The Jon Spencer Blues Explosion - Now I Got to Worry 1996

The Jon Spencer Blues Explosion on edelleen kasassa, voimissaan ja kiertää - tosin demokraattisemmin nimetysti pelkkänä Blues Explosionina.

Itse Jon Spencer oli jo 90-luvun puolessa tehnyt pitkän uran amerikkalaisessa vaihtoehtomusiikissa. Miehen luotsaama kulttibändi Pussy Galore operoi yhtyeen New Yorkiin muuton jälkeen vuosien 85-90 välissä. Blues Explosion syntyi tämän jälkeen soittamaan alkuperäisen vaarallista rock'n rollia. Toki Spencer kumppaniensa kitaristi Judah Bauerin ja rumpali Russell Simninsin kanssa oli kuunnellut sitä punkkia.

Olin itsekin alttiissa iässä 90-luvun alkupuolella tämän tyyppiselle musiikille ja Jon Spencer Blues Explosion on hyvinkin tuttu noilta ajoilta. Trio sai (ja nauttii edelleen) kohtuullista suosiota, mutta ei ikinä noussut ykkössarjaan. Syitä tähän on varmasti monia, mutta yksi niistä on musiikin ehdoton kompromissittomuus. 'Hittilevy' Now I Got to Worrykin sisältää sellaista tykitystä ja likaista rokkia, että myyntiluvut laskettiin kymmenissä tuhansissa - vaikka elettiin sentään 90-lukua, jota voidaan pitää kitarametelirokin kaupallisena kulta-aikana. Tämä on sikäli ironista, että kymmenen vuotta myöhemmin saapui yhtye, joka operoi myös ilman bassoa, soitti kulmikasta rootsia bluespohjaista räkärokkia ja myi kuin häkä, tai minttutikut.

Blues Explosionin juttu oli siis kahdella kitaralla jauhetut dualikuviot, jotka imivät jotain olennaista sieltä selkäytimestä. Kappaleet muistuttavat etäisesti vanhaa bluesia tai fiftarirokkia, mutta räiskitään totaalisella punk-asenteella. Eipä siinä, näitä bändejä on edelleen maailmassa pilvin pimein, mutta parhaimmillaan Explosion oli hyvin Beefheartimaisilla linjoilla.

Now I Got to Worry alkaa yleisöä kosiskelevasti Spencerin huudolla jonka takaa paukkuu pahvilaatikkorummut. Tästä paukautetaan suoraan 'Skunk'in rokkitotuutta tihkuvaan riffittelyyn. Siitä vetäistään 'Identify'n miltei hardcoreen ja tämän jälkeen pamautetaan 'Wail'. Melkoinen suora, mutta tässä on yksi levyn ongelmistä, sitä jatkuu vielä pitkään. 45 minuutin pituus cd-aikana ei tietenkään ollut mikään ylettömyys, mutta kyllähän tälläinen kama pitäisi kuunnella EP-pituuksilla. Levyn lopussa korvat ovat jo puuduksissa ja mikään ei enää yllätä, tai tunnu miltään.

Vierailijoina levyllä on blues-legenda Rufus Thomas, joka kiersi Eurooppaakin bändin kanssa, sekä 'neljäs tai viides Beastie Boy' Money Mark. Tuotanto on sopivan räkäistä, mutta mukana on myös mukavasti pienimuotoista muutakin säpinää. Laulut tulevat tietenkin pääosin diskanttisina tai megafoni-efektin läpi. Oikeaoppiseen tyyliin sanoituksia on turha kaivella sen syvemmin; laulu on vain yksi instrumentti muiden mukana.

Levyä tuli aikanaan kuunneltua kohtuullisen paljon puutumuksesta huolimatta. Sen verran ajatonta ja totuuksien äärellä olevaa kamaahan tämä on, että kyllä tuon levyn alkupuolen kuuntelee edelleen läpi mukisematta.