Prince - Purple Rain 1984

Levyn ilmestymisen aikoihin olin alaluokilla ja yhteisöllisestä painostuksesta heavy-metal vaiheessa. Prince oli Michael Jacksonin kanssa sellaista nössöä diskoa, jota lähinnä kavereiden isosiskot kuuntelivat huoneissaan iltaisin mankalta kirjoittaessaan rakkauskirjeitään. Voi pojat.

Princen elektro/pop/funk-levy on vähän kuin Pink Floydin The Wall. Kumpikin toimii levynä, mutta avautuu vielä paremmin yhdessä leffan soundtrackkina. Kummatkin ovat aika megalomaanisia, Purple Rain on tosin leffana hauskempi. Hävyttömän elokuvan päättävä nimibiisi on ehkä makein illan viimeinen, mitä niiden poikien isosiskot tanssivat diskoissa. Mahtava jännite.

13th Floor Elevators - Bull of the Woods 1968

Elevatorsien viimeinen levytys, jonka julkaisun aikana Erickson oli jo vankimielisairaalassa. Miehen maanista ääntä kuullaan muutenkin vain neljällä biisillä, levyn päättävä 'May the Circle Remain Unbroken' on ehkä kaunein Elevatorsien levyttämä biisi. Muuten levyä dominoi Stacy Sutherlandin kaikukitarointi ja bändin laahaava takapotku. Levyn unenomainen äänimaailma on edelleen vailla vertailukohtia. Lähimmäksi pääsee ehkä Big Starin 'Sisterlovers'. Elevatorsin molemmat muutkin studioalbumit ovat klassikoita, mutta tämä joutsenlaulu soi soittimessa useimmin.

Radioinactive and Antimc - Free Kamal 2004

Pari vuotta sitten tuli ostettua 'kokeellista' hip-hoppia. Pyörii edelleen tasaisin väliajoin lautasella. Sanoitukset vähän näsäviisaita, mutta ihan napakoita. Jo edesmennyt Ugly Ducklings porukka oli jotain samansuuntaista saundeiltaan. Hyvää kamaa.

Agitation Free - Last 1974

Agitation Freen viimeinen levy on kahden vuoden ajalta äänitetty keikkakokoelma. Se ei oikeastaan kokonaisuutta haittaa, vaan ykköspuolen 'perinteisemmät' biisit ovat samalta keikalta ja kakkospuolen täyttää upea 'Looping IV'. Bändi työskenteli perinteisellä kitara, basso, koskettimet ja rummut kokoonpanolla, mutta äänimaailma on silti hyvin ambientti. Etenkin lopetusbiisi on jo kunnon suhinaa, joka huipentuu rumpujen ja basson synnyttämään dervissitanssiin. Miehistöllä aiemmin ja myöhemmin yhteyksiä Tangerine Dreamiin ja Ashraan.

Folk Is Not a Four Letter Word, Vol. 2 - 2007

Tänä vuonna julkaistu 'acid-folk' kokoelma, joka pitää sisällään autenttista toisen aallon folkkia 60-luvun lopulta 70-luvun puoliväliin. Artisteja koko läntiseltä pallonpuoliskolta, lähimmät Ruotsista. Laulut usein oikeilla kotimaisilla kielillään.

Jokainen Nick Drakensa kuullut tietää kuinka intensiiviseltä pelkkä laulu ja akustinen kitarakin saadaan kuulostamaan. Levyllä on jonkin verran orkestreoituakin hämyilyä on mukana. Välillä liikutaan suoraan Wicker Manin hengessä. Pitää tsekata myös tuo ykkösosa.

Fairport Convention : Liege & Lief 1969

Tämä oli vähän vahinko-ostos, kun hyllyssä oli jo bändin eka, mistä en pidä yhtään. Joskus sattuu onnenkantamoisia, koska Liege & Lief on yksi parhaita folk/rock-levyjä, mitä olen ikinä kuullut. Taustatarinaltaan traaginen (miehistö vaihtui kuolemantapausten johdosta) levy kuulostaa just miltä pitää; lämpöiseltä ja hivenen yllättävältä. Laulusolisti Sandy Denny kuulosti jotenkin tutulta ja Zeppelinin 'Battle of Evermore':llahan hän laulaakin naisääntä. Muita yhtä hyviä levyjä yhtyeeltä ei sitten löydy. Tämä kokoonpano kesti vain muutaman kuukauden.

Popol Vuh : In Den Gärten Pharaos 1971

Popol Vuhin kakkoslevyllä on yksi biisi puolellansa, mikä on näemmä ollut yleinen tyyli 'kosmisessa musiikissa'. Ykköspuolen nimibiisissä liikutaan veden solinan ja moogien säestämänä kepeästi faaraoiden puutarhassa,. Kakkospuolen täyttää 'Vuh', joka on katedraaliurkujen, kuorolaulun ja välillä vimmaiseksi kilkatukseksi yltyvien suhisevien lautasten täyttämä massiivi. Välillä urkupiste täyttyy ja ihokarvat nousevat pystyyn. Viidakkotemppeli ja taivaanlaki. Bach potenssiin kolme tai jotain.

Eno/Byrne : My Life in the Bush of Ghosts 1981

Eno on aina kolissut, mutta juppi-inisijä Byrne ei. Levykauppiaan (Dis'n Dat) suosittelemana uudelleen arvioin äijän ja kyllähän tämä levy on timantti. Äärettömän funkki, samplelauluja ja puhetta (taitavat olla tavallisia nauhoja) täynnä oleva rytmilevy. Saarnaajan (kuulostaa pahaenteisen paljon Peoples Templen Jim Jonesilta) loitsutessa paholaista poistumaan, voodoorytmi junnaa taustalla. Kuulostaa kuin tämä olisi äänitetty huomenna, eikä 1981 (levy itseasiassa äänitettiin 1979-80).

Faust : IV 1973

Tässä on makea kansi. Nuottiviivat ilman nuotteja. Levyn avaa 'Krautrock', joka antoi myöhemmin nimensä koko genrelle. 12 minuuttia kitarasurinaa, rummut tulevat lopussa. Teollisen maailman musiikkia. Kitararokkia tämä taitaa olla, mutta aika toisenlaista. Sad Skinhead outo reaggee, muuten suhinaa ja surinaa. Samalla kaunista. Vertailukohtaa on vaikea löytää. Lähimmät ehkä kitaroiden kurimukseen uppoutuneet Sonic Youth tai My Bloody Valentine. Tällänen seminaali taiderock-levy.

Kari Peitsamo & Risto : The Second Coming Of Mr. Jesus H. Christ 2007

Tampereen kaksi kovinta Popedan ja Horsepowerin jälkeen lyövät hynttyyt yhteen. Risto soittaa ja tuottaa Karin englanninkieliset laulut. Silkkaa Peitsamoahan tämä onkin, huolimatta kolmannesta kotimaisesta laulukielenä. Tankerolla vedetään, mutta se kuuluu pelin henkeen. Kuinka paljon biisit ovat huumoria, kuinka paljon eivät, jää kuuntelijan päätettäväksi peri-Peitsamolaiseen tapaan.

Soundit Risto Ylihärsilä on kyllä vääntänyt kohdalleen, 'Gotta Build A Railroad, Gotta Build A Train' esim. nostattaa ihokarvat pystyyn, Cashin tulkitsemana pallitkin olisivat menneet kasaan. Todellinen yllättäjä!

Walter Wegmüller : Tarot 1973

Tarot-albumi saa kunnian aloittaa musakirjoitteluni. Tämä 1973 julkaistu teema-albumi on pyörinyt soittimessa pitkään. Wegmüller on sveitsissä asuva mustalais-taiteilija /ennustaja /mystikko, joka levytti todellisen 'krautrock-supergroupin' kanssa Sveitsissä. (Manuel Göttsching, Hartmut Enke, Jerry Berkers, Jürgen Dollase, Walter Westrupp, Klaus Schulze, Harald Großkopf) (jos tämä namedroppaus ei sano mitään, niin yhtyeistä Ash Ra Tempel, Wallenstein jne. Jos näidenkään nimet eivät sano mitään, kandee lueskella tätä blogia). Samoissa sessioissa syntyi muitakin klassikoita, kuten Ash Ra Tempelin 'Join Inn'.

Tarotin korteissa liikutaan ja kappaleet pysyttelevät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta alta kuuden minuutin. Musiikki vaihtelee maalailusta akustisiin tunnelmiin ja välillä jopa junnaavaan riffittelyyn. Koska taustaryhmä oli genren kärkikaartia, välillä vietetään erittäin upeita hetkiä. Wegmüller 'laulaa' (no.. puhuu) kappaleiden päälle saksaksi ja välillä englanniksi. Välillä kumpaakin samassa biisissä. Levy on samalla tavalla haastavaa ja provokatiivista, kuin Amon Düül II:n tuotanto. Ei ainakaan jätä kylmäksi puolin jos toisin. Komeaa ja kornia.

Erittäin suositeltavaa kosmisen musiikin ystäville.

Levyhylly alkaa

Kirjoitan tänne musasta. Toivottavasti tänne poikkeaa samanhenkistä porukkaa.