Yhtiö, joka yrityskauppojen jälkeen kärjistäen sanoen omistaa miltei koko suomalaisen levytetyn tuotannon tutustuttaa tällä peliliikkeellä todennäköisesti myös suuren ikäluokan Spotifyhin. Nyt ne vanhat levyt löytyvät netistä, kun se vinyylisoitin on hajonnut tai annettu pois jo silloin vuonna 1995. En valita, sillä minulle levyjen ensipainokset ja muu sellainen ei ole audion rinnalla niin tärkeää. Toki ottaisin sellaisia hyllyyni, mutta käsittämättömät hinnat ja vielä käsittämättömämpi vaiva näiden levyjen etsimisessä koskettaa todennäköisesti enemmän sellaista keräilijähamsterin luonnetta jolle se metsästys on lopulta tärkeämpää, kuin se saalis.
Sössönsössöö, asiaan takaisin. Anki on Cumuluksensa kanssa vilahtanut täällä Levyhyllyssä kertaalleen vähän aikaa sitten ja neidin muutama kappale ja tulkinta yhtyeen riveissä herätti mielenkiinnon. Toki hänellä oli jo tätä ennen 60-luvun lopussa ollut pienoinen ura jonkinnäköisenä iskelmälaulajana, josta varmaan kuuluisin on kappale 'Ja ne kesäyöt'.
Miksi itse olen hivenen vierastanut Ankiin ja tämän musiikkiantiin tutustumista johtunee ihan omasta duunariperhetaustasta. Olenhan kaikesta huolimatta työläiskaupungissa kasvanut kirvesmiehen poika.
Anki ja hänen aiemmat kumppaninsa Bosse ja Robert kuulostivat ja tuntuivat intonaatioineen liiaksi suomenruotsalaisten kulttuuriperheiden etuoikeutetuilta kakaroilta. Pikkusievine lauluineen, joille faijalla oli ollut vara ostaa kitaran ennen köyhempää väkeä.
Tämä peruspönösuomalainen näkemys on tietysti vain osa totuutta ja ehkä typeräkin, mutta on myös onneksi korjaantunut näin iän kypsetessä. Ankin levytettyä 'parempaa' tuotantoa ei ole juuri myöskään uudelleenjulkaistu levyjen ilmestymisten jälkeen, muuta kuin niillä F-levyjen kokoelmilla, joihin on aina ladottu ne varmat ja kuluneimmat rallit. Joka tapauksessa kantaväestön vähättelevästä ja ehkä kateellisestakin sävystä huolimatta suomenruotsalaisissa kulttuuriperheissä ja piireissä oli vallalla myös hyvin vahva ja tulisieluinen suhtautuminen kulttuurin tekemiseen. Ankin tuotannossa tästä samasta asenteesta näkyy usein vahvoja välähdyksiä. Artisti oli käsittääkseni loppuun asti tulisen uskollinen omille runotyttö-folk juurilleen ja periaatteilleen.
'Iskelmäuransa' jälkeen Anki haki heti tietoisesti etäisyyttä siihen kansanmusiikin ja folkin kautta. 70-luvun alussa kun oltiin, niin ulkomailta tuodut polttoaineethan siihen olivat hyvät. Sekä Cumuluksen, että sen jälkeen Ankin soolouran kappaleista suuri osa oli Hectorin säveltämiä, tai ainakin tekstittämiä. Anki pisti levyilleen tässä vaiheessa aina pari omaakin biisiä, mitkä eivät muuten kuulosta yhtään hullummilta.
Tästä poiketen 'En anna heille anteeksi' on laveampi sisältäen Ankin itsensä lisäksi seitsemän eri säveltäjän kappaleita ja saman verran lyyrikoita. Levyn päättävä puheosuudella alkava tajuton nimibiisi on tehty Pentti Saarikosken runoon ja Ankin sävellykseen. Levyn taas avaa omanlainen luenta samana vuonna ilmestyneen Hectorin 'Liisa pien' levyn 'Trullilaulusta'. Muita biisintekijöitä ovat Måns Groundström, Jim Pembroke, Frank Robson, Cay Carlsson, sekä toisena tuottaja ollut Matti Bergstrtöm. Aikansa progen ja folkin ykkösriviähän tässä.
Kun tähän ottaa vielä mukaan levyllä musisoineet Irina Milanin, Reino Laineen, Pirjo Bergströmin ja Junnu Aaltosen on joko vakuttunut levyn kovasta tai tasosta - tai sillisalaatista. Onneksi totuus ja osiensa jo lähtökohtainen summa on lähempänä noista ensimmäistä. Pakka pysyy kasassa ja puolifolkkimainen musiikki on sovitettu hienosti. Yksi syy tähän on Ankin mieleenjäävä ja tunnistettava ääni, joka tosin toimii paremmin muissa, kuin kevyen hupsuttelevissa kappaleissa. Välillä pulpahtaa hiljaa esiin todennäköisesti Bergströmin soittama analoginen syntikka ja samainen herrahan on siis levyn tuotantovastuussa.
Yksi levyn vaikuttavimmasta hetkistä on yllättäen Cay Carlsson 'Unikuvia', jonka musiikin on Anki säveltänyt. Talvinen uhrikulkue nosti karvat pystyyn, kun biisin kuuli ensi kertaa. Kuristavinta arkirealismia edustaa taas Hectorin pakahduttavasti kertova 'Talonmiehenrouva Lauhamaa'. Tämän jälkeen ylemmän ja alemman luokan luokkaerosta hupsuttelevasti kertova 'Pirssikyyti' kuulostaa suorastaan teennäiseltä. Ja sitten taas levyn kukkia keräävät ihmiset, kuten suorastaan mestarillisen kuuloisessa 'Lapsonen'-kappaleessa saavat ihmettelemään, missä ihmeessä tämän artistin arvostus ja tunnettavuus tässä kaikkien vuosien välissä on ollut?
'En anna heille anteeksi' on julistava, muttei sellaisella laululiikkeen tyylillä, vaan ehkä enemmän jopa sinne öö kokeilevan folkin puolelle. Eihän tämä nyt mitään ehtaa kosmista saksalaista folkkia ole, mutta hivenen sinne päin ja pikkuisen avant-gardeakin. Tätäkin kuunnellessa (Hectorin ja Cumuluksen lisäksi) hiipii useammankin kerran mieleen Ville Leinosen taiteellinen iskelmä - erityisesti tietenkin se 'Majakanvartijan uni'. Tosin teksteissä tässä on tietenkin mukana ne 70-lukulaiset aiheet eli; luokkaerot, saastunut kaupunki ja humanismi.
Mikäänhän ei sinänsä ole maailmassa paljoa muuttunut. Eikä tämä musa valitettavasti myöskään niitä pystynyt muuttamaan. Muuten, kuin taas siksi pieneksi hetkeksi, kun tätä kuuntelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti