Vessel Umpio - Sykedeliaa peräkylässä 1979

Edelleenkin sitä mieltä, että jonkun pitäisi koota "Suomen Nuggets" näistä maakuntien 1978-1981 bändeistä, jolloin hetken aikaa kaikki soittivat ja ilmaisivat itseään. Ja sen jälkeen katosivat.

Vessel umpio (mistä lieneekään kotoisin?) tiivistää tässä aika monta asiaa ja kuulostaa samaan Velveteiltä sekä jälkipunkin "No-Wavelta". Mun ISÄ!

Paul Kantner & Grace Slick - Sunfighter 1971

Paul Kantnerin ja Grace Slickin ensimmäinen yhteinen 'soololevy' ilmestyi hiukan pääbändi Jefferson Airplanen 'Bark' levyn jälkeen. Ja se antaa monta kaksikon musiikillista syntiä anteeksi.

Kantner ja Slick tekivät myöhemmin useitakin rikoksia musiikkia vastaan ja Airplanen levyjen taso laski tähän aikaan kuin lehmän häntä. Näistä jälkimmäinen johtui todennäköisesti yhtyeen runsaasta päihteiden (eri ihmisten eri päihteiden) käytöstä joka oli jakanut bändin kahteen leiriin, joista muodostuivatkin sitten Jefferson Starship ja Hot Tuna.

Minulla ei ole ikinä ollut mitään suurta perversiota laimeaa 70-luvun AOR:ää kohtaan, joten Starship on aina aiheuttanut lähinnä puistatuksia. Sehän oli Kantnerin ja Slickin projekti, johon myöhemmin liittyi vielä näihin aikoihin Airplanesta lähtöä tehnyt perustajajäsen Marty Balin. Jack Casady ja Jorma Kaukonen taas siis perustivat Hot Tunan, jonka erinomaisuus on minulta myöskin ollut aina hakusessa. Vaikka sitä nyt pystyy kuuntelemaan. Koko edellä mainittu porukka Balinia lukuunottamatta soittelee kuitenkin ainakin yhdellä raidalla tällä kyseisellä levyllä. Kuten myös suuri osa Bay-arean hippiskenen sankareita mukaan lukien kakkosaallon 'Tower of Power', David Crosby, Graham Nash ja ykkösaallon Jerry Garciat ynnä muut. Knoppitietona mainittakoon, että parilla raidalla soittaa myös Jorma Kaukosen vähemmän tunnettu, mutta ahkera sessiomuusikkoveli Peter Kaukonen.

Levyn kannessa on aikansa upeaa kuvankäsittelyä, jossa on tuolloisen pariskunnan Kantner & Slick vauva China Wing Kantner. Hänestä tuli myöhemmin MTV:n videokuuluttaja - pariskunnasta taas entinen pariskunta jo vuonna 1975.

Levyä on kohtalaisen vaikea lokeroida oikein mihinkään genreen, eikä se tietysti sitä edes itsekään yritä. Se on pirteämpi ja napakampi, kuin tuon ajan Airplane-levytykset johtuen luonnollisesti siitä, että se on pitkälti pelkästään Kantnerin ja Slickin käsialaa. Kaksikko jakaa vielä tuotantovastuunkin ja levy julkaistiin yhtyeen silloisella omalla levymerkillä.

Levyn avaa jäätävän kova Slickin 'Silver Spoon', johon Airplanen Jack Casady täräyttelee fuzz-pörinäbassoa taustalle, viulu valittaa ja Slick tykittää vokaalejaan. Tähän perään kaksikko laulaa yhdessä 'Diana Part1', joka on kirjoitettu aikansa radikaaleille Weathermeneille ja Diana Oughtonille, joka edellisenä vuonna räjäytti vahingossa itsensä valmistellessaan naulapommia värväystoimistoa vastaan. Kolmantena tulee eeppinen levyn nimibiisi, jossa Peter Kaukonen nakuttaa valittavaa liidiä, Tower of Power töräyttelee eeppisiä tööttäyksiä ja Edwin Hawkins Singers laulaa taustoja. Seuraavana poistutaan vähäksi aikaa formaalista kappalerakenteesta ja äänittäjäinsinööri Phill Sawyerin 'Titanic' on kasa ääniefektejä merellisessä hengessä, eli meren kohinaa, sumutorvia ja suhinaa. 'Look at the Woods' on folkkia Airplanen hoilotushengessä. Vinyylikaudella A-puolen päättäneessä 'When I Was a Boy I Watched the Wolves' on miltei yhtä eeppistä tavaraa, kuin puolen aloitusbiisi. Jerry Garcia kitaroineen näyttää, miksi hän oli tähän aikaan länsirannikon yhden kovimman kepittäjän maineessa. Kättä lippaan!

B-puoli vinyyliaikana käynnistyi 'Million'illa, joka kuulostaa oudon etäisesti samalta, kuin joku Dire Straitsin riffi. Tai siis tietenkin toisin päin. Sanoituksessa hyvästellään jo San Fransisco-unelmaa. Seuraavana tulee tytär Chinalle omistettu saman niminen biisi. Tower of Power sieluttaa taas biisiä torvineen ja lyriikat ovat suoraan äidin tarkkailua uudesta lapsestaan. 'Earth Mother' on folkkia ja kumartelee selkeästi valtameren (itärannikon puolen) yli Fairport Conventionin suuntaan akustisia säestävällä sähkökitaralla ja viululla. Tästä jatketaan 'Diana Part2', joka päättyy aikansa syntetisaattoreiden vingahduksiin. Matka jatkuu Patrick Gleesonin ja John Vierran syntetisaattoriartsykappaleeseen 'Universal Copernican Mumbles', jonka lopussa Kantner vokalisoi. Levyn päättää miltei 8-minuuttinen Friscon julistavinta hoilotusta muisteleva 'Holding Together', jossa Garcia esittelee taas jäätävintä kitaratyylittelyään hitaan massiivisen piano-boogien päälle.

Sunfighteria voi tavallaan pitää sellaisena onnistuneena loppupään Jefferson Airplane levynä, vaikka kyseessä onkin kahden artistin 'soololevy'. Musiikki on eeppistä ja vaikeasti lokeroitavaa. Se poikkeaa kuitenkin aikansa muista Frisco/länsirannikko-krapulaisista 'laid-back' soundilevyistä, eikä flirttaile kovinkaan vahvasti myöskään tuolloin nousussa olleiden Eaglesien ja Pocojen suuntaan, vaan kuulostaa tekijöidensä mukaan Grace Slickiltä ja Paul Kantnerilta.

Yö - Nuorallatanssija 1984

Yö-yhtyeen sala-fanit ja puolustelijat vetoavat usein siihen, että alunperin porilaisen Yö-yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ovat ihan asiallisia ja kuuntelukelpoisia. Tämä on kaunisteltu totuus, sillä onhan niissä kaikissa kolmessakin omat kuprunsa audion ja lyriikkojen tasolla.

Yhdistävä tekijä alkupään tuotannossahan on se, että niissä on mukana Jussi Hakulinen ja miltei kaikki biisit ja lyriikat ovat hänen käsialaansa. Yhtyeen musiikki oli myös tässä vaiheessa lähempänä punk-juuria, kuin Lindholmin ajan suomirokkia. Tässä kohtaa pitää kuitenkin muistaa, että Hakulinen on 80-luvun puolenvälin välirikon ja yhteistyön palaamisen jälkeen tehnyt yhtyeelle kymmenittäin kappaleita ja Hakulisen kynästähän se 'Rakkaus on lumivalkoinenkin' on.

Historiallisesta kaanonista johtuen tässä kohtaa tulee myös aina huomauttaa, että tähän asti painitossuinen ja pörrötukkainen Yö oli ollut ollut teinityttö-skenen suosituin yhtye ja pateettisromanttisen postuumin uuden aallon lipunkantaja. Yhtäkkiä samasta kaupungista ponnistava Dingo ajoi 'Nimeni on Dingolla' ohi, skoorasi useita hittejä ja vei tyttöjen sydämet.

Rima, tai nuora asetettiin Yö:n leirin Hakulisen päässä ihmeelliseen paikkaan ja kummalliselle korkeudelle. Edellisen varieteen iskevyys on pyyhitty pois, mutta tämän ajan Yö:lle ominainen maailmantuska (Weltscmerz) säilytetty.

Nuorallatanssijalta ei kolmesta sinkusta huolimatta irronnut juurikaan hittejä, ellei sellaiseksi lasketa pitkää, mutta kansakunnan sydämeen hiljalleen hiipinyttä ikääntyneen ihmisen maailmantuskaa lauluksi pukenutta 'Joutsenlaulua'. Oliko tämä harkittua 'hittivastaisuutta', vai tahatonta 'lukkoilua' jää arvoitukseksi. Joka tapauksessa Epe Helenius Poko-levy-yhtiöineen ei varmastikaan taputtanut käsiään hihkuen, kun tämä levy ilmestyi. Levystä kertoo jotain se, että kuuntelin sitä taas kasetilta eilisellä automatkalla pari kertaa läpi, enkä edelleenkään pystyisi hyräilemään, tai kuvailemaan levyn mitään muuta kappaletta kokonaan.

Albumin avaa 'Häät' kappale, jossa Hakulinen tuskailee kyseistä instituutioata ja johtaako se onneen vai kannattaako vain varautua tuskaan. Seuraavana tulee levyn oma suosikkini 'Ja tapahtui niinä päivinä', joka esittelee tuskaisen Marian ja kyseenalaistaa jumalan teot. Kappaleen kosketinkuvio on sentään mieleenjäävä, eikä siinä nyt muutenkaan ole suurempia vikoja. 'Napolissa' taas tuskaillaan ihmisten köyhyyttä ja maailman eriarvoisuutta. 'Laulu meille kahdelle' on tämän ajan perus-Yö hoilotus, jossa sankareiden patsaat kumartaa rakastuneille, kiväärien pauhu lakkaa ja taivas antaa hetkeksi syntimme anteeksi. Biisi tuo muuten vahvoja mielleyhtymiä tämän hetken 'Maailmanloppu'-bändin post-punkki henkiseen 'Enää kiväärit laulaa' biisiin. Tai siis toisinpäin. Levyn toinen suosikkibiisi.

Kakkospuolen avaa levyn nimibiisi 'Nuorallatanssija', jonka suurin synti on Hakulisen soittama kalimba-soundinen synakuvio. Muutenhan biisi on ihan hieno Yö-kappale esiintyvän artistin ja yleisön odotuksien tuskasta ja paineista. 'Painajaisten jälkeen' kumartelee foneineen sinne yhtyeelle nimenkin antaneen (uuden aallon ajan) Ratsian suuntaan. Ei levyn parhaita kappaleita. Mutta tästä loppua kohti levyllä enää tapahdukaan minkäänlaista musiikillista tai fiiliksellistä nousua, vaan '...Ja he nousevat junaan', sekä levyn päättävä 'Illan viimeinen laulu' ovat pateettisia ja tylsiä Yö-biisejä, joista viimeisessä oikein vainajatkin nousevat laulamaan. Kumpikin kruunataan 'janiviitas-soololla'.

Levyn tuotantovastuun jakoivat Pokon luottomiehet Mika Sundqvist ja Costello Hautamäki. Suurimman osan biiseistä laulaa Olli Lindholm, Hakulisen tulkitessa tietenkin sen Joutsenlaulun. Vierailevista artisteista on kai mainittava 'Peppone' salanimen takana olleen Safka Pekkosen, joka soittaa pianoa ja huilua edellämainitussa kappaleessa.
Yhtenä syynä levyn aneemiseen henkeen ja soundimaailmaan Hakulinen piti luopumistaan tyylilajille soundin antaneesta Yamahan DX7 syntetisaattorista, jonka kyyneleitä huokaavat kymmenet päällekkäiset layerit olivat soineet edellisellä levyllä ja keikoilla. En tiedä tarkalleen millä laitteella se edes korvattiin, mutta syna-soundi on pahimmillaan pahinta paskaa kuulostaen joltain tusina-kahdenmiehen humppatanssibändin kamalta. Ei ollut hyvä päätös.
Hakulisen nuorissa lyriikoissa voi tietysti nähdä jatkumoa itsemurhaiskelmän ja 'Ontuva Eriksonin' tyyliseen suomalaisia koskettavaan mollikamaan. Soittihan yhtye coverina myös Helismaan 'Päivänsäde ja menninkäistä' rokkiversiona. Lyriikoissa 'viimeiset junat lähtevät asemilta, taivas antaa vain hetkeksi anteeksi, jumalat kääntävät selkänsä, patsaat kumartavat rakastavaisille, kiväärien laulu vaikenee ja enkelit itkevät'. Iän myötähän miehen tekstit ovat sitten kieltämättä aikuistuneet, mutta myös samalla vähän lässähtäneet.

Nuorallatanssija on outo keitos; se on osittain aivan totaalisen paskaa ja väsynyttä, osittain sitä röyhkeää maailmantuskapörrötukka poria, josta jollain perverssillä tavalla pidän. Silloin kun sitä ollaan röyhkeästi ja pateettisesti. Ehkä tämän levyn suurin ansio on kuitenkin siinä, että tämän jälkeen eräs maamme eturivin hardcore-bändeistä vaihtoi sahauksen palaviin enkeleihin, pöyhötukkaan, syntetisaattoreihin ja tuskaan?

Rock-musiikki ja tukka (ja vähän muuta)

Ihmisapina menetti yleisen tieteellisen näkemyksen mukaan ruumiinsa turkkimaisen karvoituksen noin 2ja½ tai 3 miljoonaa vuotta sitten. Syyksi on arvailtu kuumalla savannilla tapahtunutta metsästämistä juosten, jossa kehon viilennystä tarvittiin enemmän, kuin lämmitystä. Ainoa paikka, johon yleisesti ihmisapinalla jäi karvoitusta oli pää, joka tietysti ylimpänä ottaa vastaan voimakkaimman auringonpaisteen ja ultraviolettisäteilyn. Tätä vastaan evoluutio muunsi karvoituksen kasvamaan erityisen pitkää karvaa, jollaista tavataan aika harvalla muulla nisäkkäällä (hevosen harja on yksi saman asian ilmentymä).

Erinäisten sivulajien tuhouduttua ja sulauduttua homo sapiensista tuli päälaji ja se levisi ympäri maapallon. Tässä vaiheessa ilmentyi myös eroja eläimen.. anteeksi ihmisen pääkarvoituksen laadussa. Edelleenkin lähempänä päiväntasaajaa pään karvoitus, eli tukka on yleisesti mustaa ja kiharaa, poistuessa sieltä pohjoista kohti se vaalenee niin paljon, että se antaa paremmin läpäistä ultravioletti-säteilyä ja samalla myös tuoda auringon valon mukana vaikeammin saatavaa d-vitamiinia.

Hiuksia ja pään karvoitusta kohtaan liittyy monia geneettis/käyttäytymispohjaisia näkemyksiä. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että terve pitkä tukka kuvastaa lajin muiden jäsenten silmissä kantajan hedelmällisyyttä ja elinvoimaa. Niin naisilla kuin miehillä. Tosin joissakin afrikkalaisissa kulttuureissa asia nähdään päinvastoin, joten kysymyksessä on myös aimo annos kulttuurista vaikutetta.

Koska hiukset olivat (ja ovat) pitkälti ihmisen ainoa osa, johon yksilö pystyy aktiivisesti vaikuttamaan ja muokkaamaan, ne ovat kautta historian toimineet myös kulttuurin ja yksilön ajatuksia ilmentävänä ilmaisukanavana. Ohjeita siitä, miten niitä tulee pitää ja hoitaa on myös piisannut koko historiallisen ajan Vanhaa ja uutta testamenttia myöten. Raamattu kertoo vanhan testamentin puolella pitkän tukan ihanuuksista ja nostaa sankariksi Samsonin hahmon. Uuden version puolella ääni on jo muuttunut ja ylistää lähinnä naisten sulot piilottavaa tukkaa. Juutalaisethan taas ortodoksityylissään kieltävät naisia edes näyttämästä julkisesti omaa tukkaansa, kuten myös muslimit. Toisaalta itäinen kirkko taas piti hyvänä miesten pitkää naama- ja pääkarvoitusta.

Pitkä tukka palmikoituna, sidottuna tai vapaana on ollut vallitseva käytäntö niissä populaatioissa, missä tukka nyt on kasvanut käkkärän sijasta pituutta. Länsimaiden historian kannalta tärkeimpänä voitaneen pitää Kreikkaa ja sen kulttuuria, missä vapaalla miehellä oli pitkä tukka. Tukan lyhyeksi leikkaus on ilmentänyt ja ilmentää edelleenkin tietynlaista alisteisuutta; sotavangeilta ja orjilta leikattiin tukka lyhyeksi, sotilaan tukka on lyhyt, oravanpyörän jäsen leikkaa naapurinkaltaisen sikaniskasiilitukan.
Vapaalla miehellä oli, vaikka sitten Juice-tyyliin keskeltä kalju, mutta pitkä tukka. Kreikan loiston loppuaikoina maan kulttuuri omaksui yleisesti lyhyemmän hiusmuodin (ei kuitenkaan mitää jenkkisiiliä) ja ainoastaan kapinallinen ja kaikkia vastaan oleva Sparta piti edelleen pitkän hiusmallin puolta. Historiaa eteenpäin mentäessä myös Roomassa suosittiin aluksi pitkää tukkaa. Ainoastaan itse pää-Rooman kaupungissa ja alueella suosittiin lyhyttä hiusmallia. Tästä johtuen Julius Ceasar pakkoleikkautti valloittamansa Gallian alistettujen barbaarien pitkät tukat lyhyiksi.

Barbaarien kosto koitti sitten muutama sata vuotta myöhemmin, jolloin pitkätukkaiset viiksekkäät barbaarit valloittivat ja tuhosivat ja alistivat läntisen Rooman. Tästä eteenpäin pitkä hiusmalli oli taas vallitsevana eurooppalaisen ylimystön piirissä. Pesantit ja muu vähemmän vapaa roskaväki pitivät lyhyttä tukkaa.

Joka tapauksessa vielä 1900-luvun alkuun tultaessa normaalin väestön hiustyyli ja malli oli edelleen nykyistä länsimaissa esiintyvää yleisintä hiusmallia pidempi. Käännös, vaikkakin jyrkkä ja edelleen erittäin sitkeään juuttunut tapahtui vasta 1. maailmansodan juoksuhaudoissa, joissa taisteltiin ihmisten lisäksi syöpäläisiä vastaan. Lyhyt tukka oli vähemmän altis täitten, kirppujen ja luteiden vahingoille ja pesäksi. Sota loppui ja seuraavaa alettiin odottaa. Tässä välin naistenkin tukan pituuteen ja tyyliin alettiin kiinnittää huomiota. Kaupungeissa - maaseudullahan tukka piilotettiin pitkälle 50-luvulle asti. Seuraavaa maailmansotaa sodittiin myös viisi vuotta, mutta natsien tappion lisäksi sodan jälkimainingeissa myös lyhyt tukka jäi voitolle.

Vaikka tortun päätä vähän nostettiin jo 50-luvun rokin kohdalla tätä 'kunnon miehen tukka' muotia ja elämäntyyliä vastaan nousivat julkisesti ensimmäistä kertaa 50-luvun lopussa beatnik-runoilijat. Nämä kasvattivat hiuspehkoaan rohkeasti yli korvien, jopa harteille asti. Hiusten 'pitkuuden' määritelmähän on aika- ja kulttuurisidonnainen. Körtti olisi ollut 50-luvulla pitkätukka. Tukan pituus miehellä oli kuitenkin vielä 60-luvun alun Englannissakin aihe päästä valtakunnallisen yleisradioyhtiön tv-ohjelmaan kuultavaksi tästä oudosta ulkonäöllisestä poikkeamasta.

Beatnikkien vaikutus 60-luvun kulttuuriin oli itsessäänkin vahva, mutta jotain yksittäisen artistin ja yhtyeen voimasta kertoo se, että The Beatles yhtyeen johtohahmot olivat myös perehtyneet kyseiseen liikkeeseen ja omaksuivat sieltä 'hurjan pitkät tukkansa'. Tämä aloitettiin yhtyeen kohdalla 60-luvun alussa korvien yli kasvattamisella ja lopetettiin vuonna 1970 muniin asti olevilla hiuksilla ja parroilla. Koska bändi oli maailman suurin ja kaunein, sen esikuvavaikutusta ei voi mitenkään väheksyä, eikä vaikutusta samaan aikaan ja myös beatnik-vaikutteista ponnistaneeseen hippiliikkeeseen. Yhtyeen mukana tuli myös itämaisia vaikutteita Maharashin ja Intian pyhien miesten leikkaamattoman karvoituksen kanssa (myös Intian sikhi-miehet ovat läpi historian olleet pitkätukkaisia). Kotoisen Suosikki-lehdenkin ihkuäänestyspalstan nimi oli 'Karvapää-galleria' ja täällä ei sentään tuohon aikaan keksitty mitään itse. Ainakaan Suosikissa.

Yhtäläisyyksiä vastakulttuurin ja historian 'vapaan miehen' pitkän tukan välillä ei ole vaikea vetää. 70-luvun alussa jokainen tiedostava nuori mies kasvatti vähintään pulisongit vastustamaan kahta autoa kloonitalon edessä - jossa hän todennäköisesti viisi vuotta myöhemmin asui. Tyyli omaksuttiin myös mustien puolen kulttuuriin, jossa esimerkiksi rastafarien tukka lockseineen kasvatettiin pitkäksi esivaltaa ja yhteiskuntaakin vastaan, silloin kun se pitkäksi kasvoi.

Lopulta pitkän tukan kapinalle kävi kuitenkin vähän hassusti. Vaikka punk-rock syntyi Amerikoissa ja käytännössä kaikki sen pioneeribändit olivat niin sanotusti pitkätukkia (Patti Smith Group, Ramones, Modern Lovers jne.), homman tuotteistamassa Englannissa ja sen proge-murhan yhteydessä lyhyestä tukasta tuli kapina musiikkiteollisuutta, vallitsevaa 'hippihenkeä' ja muuta pysähtyneisyyttä vastaan. Ramones oli varmaan ainoa punkin pitkätukkaporukka, jota siedettiin ja matkittiin ulkonäöllisesti. Esimerkiksi australialainen The Saints ja sen menestys kärsivät Lontooseen muuton jälkeen ihan todistetusti bändin pitkistä tukista ja kirpputorivaatteista.

Homma jatkui tästä vielä uuden aallon puolelle, joka sinänsä otti audioon mukaan niitä kyseenalaisia progen elementtejä nytkytyksen lisäksi, mutta yritti todistella uudella hiustyylillä olevansa jotain uutta ja tuoretta. Menestyjällä oli pakko olla outo hiusleikkaus, joka muistutti jotain Bowien (äijähän oli alunperin tavis folkki-pitkätukka) hämmentävintä leikkausta. Artistin lavatukka oli lavatukka ja kuvauksia varten pystytetty, mutta tavisjäljittelijät ottivat homman joskus niin tosissaan, ettei edes kiparille voinut mennä ostamaan röökiä kuin puolen tunnin lakkauksen ja föönauksen jälkeen. Meni miltei 90-luvun taitteeseen, kunnes pitkät hiukset olivat taas yleisesti sallittuja mainstream-miesartistin kohdalla. Bonolla nyt oli 80-luvulla pitkä tukka, mutta mies nyt oli muutenkin jeesustelija.

Paitsi tietysti se poikkeus; Metalli, jonka viikingit louhivat kitaroillaan ikivanhan pyramidin juurella pitkä tukka perinteisten arvojen mukaan heiluen. 70-luvun alusta lähtien, jolloin bändien ensimmäinen aalto oli raskaaseen bluesiin hypänneitä hippejä joilla oli pitkä hippitukka. Tähän päälle vielä jotain Zeppelinin fantasia-viikinkikuvastoa. Hevi ilmiönä ja kuuntelijakunnan ilmentäjänä pohjaa toiselta puolen tietynlaiseen konservatiiviseen henkeen, jossa uusia ajatuksia ja vaikuttimia kaivataan yhtä paljon, kuin Princen kasettia Kotiteollisuus-bileisiin.

Oikeastaan 80-luvulla metallin puolella lyhyttä tukkaa voitiin pitää pitkälti erikoisuutena, jollaisia suosivat lähinnä punkista metalliin siirtyneet oudot tyypit. Tai Udo Dirkschneiderin ja Rob Halfordin tyyliset miehiset miehet. Heviähän tulee soittaa hikinauha ranteessa ja pitkä tukka päässä. Piste.
Tosin ysärin erikoismetalli toi mukanaan kaljuaan peittelevät sheivatut soittajat. Tämä on sikäli hassua, että 60-luvulla hiustyylin syntyessä arvailtiin nuorisosta, onko se nyt tyttö vai poika, kun ei hiuksista erota.

Mutta mitä tehdään, jos pälvi alkaa paistaa ja silti pitää olla villi ja karvainen viikinki? No, otetaan tietysti Iggy Popin tyyliin peruukki käyttöön. Huvittavaa tai ei, korvien yli ulottuva hiuspehko on tuonut myös varmasti ulkonäköongelmia monelle artistille, jonka hiuslaatu, tai tyyli ei ole täyttänyt sitten hämytukan, tai bowie-mallin vaatimuksia. Tukan harveneminen liittyy usein myös niin sanotusti ikääntymiseen. Ja pop- ja rock-kulttuuri ovat edelleen mainstreamissa nuorisolle syötettyä bulkkia, jossa fabu on fabu ja eilisen tähde. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

Kirkonkello

Kirkonkellon kohdalla jää jo hivenen hämärälle alueella, onko se soitin vai merkinantoväline?
Historiansa aikana se on toiminut kummassakin tehtävässä, mutta uskonnollisella tosikkoudella sitä ei ole ikinä soitettu huvin vuoksi muuten, kuin ilkivallan kohdalla.

Moni kello ja sen soittopatterni toimii myös oleellisena osana kaupunkinsa taustaäänistä, kuten vaikka Lontoon Big Ben. Siinä missä täällä kauhistellaan minareetista tulevaa monta kertaa päivässä tulevaa rukouskutsumökää, pitäisi omien kaupunkiemme kellojen soittaa myös kuudelta aamulla, keskipäivällä ja kuudelta illalla. Tai kaupunkien keskustoissa tunnin välein. Soittoa on onneksi hivenen rajoitettu.

Kirkonkellojen, tai jumaluudenpalvelusten yhteydessä soineiden kellojen historia voidaan länsimaissa jäljittää muinais-Egyptiin ja Osiris-kultin palvontaan, josta tämä kulkeutui osittain Lähi-itään. Kello oli enemmän keskeltä riippuvan gongin kaltainen ja tälläisiä löytyi vielä varhais-kristillisen ajan Kreikan alueen luostareista. Roomalaiset eivät kelloista piitanneet ja seuraavan kerran ne putkahtivat esille vasta (tai jo) vuoden 400 paikkeilla Nolan piispa Paulinuksen välityksellä Camprian kaupungissa. Koska ajat olivat niin sanotusti levottomia, niitä käytettiin heti alusta lähtien kirkollisten menojen ilmoittamisen lisäksi myös varoituskelloina.

Kesti kuitenkin noin 200 vuotta ennenkuin kellot otettiin niin sanotusti virallisesti kirkon tykö, kun paavi Sabianian hyväksyi ne vuonna 604 ja pian sen jälkeen niiden käyttö vielä siunattiin. Tässä vaiheessa kellot olivat hmm... no kellonmuodon sijasta vahvasti neliskanttisia, eikä niiden äänenlaatu tai äänen kantavuus ollut vielä päässyt myöhempiin mittasuhteisiinsa. Kellojen suosio painottui myös aikansa kristikunnan pohjoisosiin, eli tuolloin vielä Irlantiin ja Skotlantiin, jossa ne olivat kelttijälkeläisten suosiossa. Itä-Eurooppaan kellot saapuivat 800-luvun tienoilla, mutta itäinen kirkkokunta innostui niistä vielä enemmän ja suurimmat koskaan tehdyt kirkonkellot ovatkin sen alueella (suurin on Moskovan Kremlissä oleva 200 tonninen 'Tsaarin kello'). Kotimaammekin kookkain ja raskain kello on venäläistä alkuperää oleva Suomenlinnan kirkon kello.

Kirkonkello sellaisena, kuin se tänään edelleen tunnetaan muokkautui viimeisimpään muotoonsa 1100-1200-luvuilla. Kellot valmistetaan niin sanotusta 'kellometallista', joka sisältää 80% kuparia ja loput tinaa. Kellon sointimekanismi on hyvin yksinkertainen; sen keskellä roikkuu liikkuva niin sanottu 'kieli', joka osuu kellon runkoon sen heiluessa. Kellon heiluttaminen taas tapahtuu narulla, jolla liikutellaan sivuttain kellon kannatin puuta, jossa itse kello on kiinni. Pienemmissä kelloissa nopeasti heiluttaessa kieli saa aikaan myös kilkattavia 'jatkuvia' ääniä. Nykyisin kelloja voidaan myös soittaa sähköisellä, tai mekaanisella iskurilla, joka kellon ja kielen heilumisen sijaan napauttaa kelloa sen ulkopinnalta. Kelloa voidaan myös soittaa siten, että viritetään samalle tasolle miltei poikittaisia köysiä, jotka kiinnitetään keskikohtaan ja toinen pääty narusta kellon kieleen. Tosin kellojen vierestä soittaminen ei varmasti tee hyvää kuuloelimelle.

Samainen kello adoptoitiin pienemmässä koossa myös merenkulun puolelle laivakelloksi (jolla myös soitettiin ajat ja vahdinvaihdot), poijujen kelloiksi, sekä sumukelloiksi majakkasaarille. Ja toisinpäin myös; Itäisellä Suomenlahdella olevan Haapasaaren kirkon toisena kellona toimii edelleen 1800-luvulla haaksirikkoutuneen purjelaiva 'Helenan' laivakello.

Kellojen soittotehtävä kuului kirkon suntion tehtäviin, mutta on nykyisin samalla tavalla automatisoitu, kuin muhamettilaisten mankalta tuleva rukouskutsu. Kelloja soitetaan nykyisin jumalanpalveluksen yhteydessä, häissä ja hautajaisissa. Kaupungeissa kirkon torniin liitettiin vielä kellolaite ja aikana ennen ihmisten omia kelloja lyöntien määrä toimi asukkaiden yhteisenä kellona ja ajan mittarina. Siis kaupungeissa, joissa elettiin jo kellon mukaan, junat tulivat ja lähtivät ajallaan ja niin edelleen. Maaseudulla elettiin edelleen valon mukaan, mutta kirkonkylän kello kyllä ilmoitti sunnuntain palveluksen sielläkin.

Suurten kellojen lisäksi torneissa käytettiin myös pienempien kellojen patterneja, joilla soitettiin esimerkiksi kahdeksan eri äänen kuvioita. Tämä ei kuitenkaan käynyt helposti suntiolta yksinään, vaan vaati jo monta soittajaa. Kirkonkellon sointi on kantavuutensa kanssa äänenä hyvin miellyttävän kuuloinen. Tässä tuskin on mitään kulttuurillista aivopesua, sillä minun mielestäni luterilainen virsilaulu on yksi tylsimmistä ja harmaimmista äänimaisemista. Kellon isku ja kaunis resonointi ovat vain kauniin kuuloisia, etenkin kantautuessaan vesistön yli tai kimpoillessaan kaupungin seinistä. Äänennopeus, kaiku ja useat kaupungissa eri puolilla soivat kellot luovat vielä oman alati muuttuvan mielenkiintoisen äänimaisemansa.
Tietynlainen kulttuuriperäinen raskauskin kellon soittoon liitttyy; se saattelee perinteisesti vainajamme niin sanotulle viimeiselle matkalleen, raskaine, lopullisine kumahduksineen.

Kristillisessä taiteessa kello symbolisoi  jumalan ääntä, joten ei ihme, että nykymaailmassa protestanttisessa kulttuurissa myös aikaa ja aikatauluja pidetään yhtä jumalaisina.. Keksittiinhän eksakti ajanmääritys juuri teollisen yhteiskunnan junaliikenteen tarpeisiin ja tämän kanssa kirkko ja kirkon seinäkello menivät vielä naimisiin.
Mutta eipä kellon vanha vainolaisesta ilmoittaminenkaan ole kovin kaukana historiassa; toisen maailmansodan aikana Englannin kellot hiljennettiin ja niitä oli määrä soittaa ainoastaan silloin, kun viikingit.. anteeksi hunnit olisivat nousseet maihin. Suomessa taas kirkonkelloja käytettiin ilmoittamaan ilmahälytyksestä.

Rockin apumiehet #29 - Pekka Pöyry

Yle Teema esitti kesällä mielenkiintoisen ajankuvan ja dokumentin 30 vuoden takaa vuodelta 1983. 'Soolo suoraan sydämestä' kertoi osittain silloin kolme vuotta aiemmin edesmenneestä puhallinsoittaja Pekka Pöyrystä, eli tuttujien suussa 'Pökeröstä'.
Samalla dokkari kertoi ja näytti  80-luvun alun aikalaiskuvaa pienten jazz-triojen arjesta sekä ajelusta pakulla ympäri pikkuravintoloita ja Suomea kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Äänessä olivat muun muassa Pöyryn bändi- ja soittokumppanit, kuten Reiska Laine, vastikään edesmennyt Otto Donner ja Heikki Sarmanto.

70-luvullahan oli Suomessa kova 'edistyneen' jazzin noste, joka jatkui hetken vielä 80-luvun alkupuolelle. Vaikka tuskin kukaan silloin noilla keikoilla rikastumaan pääsi, niin ajatus useista eri jazz-orkestereista esiintymässä joka ilta Suomessa on tänä päivänä aika utopistinen. Jazz ja sen ymmärtäminen olivat myös ilmiö, joka edelleen erotti 'fiksun' musiikin kuuntelijan tavallisista räminän tai diskojytän ystävistä. Tai näin ainakin kuntelija saattoi joskus haluta.

Maanisdepressiivisyydestä, eli nykytermein kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt Pöyry tappoi itsensä muutamaa kuukautta ennen Ronnie Österbergin vastaavaa tekoa vuonna 1980, joten Pöyryn nimi on jäänyt itselleni aika tuntemattomaksi. Olin tuolloin viisivuotias ja siinä iässä, kun aloin tutustua musiikkiin yhtyeitä löytyi toki kirjastosta, mutta ei levykaupoista. Pöyry vielä, vaikka olikin mukana suuressa joukkoa merkittäviä yhtyeitä ja levytyksiä jättäytyi aina taka-alalle. Miehestä nähdyt kuvat ovat kuitenkin jääneet mieleen; hän soittaa niissä puhaltimia ja huiluja aina niin sanotusti täysillä ja tunteella.

Vuonna 1939 syntynyt Pekka Pöyry aloitti musiikin soittamisen kouluiässä viululla ja klarinetilla. Myöhemmin pääinstrumentiksi tuli kuitenkin bebopin ja Charlie Parkerin viitoittamana alttosaksofoni. Tämän lisäksi Pöyry soitti myös huilua ja sopraanofonia. Hän opiskeli musiikin sijasta kuitenkin porvarillisen ammatin, mutta valmistuttuaan oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1966 hän ryhtyi täysipäiväiseksi ammattimuusikoksi. Ensimmäinen kokoonpano oli oma jazz-kvartetti, mutta vuonna 1967 hän liittyi Dannyn taustalta Kirkan taustabändiksi siirtyneeseen Islandersiin.

Kirkan taustalta matka jatkui 60-luvun lopussa/70-luvun alussa Blues Sectionista muodostuneeseen proge-jättiläiseen Tasavallan presidenttiin, jossa Pöyry korvasi heti ensilevyn jälkeen yhtyeestä poistuneen Junnu Aaltosen. Presidentissä olikin poiketen Blues Sectionin toisesta spin-offista Wigwamista samanlaista tööttäävääkin jazz-henkeä, kuin BS:ssä. Yhtyeen riveissä Pöyry oli mukana säestämässä myös Pekka Strengin 'Magneettimiehen kuolema' levyä. Tasavallan presidentti oli ensimmäisiä suomalaisia yhtyeitä, joka keikkaili ulkomailla; Ruotsissa ja Englannissa. Jälkimmäisessä yhtye yritti hetken tosissaan läpimurtoa päästen Readingin festivaaleille asti. Bändin rivistöt kuitenkin rakoilivat ja yhtye laittoi pillit pussiin elokuussa 1974. Viimeisellä Englannin rundilla Pöyryn oli korvannut Esa Kotilainen koskettimineen.

Pöyry oli yhdessä Jukka Tolosen kanssa ollut kantavia voimia Pressan riveissä ja yhteistyö jatkui Tolosen soololevyilläkin 70-luvun puolessa välissä (ja tätä ennenkin esimerkiksi ykkössoololveyn ja Ruisrock 1971 keikalla, jota pidetään Pöyryn yhtenä kovimpana soittosuorituksena). Kyseiset soololevyt ovat oikein mainion kuuloista fuusiohtavaa jatsia, tai jatsahtavaa fuusiota ja osa niistä on pyörähtänyt täällä Levyhyllyssäkin. Samaan aikaan Pöyryn puhallinapuja käytti myös Wigwamista soolouralle lähtenyt Pekka Pohjola, jonka 'Harakka Bialoipokulla' hän soitti. Ja tietysti hän soitti erinäisten omien orkestereiden kanssa Tavastialla ja sen ajan huippupaikassa Natsalla.

Vuonna 1975 Pöyry liittyi Heikki Sarmannon orkesteriin, josta muodostui hivenen myöhemmin UMO, jonka syntyyn ja ohjelmistoon Pöyry vaikutti. 80-luvun taitteeseen tultaessa hän oli myös mukana 'Middle-Earth Bandissa', jonka ainoa levy taisi jäädä hänen viimeiseksi levytykseksi.

Pöyryllä oli omaan soittoonsa aikalaisten mukaan äärimmäisen kova vaatimustaso. Hän ei myöskään ikinä tarttunut hänelle tarjottuihin mahdollisuuksiin tehdä oma soololevy. Vaatimustasosta kertoo jotain se, että jos hän oli soittanut omasta mielestään huonosti kyseisenä iltana, hän ei myöskään halunnut ottaa palkkaa soittamisestaan. Tämä yhdistettynä maanis-depressiivisyyteen plus siihen tosiasiaan, että Pöyryn kaltaiset jazz-progemiehet olivat 70-luvun lopussa ja 80-luvun taitteessa punkin ja uuden aallon takia maalattuina aivan nurkkaan, joten työtilaisuuksia, arvostusta ja sukseeta ei muutaman vuoden takaiseen malliin enää ollut. Pöyry teki oman ratkaisunsa hitusen alle neljäkymmentävuotiaana elokuussa 1980.

10 Speed - Tour De France 1983

Kraftwerk antoi kappaleensa 'Tour de France' vuoden 1983 elokuvan 'Breakdancing' käyttöön. Elokuvassa kuullaan kappaleesta erikoismiksaus, mutta yhtye ei antanut lupaa biisin julkaisuun elokuvan soundtrack-levyllä. Tämä kierrettiin näppärästi tekemällä kappaleesta re-make, jonka 'esittää' 10 Speed.

Bob Dylan - Knocking on Heavens Door 1973

Vuonna 1973 Bob Dylanin sen hetkinen ura oli tahallisesti tai tahattomasti aallonpohjassa. Mies oli julkaissut kaiketi levy-yhtiötä ärsyttääkseen käsittämätöntä soopaa ja sävelkynäkin tuntui totaalisen kuivuneelta. 

