maanantai 21. marraskuuta 2016

Blondie - Parallel Lines 1978

Punk keksittiin vahingossa amerikkalaisissa autotalleissa 60-luvun lopussa, mistä sitä jatkojalostivat MC5:sen ja Stoogesin kaltaiset yhtyeet. Nämä eivät lyöneet aikanaan läpi, mutta yhdessä new yorkilaisen Velvet Undergroundin kanssa loivat Yhdysvaltoihin niitä jäljitelleiden uskollisten kulttibändien pohjan. Tässä pohjassa niiden perintö eli ja säilyi, vaikkakin marginaalissa, oikeastaan katkeamattomana hetkeen, jolloin sopiva porukka, muuttotappion takia tyhjentynyt suurkaupungin keskusta ja tähtimerkit osuivat kohdilleen synnyttäen New Yorkissa musiikillisen ilmiön nimeltä punk.

Stilettos-nimisenä glam-bändinä aloittanut Blondie kuuluu miten päin tahansa katsoen kaupungin punk-pioneereihin. Se ei vain koskaan levyttänyt sellaista suoraa punk-levyä, jollaisena musiikkisuunta tuli kierteen kautta tunnetuksi Isossa Britanniassa. Yhtyeen pirteä debyyttialbumi X-Offender on nopeaa surf/purkkapop-yhtyeisiin nojaavaa musiikkia, eikä bändin sinänsä rajallisesta soittotaidosta huolimatta ollut "kolmen soinnun rokkia" ts. boogieta. Toki Blondiekin operoi punkin eetoksessa sikäli, että kappaleet ovat lyhyitä ilman turhia väliosia jne.

Samaan aikaan, kun punk osui Briteissä yhteiskunnalliseen kuohuntaan ottaen siitä voimaa koko kansan paheksuttavana ilmiönä, Amerikan pioneeribändit ja ennenkaikkea niitten levy-yhtiöt (kaikki levyttivät muuten DIY-merkkien sijasta monikansallisille jäteille) repivät hiuksiaan miettien miten saisi myös omat bändit myymään levyjä. Oikeastaan tässä onnistui lopulta vain Patti Smith ja Debbie Harryn keulittama Blondie. Ramones, tai siis Johnny Ramone tunsi tästä jutusta katkeruutta selitellen Blondien menestystä osittaisella itsensä myynnillä ja diskolla. Ja näinhän se oikeastaan olikin. Mutta oliko siinä jotain väärin skenessä ja kaupungissa, joka ihaili taiteilijaa, jonka avustajat vedostivat liukuhihnatuotteita ja myivät niitä gallerioissa miljoonilla dollareilla?

Parallel Lines oli yhtyeen kolmas levy ja kaupallinen läpimurto. Stilettos-pohjalta neljä vuotta aiemmin aloittanut bändi oli käynyt tässä vaiheessa läpi kokoonpanomuutoksia alkuperäisen basistin Gary Lachmanin saadessa lähteä kävelemään. Hänen tilalleen oli otettu soitannollisesti kyvykäs sessiomies Frank Infante, joka siirtyi tällä kolmannella levyllä kitaraan mahdollistaen Chris Steinille keskittymisen sävellystyöhön. Kolmikko Stein, Harry ja kosketinsoittaja Destri kirjoittivatkin bändille kappaleita, joita lätkäistiin liukuhihnalla sinkuiksi. Infante sävelsi A-puolen päättävän, pyörivän 'I Know, but I Don't Know'in. Steinin nelosbiisillä 'Fade Away and Radiate' vierailee kitarassa tuolloin New Yorkissa asunut Robert Fripp. Ykkösbiisi, sekä toiseksi viimeinen ovat hyvin valittuja covereita: power-pop yhtye Nervesiltä avausbiisi Hangin on the Telephone ja Buddy Hollylta luenta 'I'm Gonna Love You Too':sta.

Osittainen kunnia levystä kuuluu myös tuottaja Mike Chapmanille, joka vittuuntui studioon rämpyttelemään saapuneelle yhtyeelle ja piiskasi säälimättä tavoittelemaan "täydellisyyttä". Osa biiseistä oli studioon saapuessa keskeneräisiä, joten vokaaliäänityksissä Debbie Harry otti taskustaan vihkon ja raapusti klassikkobiiseihin sanoituksia muutamassa minuutissa. Levystä tuli siis hiottu power-pop/uuden aallon mestariteos, jota biisien osittaisesta ylikulumisesta huolimatta kuuntelee edelleen mielellään. Kaksi ensimmäistä sinkkulohkaisua 'Picture This' ja 'Hangin on the Telephone' otettiin Briteissä vastaan hyvin, mutta diskokompin päälle sävelletty 'Heart of Glass' räjäytti pankin ollen ykköshitti kummallakin puolta Atlanttia. Blondie flirttaili myöhemmillä levyillä myös aikansa muotikomppien ja muotojen, kuten reggaen ja räpin kanssa.

Oikeastaan kaikki Blondien ensimmäisen olemassaolon levyt ovat hyviä, tosin viimeiseksi jäänyttä 'The Hunteria' en ole kuullut. Ehkä syystä. Silti omasta mielestäni voisi sanoa, että tämä on niistä paras.

Ei kommentteja: