Matt Berry - Kill the Wolf 2013

Näyttelijöillä on jostain kummallisesta syystä halu esiintyä ja toteuttaa itseään myös musiikin saralla. Mistäköhän tuo johtunee? Näyttelijällä on kuitenkin usein takanaan jonkin verran koulutuksessaan musiikkiakin, tosin usein suusta tulee sitä ärsyttävää 'näyttelijälaulua'. Usein musiikki- tai laulu-ura jää myös yrityksistä huolimatta puolivillaiseksi, koska artisti haluaa kuitenkin salaa oikeasti keskittyä siihen roolinmetsästykseen ja ..näyttelemiseen. Ja tämän kaiken ajankäytöllinen yhdistäminen vaatii joko adhd:ta tai 24/7 elämää.

Matt Berry on brittiläinen koomikko, joka on ollut 2000-luvulla kohtuullisen suosittu kotimaassaan. Sen verran tunnettu naama, että hän vilahti Lontoon olympialaisten avajaisseremonioissa lavalla esittelemässä jonkun artistin. Tätä tv:stä tutun naaman ja äänen painolastia ei onneksi omalla kohdallani ole, koska en katso juuri ollenkaan televisiota. Eikä Berryn ääni siis aiheuta itselleni mitään muistumia miehen muusta elämästä.

Koomikoiden siviilielämä on usein ristiriitaista otsaan lyödyn leiman ja 'oikean' siviiliminän kanssa. Myös koomikoiden musiikki on karmeimmillaan paskaa vitsiä lyötynä levylle. Ja vitsihän on kerran hauska, toisen kerran hymyilyttää ja kolmatta kertaa sitä ei halua kuulla.
Tämän Berry väistää tekemällä musiikkia, joka ei ole varsinaisesti koomista. Miehen muita levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, mutta hänen juttunsa on vanha 70-lukulainen brittifolk proge- ja analogismaustein. Siis sellainen edistyksellinen folk. Kill the Wolfilla homma on viety vielä pidemmälle, sillä kappaleiden nimiä katsellessa ja biisejä kuunnellessa on selvää, että Wicker Mania (ei Iron Maiden, vaan Hammerin kauhuklassikko 70-luvulta) tässä tehdään uudestaan.

Omalla ilkeällä tavallaanhan Wicker Man-elokuva on komedia, mutta Kill the Wolf vakava ja kauniskin pastissi-folklevy. En ole mikään hirveän suuri suoranaisen retroilun ystävä, mutta tässä kohtaa onneksi Berryn kappaleet ovat sen verran hyviä, ettei tule sellaista tunnetta, että tässä soitellaan jonkun muun jo tekemää kamaa. Tai no höpö höpö, levyn avaava 'Gather Up' yhteislauluineen, harppuineen ja mandoliineineen olisi voinut olla suoraan 'Magnet'-yhtyeen Wicker Man soundtrackilta. Seuraava 'Devil Inside Me' on levyn pääsinkku ja hivenen tavanomaisempi folk-pop. Kappaleesta ja Berryn laulutyylisestä tulee vahvoja viboja 2000-luvun ruotsalaiseen isoon musiikkiin, kuten vaikka heidän omaan retroiluun ja 'Soundtrack of Our Livesiin'. Kieltämättä Berryn ja SOOL:in vokalistin ulkonäössäkin on jotain yhteistä.. Kolmas biisi 'Fallen Angel' livauttaakin sitten yllättäen niin kaunista musiikkia, että tippa herähtää silmäkulmaan akustisen, maniskan pienen näppäilyn ja ylärekisteristä tirauttavan sähkiksen kanssa. Muutaman biisin päästä tuleva 'Solstice' 9:28 pituuksineen kasvattelee proge-elementtejä, vaikka kitarointi kuulostaakin lopussa jo pahasti joltain 80-luvun britti-neo-progelta. Tätä seuraava 'October Sun' kuulostaa taas vahvasti länsinaapurimme lauluntekotaidon tuotokselta. Levyn loppua kohti alkaa vähän tasapaksuus vaivaamaan, mutta levyn päättävä 'Farewell Summer Sun' kunnioittaa vinyylikokonaisuuksien perinnettä päättämällä pitkäsoiton kauniisti.

Kill the Wolf ei ole varmasti mikään historiaan jäävä merkkiteos, mutta mukava esimerkki näppärästä lauluntekotaidosta ja hyvästä menosta. Levyn julkaisi brittiläinen Acid Jazz-records, joten kohdeyleisö on tällä selvä. Berry soitti itse kaikki levyn instrumentit lukuunottamatta viulua ja muita orkesterisoittimia. Keikoilla hänellä on kuitenkin takanaan suurikokoonpanoinen 'Maypoles'-taustabändi (mistäköhän moinen nimi?)