Valonpilkahduksen antoi Sam Peckinpachin 'Pat Garret ja Billy the Kid' elokuvaan (jossa Dylan myös näytteli sivuosaa) tehty tunnari 'Knocking on Heavens Door'. Elokuvassa 36-vuotias kantrilaulaja Kris Kristoffersson näyttelee 21-vuotiasta Billy the Kidiä ja hän myös antoi idean ohjaajalle Dylanista tunnarin säveltäjänä. Peckinbach ei tiettävästi ollut ikinä kuullut miehen musiikkia, mutta oli myyty kuultuaan tunnarin.

Selkeästi gospel-vaikutteinen kappale perustuu yksinkertaiselle soinnutukselle, jossa kertosäkeessä vaihdetaan vuorotteleva A7/C C-sointuun. Sanoituksessa kerrotaan tarinaa ampumiseen ja lainvalvontaan kyllästyneestä lainvalvojasta, mutta sanoitus on vuosien saatossa muuttunut niin Dylanin, kuin lukemattomien muiden esittämien versioiden kohdalla.

Soundtrackilta irroitettu sinkku (b-puolena turhanpäiväinen instrumentaali 'Turkey Chase') oli myös kaupallinen menestys nousten Billboardin listalla sijalle 12. Kappale on ollut Dylanin settien peruskamaa siitä lähtien ja kuten yllä jo lässytin, siitä on tehty aika helvetin monta cover-versiota. Omalle sukupolvelle tunnetuin niistä on tietenkin se Guns N´ Rosesien 'Use Your Illusionilta' löytyvä veto.

Charles Chaplin - Smile 1936

Julian Copen vaimo Dorian Cope pitää Headheritage-sivustolla omaa, miltei päivittäin päivittyvää 'On This Deity' osiota, joka keskittyy musiikkiin ja politiikkaan. Tänään syyskuun 19. päivänä aiheena on Charlie Chaplinin de facto karkoitus Yhdysvalloista 19.9.1952.

Charlie Chaplin syntyi vuonna 1889 Lontoossa. Hänen isänsä katosi ja äiti joutui mielisairaalaan pariinkin otteeseen. Chaplinin lapsuus oli äärimmäisen köyhää ja hän joutui asumaan pariinkin kertaan lastenkodissa. Tämä jätti jälkensä Chaplinin ajatusmaailmaan, mikä tulikin myöhemmin hänen elokuviensa kulmissa ja hänen yhteiskunnallisissa mielipiteissä vastaan. Elokuvissa sivuhahmona ollut 'The Kid' tuntuu kumman tutulta.
Kuitenkin hän onnistui samaan aikaan itseopiskelemaan pianonsoiton, viulun ja sellonsoittotaidon. Ensiesiintyminen näyttelijänä tapahtui jo viisivuotiaana. Tästä matka jatkui tanssiryhmään, missä hän kiersi ammattilaisena ympäri Englantia - kymmenen/yhdentoista vuoden ikäisenä lapsityöläisenä. Kolmetoistavuotiaana koulu oli lopullisesti jäänyt kesken ja hän elätti itsensä hanttihommilla. Neljätoistavuotiaana hän näytteli Lontoon teatteri-skenessä ja 1908 hän oli jo noussut lavatähdeksi. Hän pääsi Fred Karnon vaudevilleryhmään, joka lähti kiertämään Yhdysvaltoja.

Tällä kiertueella Chaplin herätti nousevien filmiyhtiöiden huomion ja kutsuttiin ensin New Yorkiin (joka oli alussa yksi elokuvateollisuuden keskuksista) ja sieltä Hollywoodiin Keystone-elokuviin. Näissä huumorimykkäfilmeissä Chaplin kehitti jo toisessa elokuvassaan kuuluisan 'The Tramp', eli suomalaisittain Kulkurin hahmon. Elokuvia tehtiin pitkälti yhdellä otolla ja liukuhihnalta. Palkka oli 150 dollaria viikossa. Chaplin tuotti mukaansa myös veljensä Sydneyn, joka oli myös kohtuullisen suosittu ja näytteli 20-luvun loppuun asti, jonka jälkeen siirtyi veljensä menestyneeksi manageriksi. Ura jatkui rakettimaisella nousulla eri studioissa, joissa Chaplin myös lähes järjestään käsikirjoitti ja ohjasi elokuvansa, kunnes hän oli jo vuonna 1918 niin sanotusti elokuvateollisuuden suosituin hahmo.

1920-luvulle tultaessa Chaplin ohjasi ensimmäisen täyspitkän elokuvansa 'Chaplinin poika', jonka jälkeen häntä alettiin pitämään vakavasti otettavana elokuvantekijänä pelkän slapstickin sijasta. Elokuva yhdisteli tunnusomaisesti humoristisia ja riipiviä piirteitä. Seuraava peliliike oli hyvin DIY-henkinen Chaplinin perustaessa yhdessä Douglas Fairbanksin, Mary Pickfordin ja D.W. Griffitin kanssa 'United Artists' tuotantoyhtiön. Tämä oli ihan suora vastaveto suurstudioiden kontrollointi ja levitysmonopolia vastaan. UA:lla Chaplin ohjasi samoin tein yhden pääteoksistaan 'Kultakuumeen'. 20-luvun loppuun tultaessa äänielokuva oli vallannut jo markkinat, mutta Chaplin kieltäytyi siirtymästä siihen. 'Kaupungin valot' tehtiin ilman dialogia, mutta ääntä oli mukana tehosteina ja erityisesti musiikkina. Näyttelijöiden jatkuneesta mykkäkoulusta huolimatta Chaplin omaksui saman tien uuden ajatuksen elokuvaan tiukasti synkronisoidusta musiikista. Tästä eteenpäin hän sävelsi myös musiikin kaikkiin elokuviinsa.

Elokuvan jälkeen Chaplin lähti puolentoista vuoden maailmanympärimatkalle, jonka aikana hän tapasi sellaisia hahmoja, kuten Gandhin ja hyvinvointivaltion taloudellisen ajattelun isän Keynesin. Hän kirjoitti matkan aikana kolumnia ja arvosteli tiukin sanoin tuolloisen ajan laman hoitoa. Matkan jälkeen hän ohjasi elokuvan 'Nykyaika', josta ei tarvitse syvältä etsiä kapitalismin arvostelua. Elokuva oli Chaplinin viimeinen mykkäfilmi ja sen kappale Smile, joka on tämän kirjoituksen musiikkikappaleena nousi suosioon - etenkin myöhemmin Nat King Colen hunajaisella äänellä tehtynä tulkintana (toisten tekemillä sanoituksilla).

Hieno kappale itseoppineelta säveltäjältä. Tosin, koska hän tosiaan oli itseoppinut, eikä osannut nuotintaa hän joutui käyttämään koulutettuja säveltäjiä kirjoittamaan ylös ideoitaan. Jossain vaiheessa väitettiin, että moni juttu olisikin ollut säveltäjien kynästä, mutta vaikka Chaplin tekikin monikerroksista ja ajallisesti pitkäjänteistä yhteistyötä heidän kanssaan, jokainen teema ja niiden yhdistäminen oli lopulta kotoisin Chaplinin omasta päästä ja jokainen yhdistelmä vaati hänen siunauksensa.

1940 Chaplin ohjasi ensimmäisen äänifilminsä 'Diktaattorin', joka oli vahvasti poliittinen ja käsitteli muutaman päivän erolla syntynyttä toista 1900-luvun alun tunnettua viiksiniekkaa. Elokuva oli jättimenestys ja myöhemmin luettu kiistattomaksi klassikoksi, mutta ilmestymishetkenään usea maa kielsi sen esityksen ja Yhdysvaltain senaatti aloitti tutkimaan oliko elokuva antifasistista propagandaa. Tutkimus lakaistiin maton alle 6.12.1941 Japanin hyökätessä Pearl Harbouriin, mutta Chaplinin sodanaikaiset puheet toisen rintaman avaamisesta ja tiukemmasta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa natsi-Saksaa vastaan, sekä yhteiskunnalliset kannanotot eivät jääneet muistamatta paria vuotta myöhemmin.

Sodan jälkeen Yhdysvalloissa alkoivat kommunistien ja sellaisiksi epäiltyjen noitavainot. Chaplinkin kutsuttiin todistamaan McCartneyn 'epäamerikkalaista toimintaa tutkivaan komiteaan', mutta haastetta ei pantu käytäntöön. Samaan aikaan FBI tutki ja seurasi Chaplinin toimia vuoteen 1953 asti. Samaan aikaan Chaplin oli mennyt naimisiin itseään reilusti (36 vuotta) nuoremman naisen kanssa ja kävi avioero-oikeuden käyntejä. Näitä oli uran aikana runsaasti (neljä avioliittoa), sekä kaksi teinivaimoa, lukuisa joukko rakastajattaria ja yksi hämärä kuolemantapaus/itsemurha. Viimeinen avioliitto tosin kesti kuolemaan asti ja tuotti kahdeksan lasta.

Tämä kaikki yhdistettynä 50-luvun taitteen moralispoliittishysteeriseen Amerikkaan johti siihen, että 'Ritari Siniparta' floppasi ja seuraava, joutsenlauluna pidetty 'Parrasvalot' joutui jopa teatteriboikottiin 1952. Leffan ensi-ilta järjestettiin Lontoossa, mutta paluuta suunniteltaessa Yhdysvaltain oikeusministeri James P. McGranery perui Chaplinin paluuluvan poliittisten ja moraalisten syiden takia ja kehoitti häntä tulemaan Ellis Islandin kautta, jossa hänet syynättäisiin syöpäläisistä ja kysyttäisiin ne kuuluisat kommunismikyselyt.

Elokuva menestyi toisaalta hyvin Euroopassa, mutta tämä kaikki johti siihen, että Chaplin joutui pakkaamaan kamansa ja muutti Sveitsiin yli neljänkymmenen vuoden Yhdysvalloissa oleskelunsa jälkeen. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että juuri tämän jälkeen vuonna 1954 Nat King Colen levyttämä versio Chaplinin Smilesta nousi suursuosioon.

Sveitsiin muuton jälkeen hän tapasi muun muassa Nikita Hrustsevin ja vastaanotti Neuvostoliiton myöntämän rauhanpalkinnon. Oxfordin yliopisto antoi hänelle kunniatohtorin arvon ja Cannesien filmijuhlat erikoispalkinnon. Mutta hän ei saanut tähteä Hollywoodin Walk of Famelle, eikä antanut haastatteluja yhdellekään yhdysvaltalaisille toimittajille.
Tähän aikaan ohjatut elokuvat olivat kuitenkin heikkotasoisia ja viimeinen oli Marlon Brandon ja Sophia Lorenin tähdittämä 'Hong Kongin kerivitär'. Näinä vuosina hän kuitenkin sävelsi uudelleen musiikkia vanhoihin mykkäelokuviinsa ja Petula Clarkin esittämästä Hong Kongin kreivittären tunnarista tuli pienoinen hitti. Tai pienoinen ja pienoinen. 'This Is My Song' oli vuonna 1967 Englannin sinkkuykkönen.

Tuulet kääntyivät 70-luvun alussa ja Chaplin pääsi noutamaan 1972 hänelle myönnetyn kunnia-Oscarin. Seuraavana vuonna Parrasvalojen uusi musiikki sai myös Oscar-palkinnon. Viimeisinä vuosina Chaplinin terveys heikkeni dramaattisesti ja hän sai useita aivoinfarkteja ollen viimeiset vuodet pyörätuolissa. Chaplin kuoli 88 vuoden ikäisenä 25.12.1977 ja haudattiin Sveitsiin.
Loppunäytöksenä kaksi itä-eurooppalaista työtöntä maahanmuuttajaa varasti Chaplinin ruumiin maaliskuussa 1978 ja vaativat Chaplinin leskeltä lunnaita. Tämän kieltäydyttyä he uhkailivat myös lesken lapsia, mutta jäivät kiinni ja arkku löytyi peltoon kaivettuna. Chaplin makaa nyt betonikerroksen alla.

Chaplinin tarina on kaikkine puolineen mielenkiintoinen 'ryysyistä rikkauksiin' tarina, mutta kertomus myös viime vuosisadan poliittisesta ja moraalisesta ilmastosta. Harva noin vahvasti yksilönä jonkin taidemuodon (elokuvataide) ja populaarimusiikin (elokuvamusiikki) kehitykseen vaikuttanut henkilö on saanut osakseen niin suurta feimiä ja toisaalta taas niin suurta vainoamista. Kaikkine käänteineen varmasti yksi 1900-luvun tärkeimmistä ja mielenkiintoisimmista hahmoista.

Tina Turner - Private Dancer 1984

Koska täällä on pitkän aikaa vietetty kaiken maailman marginaalisten EP:itten ja kasettijulkaisudemojen parissa, kynnetty syvällä punkissa ja poikettu korkeintaan jossain muodottomassa suhinassa, on aika tehdä perinteinen peliliike siirtymällä äärimmäisen tunnettuun ja kaupalliseen musiikkiin.

Tina Turner on toki pyörähtänyt Levyhyllyssä aiemminkin (ainakin pari kertaa), mutta toisenlaisissa merkeissä ja toisenlaisessa musassa. Tina yhdessä miehensä Iken kanssa teki musiikkia 50-luvulta 70-luvun lopun avioeroon, jonka aikana syntyi aika monta hittiä, monta helvetin kovaa cover-versiota ja muutama Tinan (vaikkakin Ike nappasi feimit) itsensä kirjoittama tajuttoman kova biisi, kuten vaikkapa 'Nutbush City Limits' tai eeppinen 'River Deep, Mountain High'.

Pariskunnan yhteiselo ei tunnetusti ollut millään hirveän terveellä pohjalla Iken ollessa tiettävästi tyrannimainen, väkivaltainen ja mustasukkainen narkkari. Avioliiton loputtua väsynyt Turner luopui oikeuksistaan tekemäänsä materiaaliin vastavuorona taiteilijanimen säilyttämiseen Tina Turnerina. Sooloura lähti kuitenkin todella väsyneesti käyntiin, jos ollenkaan. Private Dancer oli jo yli neljänkymmenen vuoden ikään ehtineen Turnerin viides sooloalbumi, mutta jostain ihmeellisestä ajoituksesta ja syystä johtuen nosti eilisen tähteen maineeseen juuttuneen Turnerin yhdeksi 80-luvun puolivälin suurimmista ilmiöistä ja tähdistä.

Yksi syy tähän saattoi olla Turnerin sveitsiläinen elinkumppani/manageri ja vuosi sitten viimein myös aviomies Erwin Bach, joka tunki artistin oikeisiin paikkoihin ja loi 'ikinuoren rautamummon' hahmon. Pitää muistaa, että vuonna 1984 rock-musiikki eli aikaa, jossa vasta sen ensimmäinen sukupolvi vanheni ja joutui kamppailemaan uskottavuuden kanssa. Toki ihan ensimmäinen fiftarisukupolvi oli joutunut tilanteeseen jo aiemmin, mutta tuloksena olikin turvonneita Elviksia tai kasvokiristettyjä Pikku Richuja tai Richardsin Cliffejä. Eikä pidä unohtaa myöskään, että usein kauneudellaan ja viehättävyydellään pelaavat naisartistit joutuvat vielä ihan eri korttien ja pelin varaan kun kilsoja alkaa tulla naamaan ja mittariin.

Private Dancer on levynä ja äänilähteenä kiistatta albumikokonaisuus, muttei tietenkään sellaiseen 70-luvun albumikokonaisuushenkeen, jossa haastettiin kuuntelija ja kerrottiin ehkä tarina tai jotain muuta hämärää. Se on sliipattu 80-luvun albumi, jossa ei sinänsä ole mitään häiritsevää (jollei niiksi lue nykyisin jo kirkonkirouksesta poistuneita kasarisoundeja), vaan kaikki ovat tasapainoisesti tehtyä, tuotettua ja valittua musiikkia ja ääntä. Tavallaan menevää, mutta vahvasti keskitempoista ja aikansa perkussioihin nojaavaa musiikkia. Vähän samanlaisen tempunhan teki edellisenä vuonna David Bowie, jonka 'Let's Dance' nosti artistin 70-luvun kulttisarjan ykkösluokasta stadioneiden täyttäjäksi. Toki kyseinen levy pelittää kaikilla mittareilla ja jopa haastaa vähän kuulijaakin. Eikä sillä ole kuin yksi cover-versio toisten biiseistä. Tai no miten sen haluaa laskea.

