä auton soitin vaihtui kuitenkin huimasti kasetista cd-soittimeksi, joten autoillessa on tullut valittua mukaan kaiken näköistä vähemmälle kuuntelulle ja huomiolle jäänyttä tavaraa, yhtenä nämä kokoelmat. Ja onhan siellä ollut ihan pätevää kamaa.

Uusimman Mojon pääjuttuna on pitkä Floyd historiikko/haastattelu ja kokoelman nimi ja kansi kumartavat yhtyeen suuntaan. Musiikillisesti lähimpänä on levyn aloittava The Coffin Daggersien luenta yhtyeen biisistä 'Interstellar Overdrive'. Kappale/riffi on vuosien saatossa saanut osakseen niin monta stoner-henkistä louhintaa, ettei tämä nyt tee vaikutusta suuntaan tai toiseen. Muutenkin kokoelman psykedeliahenki on siellä stonerin ja synkkyyden puolella, mutta jotain hengen veljeyttä Barrettin ajan synkemmän puolen räminään ja ulvontaan löytyy alusta loppuun.
Tämän suuntainen psykedelia on asteen verran monotonista ja siitä usein puuttuu se Hawkwindin jäljittelijöistään erottava törky-artsyelementti. Mutta kyllä tämän kuuntelee silti alusta loppuun uudestaan. Levy petraa koko matkan alusta eteenpäin. Massasta nousevat esille ensimmäiseksi neloskappale, eli Foxygenin 'Star Power II: Star Power Nite, joka niputtaa Hawkwindit, Stonesit ja Gro-Magnonin. Ruotsalainen Goat on jo hyväksi havaittu, ja sen tuaregi/afrokitarointi yhdistettynä rääkyviin akkoihin toimii kuin häkä. Levyn päättää Electric Wizardin jyystö 'Sadiowitch'.
Tässä välissä ollaan käyty läpi kaikki Stooges, Black Sabbath ja Suicide-vaikutteet. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kokoelma toimii. Cd:llinen kitaravetoista psykeä.

Petri Lahtinen - Abbreviations 2014

Petri Lahtisen musiikki on vilahtanut täällä aikaisemminkin ja nyt kuuntelussa on Bandcampista löytyvä 'Abbrevations'. Suomennettuna ymmärtäisin termin 'lyhennelmänä'. Sikäli nimi ei anna ihan oikeata kuvaa, sillä kappaleet pyörivät siinä neljän minuutin molemmin puolin. Toki niitä ei jäädä rakentelemaan loputtomiin ja täyttämään liikaa. Artistin edellinen tuotos olikin aika paljon puunatumpi, eikä kosketellut ihan kaikkia reseptoreja, mutta tämä on mielenkiintoinen.

Lahtinen on käsittääkseni mukana aika monessa ja monenlaisessa jutussa, mutta kuten tästäkin äänittestä käy ilmi, niin Kitarististahan tässä on kyse. Projektin saatesanoina on, että kitarat, äänet ja vokaalit on äänitetty ja sen jälkeen jätetty editoimatta ja ladattu vain suoraan nettiin. Eli jonkinlaisesta 'dogma-kamasta' on kyse. Kansikuvassa on kaunista huurretta ikkunassa ja se kuvaa hyvin levyn/julkaisun henkeä. Jäärakeet tulevat kylmällä ikkunaan tietyllä logiikalla, mutta myös omalla rytmillään ja tietyllä tapaa ennalta arvaamattomasti.
Itse kuvailisin musiikkia metafooralla akvarellimaalauksesta; siihen maalataan kitaralla ja muilla äänillä kerros kerroksen päälle ja katsotaan miten väri lähtee leviämään paperille. Sen voi nähdä leviävän kauniisti ja hitaasti. Toisiin kohtiin voi jäädä liikaa vettä ja väriä, mutta liike ja hetken tunnelma on se mitä vangitaan. Jos johonkin kohtaan jää pieni kupru, niin sitten jää. Tärkeintä on siis matka, eikä päämäärä. Rakenne pidetään myös vesivärimaalauksen tyyliin kevyenä ja varotaan 'värittämästä tukkoon'.

Lahtisen kitaransoittoa voisi helposti kuvailla lyyriseksi ja useassa biisissä/aihiossa on pohjana melodista näppäilyä, mutta suuria melodioita ja linjoja vältellään selkeästi. Toisista kitaristeista tulee välillä vahvasti mieleen Robert Fripp, jonka ujeltavia pitkiä linjoja seurataan frippentronicksin hengessä. Yksi erityisesti tälläinen on kappale 'Magga'. 'Luoma' heruttelee taas jokaisen kitaristin unelmoiman katedraalikaiun tuoman hännän sekä värin ja eeppisen tunnelmoinnin kanssa. Äänitys on tehty niin, että pedaalin naksahdukset kuuluvat läpi, mikä lisää teoksen luonnosmaista henkeä. Hälyäänet ja pitchshiftatut mutinat ja monologit värittävät toisinaan tunnelmaa. Niminä voisi myös tiputtaa Popol Vuhin, Vangeliksen superkaiutetun luontosarjamusiikki 'L'Apocalypse des Animauxin' ja Brian Enon.

Kappaleiden kitaroinnin teknisestä gearista minulla on vain arvailuja. Maailmallahan (ja täällä Suomessakin) tätä yhden miehen kitarointia ja äänitornin kasaamista harrastetaan jonkin verran, jolloin pääosassa on looppipedaali. Attackin poisto ja sustaini taas kompressorilla, mutta niitä en tässä rupea arvailemaan. Sen tiedän, että Lahtinen on mieltynyt pedaaleihin.

Abbrevation on hyvää taustamusiikkia ja sopivan rakenteista ja rakenteetonta, että tätä on pistänyt soimaan tämän tästä. Projekti on jatkunut tämän vuoden ja jatkuu myös ensi vuoden. 'Abbrevations II' esikuvien tyyliin?

http://petrilahtinen.bandcamp.com/album/abbreviations

Rockin apumiehet #33 - Little Steven

Aikaperspektiivi on mielenkiintoinen ilmiö, etenkin jos se sattuu omalle kohdalle ja sen tulos tulee näkyville reaaliajassa ja hitaasti. Voimme todistaa ja todeta asioita vain siinä tahdissa mitä olemme nähneet ja mitä edelleen näemme, loppu on arvailua. Poistuneitten henkilöiden ja artistien kohdalla on helppo vetää jana pisteestä A pisteeseen B ja summata väli.

Tässä mielessä on mielenkiintoista, että tänä päivänä nimi Little Steven sanoo populaarikulttuuria sivusilmällä seuraaville huomattavasti vähemmän, kuin miehen oikea nimi Steven Van Zandt, joka on nykyisin paremmin ihmisten mielissä hänen osuudestaan tv-sarjoissa 'Sopranos' ja 'Lillehammer'.
Kun äijään alunperin törmäsin, asia oli nimittäin toisin päin. Myös ymmärtämys miehen edesottamuksista oli itselläni hyvin vääristynyt pitäessäni häntä 80-luvulla Bruce Springsteenin ja New Jerseyn rannikkoskenen perskärpäsenä ja siipparina, joka yritti ottaa oman osansa Springsteenin nosteesta omalle uralleen. Totuus on tietenkin jossain näiden välissä, muttei missään tapauksessa näin mustavalkoinen.

Steven Van Zandt, jos kuka on todellinen Rockin apumies ja harmaa- tai bandanapäinen eminenssi.

Mafia-sarjojen tämän hetken naama Steven Van Zandt syntyi Bostonissa vuonna 1950 etelä-Italiasta kotoisin olevalle äidille ja sai nimen Steven Lento. Italiaisperäinen isä häippäsi saman tien ja äidin mentyä uusiin naimisiin pojalle otettiin kasvatti-isän sukunimi Van Zandt. Perhe muutti Stevenin lapsuudessa Middletowniin, yhteen New Jerseyn lukemattomista pikkukaupungeista, jossa hän kävi koulunsa. Samassa mestassa ovat asuneet myös Jon Bon Jovi, Sebastian Bach, Debbie Harry ja niin edelleen. Musiikista kiinnostunut Van Zandt oppi soittamaan varhain kitaraa ja osallistui jo 60-luvun puolivälissä paikalliseen teinibändiskeneen, joka myöhemmin luetaan hänelle rakkaaksi garagerokiksi.

