Eno on aina kolissut, mutta juppi-inisijä Byrne ei. Levykauppiaan (Dis'n Dat) suosittelemana uudelleen arvioin äijän ja kyllähän tämä levy on timantti. Äärettömän funkki, samplelauluja ja puhetta (taitavat olla tavallisia nauhoja) täynnä oleva rytmilevy. Saarnaajan (kuulostaa pahaenteisen paljon Peoples Templen Jim Jonesilta) loitsutessa paholaista poistumaan, voodoorytmi junnaa taustalla. Kuulostaa kuin tämä olisi äänitetty huomenna, eikä 1981 (levy itseasiassa äänitettiin 1979-80).
Review: Mike Oldfield – Platinum (1979)
1 tunti sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti