Hector - Liisa pien 1975

Hectoria on tullut parjailtua täällä useampaankin kertaan. Joskus aiheesta, joskus aiheetta, sillä kyllähän mies ihan sydämellä ja kunnianhimoisesti musiikkia on tehnyt.

Ehkä se 90-luvulla tapahtunut vanhojen starbojen kaapista kaivaminen ja Hectorin itsensäkin hyppääminen 'vanha kuuskytluvun hippi, joka vielä vetää Lennon-lasit ja bandanan päähän' hahmoon oli korni. Etenkin siihen nähden, että luomiskautensa huipulla Hector ei jäänyt niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan etsi niitä uusiakin juttuja aikansa muilta lauluntekijöiltä.

Artisti muistetaan soolouraltaan varmasti parhaiten niiltä tätä levyä edeltäneiltä 'Bowie on kolahtanut' biiseistä ja jylhän kauniista matkoista Narniaan. Hectorin henkinen ja poliittinen levy-yhtiökoti olisi tietenkin ollut Love-Records, mutta ne aiemmat menestyslevyt tehtiin muualle. Vuonna 1975 sopimus kuitenkin loppui ja Hector siirtyi Loven leipiin, jonka ensimmäinen levytys tämä oli.

Liisa pien on jotenkin aina ohittanut jostain syystä tutkan. Lienevätkö sopimustekniset kiistat syynä, että miehen markettilaarien kokoelmalevyiltä puuttuvat kaikki tämän levyn biisit? Sillä ihan parasta Hectoriahan tämä levy on. Kappalemateriaali on vahvaa, soitto hyvää ja cover-valinnat omansa näköisiä. Levy on teema-albumi, missä seurataan laulaja Hectorin kuvitteellisen entisen tyttöystävän Liisan matkaa työväenluokasta naimakaupalla nuoren lääkärin vaimoksi ja parempiin piireihin. Huonostihan siinä sitten tietysti käy.

Edellisten levyjen tuotannosta ja osittain soitostakin vastasivat Pirjo ja Matti Bergström. Tällä levyllä heidät oli pudotettu kyydistä ja tuotantovastuussa oli itse Otto Donner, levy-yhtiön pomo. Hectoria pidettiin ykköskiinnityksenä ja tämä levy äänitettiin Ruotsin Marcus-studioilla, mihin Love kuskasi vaativampaa äänitystaitoa hyödyntävät artistinsa. Samassa paikassa ja samana vuonna siellä äänitettiin myös Wigwamin 'Nuclear Nightclub'.

Yhdistävä tekijä näillä levyillä on aikansa kosketinvelho Esa Kotilainen, joka bongattiin Wigwamin levylle käsittääkseni juuri Hectorin bändistä. Nightclubilla Kotilainen tosin soittaa hivenen 'futuristisempia' juttuja, kuin tällä levyllä, vaikka analogisia ihmeitä kuullaankin. On muuten hivenen ironista, sillä pari viikkoa sitten juttelin Kotilaisen kanssa 'Hectorock 5' tapahtumassa, millä ei ole sinänsä mitään tekemistä Hectorin kanssa. Kotilainen oli kuitenkin illan pääesiintyjä.

Taustabändi on muutenkin kivenkovaa kamaa; Vesa Aaltonen rummuissa, Nono Söderberg sähkökitarassa, Antero Jakoila akustisessa, Kotilainen siis koskettimissa, Paroni Paakkunainen huilussa, Donner myös ja Jakke Leivo bassossa.

Yksi levyn kolmesta käännösbiisistä on Epitah (Tuulet huutaa hautoihin), joka on yllättävän kova luenta niinkin vaateliaasta kamasta, kuin King Crimsonista. Kyseisen yhtyeen kirurgintarkka ja muuntuvainen proge tulee toisinaan muutenkin mieleen Liisa pien-levystä. Edellisen Hectorock(!) levyn tapaan Hector ei tälläkään levyllä astu hirveän lähelle häneen leimalla lyötyä folkkia, vaan levy on akustisimmillaankin selvästi sähköinen.

Ehkä ongelmani Hectorin kuuntelijana on johtunut hänen aiemmista levyistä, joissa tajutottaman mahtibiisin jälkeen vedetään se pakollinen Rubettes-yökötyksiä muistuttava fiftari-muistelma. Tässä mielessä Liisa pien on kokonaisuutena vuotamaton teos. Häiriötekijät puuttuvat. Tässähän joutuu vetelemään sanojaan takaisin. Kova levy.