70-luvun taitteessa hän oli jo nuori veteraani Jerseyn rannikon skenessä sekä bändeissä (hän kiersi myös 50-luvulta peräisin olleen doo-wop yhtye The Dovellsin riveissä kitaristina pitkin maata) ja tuttu näky klubeilla ja lavoilla. Siellä hän törmäsi alueen toiseen dynamoon Bruce Springsteeniin, jolla oli myös taustaa yhdestä sun toisesta, erityisesti alueella suositusta lukio-garagebändi The Castillesista. Tässä vaiheessa Van Zandt siirtyi hetkeksi bassoon ja liittyi Springsteenin 'Steel Mill'-yhtyeeseen, jossa päätähti jo aloitteli omia 'kaikkensa keikalla antavia' maneerejaan. Bändi oli erittäin suosittu paikallisesti pienessä nosteessa muuallakin, mutta hyytyi vuonna 1971, josta miehet jatkoivat taas omiin suuntiinsa.
Springsteen ja Van Zandt olivat alusta asti olleet erityisiä ystäviä keskenään ja tässä vaiheessa muusta soittajaporukasta, joka oli kerääntynyt ympärille muotoutui Bruce Springsteen Band (ja tietenkin E Street Band), sekä heidän kanssaan soitellut Southside Johnny & The Jukes. Van Zandt otti etäisyyttä aisapariinsa, eikä osallistunut E Street Bandin alkupään toimintaan, vaan manageroi, hoiti keikkoja ja sävelsi Southside Johnnylle. Tätä oli edeltänyt episodi Springsteenin ensilevyllä, jossa Brucen omistushaluinen manageri Mike Appel heitti Van Zandtin ulos sessioista, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaivaa edes kitaraansa esille. Ennen omaa manageriksi ryhtymistä pettynyt ja vittuuntunut Van Zandt oli ripustanut kitaran pitkäksi aikaa naulaan ja oli muun muassa raksahommissa.

Paluu aktiivisoittajaksi tapahtui hiljalleen ja Springsteenin aisapariksi miehen vierailtua sattumalta studiossa, jossa äänitettiin 'Born to Run' levyä. Tuottaja ja Springsteen nysväsivät artistin 70-luvulle ominaiseen tapaan kappaleen sovituksen kanssa viikkokausia tyytymättä tulokseen, jolloin Van Zandt sanoi, että hän tekee biisiin puhallinsovituksen nyt. Tuntia myöhemmin 'Tenth Street Freeze-Out'in puhallinarrit olivat nauhalla. Van Zandt on myös vastuussa levyn nimibiisin ikonisesta kitaralinjasta. Läpimurtolevyn kiertueen keskivaiheilla häntä pyydettiin E Street Bandiin kitaristiksi, johon hän lähti rivityömiesotteella tienaamaan leipäänsä ja katsomaan mitä tulee. Homma venähti lopulta kahdeksan vuoden mittaiseksi.

Van Zandt oli apulaistuottajana ja yhtyeen jäsenenä mukana Springsteenin ikonisilla jatkolevyillä 'Darkness on the Edge of Town' ja 'The River', mutta Springsteenin 'levytä koko levy kolme kertaa' ja tyyli heitellä 'Because the Nightin' tapaisia hittejä ja nugetteja levykokonaisuuden tieltä veke ahdistivat ja uuvuttivat aisaparia. Samaan aikaan hän teki biisejä ja tuotti Southside Johnnyn levyjä, jotka eivät kuitenkaan Springsteen yhteyksistään huolimatta menestyneet listoilla. Taas Brucen musiikin uusi huomattavasti kaupallisempi suunta olivat tarpeeksi ja Van Zandt erosi E Street Bandista ennen 'Born In The U.S.A.'-levyn kiertuetta. Steven siirtyi omalle soolouralleen ja tästä hetkestä minä hänet muistan. Sooloura ei lähtenyt kuitenkaan lentoon ja verrattuna Brucen megalomaaniseen menestykseen se oli pettymys. 80-lukulaisin silmin Van Zandt oli häviäjä.

Samaan aikaan hän oli kuitenkin myös tuottaja ja oli mukana erinäisissä projekteissa, mukaan lukien vuoden 1985 Apartheidin vastainen hyväntekeväisyyssingle 'Sun City', joka oli Reaganin aikaan erittäin poliittinen kannanotto maansa 'järkikauppapolitiikan' ja rotuerottelua harrastavan Etelä-Afrikan suhteista. Samaisella levyllä oli mukana myös Mike Monroe, jonka 'Not Fakin It' soololle Van Zandt kirjoitti kappaleita yksin ja muiden mukana, kuuluisimpana 'Dead, Jail, or Rock'n Roll. Hän tuotti muutamaa vuotta myöhemmin Monroen Demolition 23:n albumin, jota pidetään Monroen uran musiikillisena tähtihetkenä.

90-luku meni näissä merkeissä, mutta vuosikymmenen loppupuolella tapahtui pari asiaa, jotka ovat värittäneet Van Zandtin uraa tähän päivään asti. 1999 E Street Band, jonka Springsteen oli lempannut taustaltaan koottiin uudestaan ja myös hän lähti taas mukaan. Samana vuonna myös ilman mitään näyttelijätaustaa hän lähti mukaan Sopranos tv-sarjaa, jota tehtiin lähes kymmenen vuotta. Pienen tauon jälkeen Van Zandt on nyt pääosassa kehutussa Lillehammerissa. Ehkä tässä seurataan myös italoamerikkalaisia perinteitä viihdetaiteilijan ollessa mukana ja 'kaikkien tuttu' kaikilla viihteen aloilla?
2000-luvun alussa ties kuinka monennen garage-rock revivalin aikoihin hän alkoi pitää 'Little Steven's Underground Garage' radio-ohjelmaa, joka sen lisäksi, että on edistänyt suomalaisiakin alan yhtyeitä oli kulttimenestys ja sitä on myyty yli 200 radioasemalle Suomea myöten. Steven Van Zandt onkin kävelevä 60-luvun musiikin tietosanakirja, joten homma on varmasti hänelle mielekäs eikä hänellä ole ollut ongelmia houkutella tunnettuja ja tuntemattomia vieraita ohjelmaansa. Hän on myös toiminut muusikoiden poliittisaktiivisissa projekteissa ollen mukana säätiössä, joka edesauttaa köyhimpien peruskoulujen musiikinopetusta. Hänen huhutaan myös olevan osallinen 'Rock Band' videopelin biisivalintakomiteassa.

80-luvun musiikkilehdessä kajaalisilmäinen ja bandanapäinen Steven Van Zandt näytti feikkaajalta ja USA-kauden perskärpäseltä, mutta hahmo takana onkin monimutkaisempi. Hänen onni ja epäonni on vain ollut tutustua aivan liian lahjakkaaseen tyyppiin heti uransa alussa. Mutta homma on tietenkin ollut kaksisuuntainen; Springsteen on käyttänyt omasta puolestaan Van Zandtin 'katu-uskottavuutta' ja tuottajantaitoja omissa hommissaan. Täydellinen apumies.

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

Jukka Nousiainen - Huonoa seuraa 2014

Monen mielestä tämän 'Vuoden paras levy', Jukka Nousiaisen 'Huonoa seuraa' ilmestyi ymmärtääkseni alun perin c-kasettimuodossa ja Rock'n Roll Bullshit Records kustansi sitten tämän vinyylille, josta on kai jo toinen painos meneillään.

Jos jollekin on epäselvää, niin Nousianen on kultti- ja keikkasuosiota nauttivan Räjäyttäjät-bändin laulajakitaristi ja johtohahmo. Yhtyeen keikat ovat kuuluisia varsin raisusta menosta, joka pistää sukat pyörimään jalassa ja äijät kohkaamaan munasillaan. Huonoa seuraa esittelee periaatteessa artistin toisen puolen, mutta ehkä sittenkään ei; onhan jo Räjäyttäjien jytärockpunk sen kuuloista, ettei saa selvää mikä on omaa ja mikä hyvin varastettua. Lainausvapautta on käytetty aika helvetisti, mutta rehellisyyden nimissä; mitä muuta itse Matti & Teppo, Juice Leskinen ja Jarno Sarjanen tekivät? Ihan samaa lainausvapautta hekin käyttivät, mutta ulkomaisista kohteista. Nyt rock alkaa Suomessakin saavuttaa eläkeikää lähestyvän ikäluvun ja sieltä 70-luvun jytäperinteistä Nousiainen noukkii vaikutteensa.

Kansilehdessä artisti on jaksanut kuuliaisesti luetella kaikki(!) levyllä soitetut instrumentit ja soittajat, eli Jukka Nousiainen on soittanut kaiken ihan itse. Musiikki on sekoitus iskelmärokkia ja jytää. Tuotanto on hivenen suttuista, mutta olisiko tämä paremmilla tuotantoarvoilla ollut yhtä sympaattinen levy (välillä mieleen tulee Tehosekoittimen loppuvaiheen rokki-iskelmä)?
Levyn taso myös laskee kakkospuolella, kunnes lopussa hyppää takaisin pinnan yläpuolelle. Tahallinen vai tahaton temppu, vain Jukka tietää? Joka tapauksessa kuhmuineen ja röpelöineen juuri sellainen levy, josta kukaan lapsena huoltoaseman jytäkasettia mökkimatkalla kuunnellut ei voi olla pitämättä.