Sinänsä on mielenkiintoista miksi Private Dancer kuulostaa kokonaisuudelta, koska levyllä on mukana erinäinen liuta tuottajia, biisit ovat osittain toisten hänelle tekemiä, osittain kasariversioita takavuosien suurista hiteistä joista kolme- neljä on vielä helvetin tunnettujen biisien covereita. Näistä viimeisessä heilautettiin varmaan kunnianosoitus Tinan menneisyydelle, jossa Ike/Tina-kaksikko bändeineen teki luentoja aikamoisistakin klassikkobiiseistä onnistuen usein sellaisessa harvinaisuudessa, että niissä saattoi olla alkuperäistä kovempi meno.

Tuottajina levyllä on mukana muun muassa Heaven 17 synabändin kaksikko Martyn Ware ja Ian Marsh, 80-luvun supertuottaja Terry Britten (Cliff Richard, Michael Jackson ja seuraavan vuoden Mad Max elokuvahitti 'We Don't Need a Another Hero') ja niin edelleen. Levyn nimibiisi on Dire Straits-miehen Mark Knopflerin käsialaa. Ajan hengestä kertoo, että esimerkiksi torvi- tai jousisektioita on levyltä turha etsiä. Ne soitetaan aikansa syntetisaatoreilla. Bowien Let's Dancesta oli napattu mukaan idea vierailevasta kitaravirtuoosista, jota tällä levyllä tosin kuultiin vain nimibiisissä ja Jeff Beckin kasarimuodossa.

Mikä puhaltaa levyn sinänsä ihan asianmukaisiin, mutta sliipattuihin biiseihin eloa on tietysti Turnerin ääni, joka ei tuolloinkaan vanhetessaan ollut huonontunut. Uran aikaisempi etelä-soulin raakuus korvattiin sliipatumalla kamalla, mutta Tinan raspinen ja elämää nähnyt ääni yhdessä taas musiikillisen puunatun taustan kanssa muodosti yhdessä kontrastin, tai kahden elementin törmäämisen, joka toi levyyn eloa ja liikettä. Tämä on asia, mikä erottaa Tinan kasarikaman ja mikä aika monen muun yrittäjän kohdalla jäi uupumaan puuteroidulla kahdeksankymmentäluvulla.

Kaikki ei levyllä osu aivan kohdilleen. Esimerkiksi versio Beatlesien 'Helpistä' ei lähde, mutta oli mukana varmasti niin sanottuna varmana nakkina. Toisaalta Tinan luenta Bowien dystooppisesta (ja ilmestymisvuonna toden totta ainakin kalenterillisesti ajankohtaisesta) '1984'-biisistä kylmine kasarisoundeineen toimii vielä parempana vieraannuttamisefektinä, kuin biisin alkuperäisversio. Luenta Al Greenin 'Let's Stay Togetherista' on vähemmän yllättävästi myös sliipattu, mutta sopi varmasti esimerkiksi salkunhoitajan tai pörssimeklarin illan hempeiden hetkien taustamusaksi - tai stereojärjestelmän ominaisuuksien testaamiseen. Eikä perkussioversoinen versio vuoden 1974 hitistä 'I Can't Stand the Rainista' ole lainkaan hullumpi kasarisyna-brasseineen. Levylle tehdyt uudet biisit ovat hyvin tehtyjä, tarttuvia ja täynnä pieniä koukkuja, joita tälläinen kama parhaimmillaan sisältää.

Silminnäkijä - S/T EP 2013

Olen jostain syystä onnistunut näkemään tamperelaisen Silminnäkijä-bändin kaksi kertaa livenä ja vielä kaikista maailman paikoista nykyisen 'jätti-Kouvolan', entisen Anjalankosken Inkeroisissa.
Yhtyeen nimen alkuperää arvaillessa tutka suuntaa tuonne Nolla nolla nollan suuntaan, mutta nousevan muodin(?) mukaista post-punkkia Silminnäkijä ei omaan korvaan varsinaisesti ole, vaan rehellistä hooseeta. Toki laveammalla paletilla.

Mikä hämmentävintä vielä, yhtyeen sekoitti aiemmin kuulopuheissa Turusta ponnistavan nuoremman kaartin 'Eyewitness' yhtyeeseen, joka nimestään huolimatta laulaa suomeksi ja soittaa myös hooseeta. Ja jonka EP:n taas ostin ensimmäisen nähdyn Silminnäkijät keikan distrosta. Silloin Silminnäkijöiden EP:tä ei ollut vielä saatavilla. Nyt on.

Vaikka tuleekin jonkin verran käytyä Helsingin (missä toistaiseksi asun) Lepiksessä katsomassa keikkoja, niin täytyy sanoa, että siellä näkee aika paljon vähemmän tätä pulttitakkijengiä, mitä Silminnäkijä, Viharikos ja muut sen illan kattauksen bändit edustivat. Kyseessä on varmaan enemmän 'tamperelainen' ilmiö takahuoneeseen sammuneine krusteineen :D

No niin. Siirrytään ulkomusiikillisesta paskanjauhannasta itse sihen musiikkiin. Silminnäkijä vajavaisen äänentoistonkin kera herätti mielenkiinnon mies- ja naislaulajaparilla, sekä ehkä tavallista hooseeta laveammalla paletillaan. Yhtye ilmoittaa esikuvikseen Killing Joken, Amebixin, Vice Squadin ja tietenkin sen laulajattaren Beki Bondagen.

Musiikissa on selkeätä anarkopunk-meininkiä, joka nousee pintaan etenkin EP:n päättävän 'Napalmia' kappaleen lopun marssirummutuksessa ja kitaranäppäilyissä. Muutenkin yhtyeen musiikki on selkeästi ja vähemmän yllättävästi kallellaan tuonne Brittein saarten kantaa ottavaan kamaan. Kahden laulajan homma menee perinteisesti niin,että toinen huutaa ja naislaulaja vähän laulaa. Livenä tämä pelitti hyvin ja levylläkin toimii, tosin dynamiikka on aina erilaista. Bändi operoi kahdella kitaralla, jotka täyttävät tilan aika tiukaksi ja täyteen. EP:n mukana tulee sanoitusliite. Lyriikoista sanottakoon, että ne ovat totisia ja tyylilajille ominaisia. Ulkomaille jakelua varten ne ovat käännetty myös englanniksi.

Mikäli oikein olen ymmärtänyt, yhtyeen biisit ja lyriikat ovat pitkälti basisti Teppiksen käsialaa, joka on vähän vanhempaa kaartia. Neljän biisin EP on kunnon tykitystä, jota himmaillaan vasta aiemmin mainitun viimeisen biisin lopussa ja se kuulostaa siltä, että tämä porukka elää ja hengittää tätä musaa. Mikä on aina hieno asia, sillä näinä aikoina on erittäin jees, että joku uskaltaa tehdä poliittista/kantaa ottavaa musiikkia. Punkissakin.

Dingo - Aino 1984

Aino oli yksi niistä kappaleista, joka päätyi Dingon ensimmäiseltä 'Hölmöläisten laiva' demolta (1983) yhtyeen debyyttipitkäsoitolle. Siitä ei tarttuvuudestaan huolimatta tullut 'Lakattujen varpaankynsien' tapaista hittiä, mutta kappale oli käsittääkseni yksi yhtyeen keikkojen kulmakivistä ennen 'Kerjäläisten valtakunnan' aikaa.

Biisi kuulostaa jotenkin hirveän tutulta ja aikaisemmin kuullulta. Eikä sitä nyt hirveän pitkään tarvitse mielessään metsästää, sillä kappale on selkeästi Police-vaikutteinen ja kertosäkeen naisnimi Aino selkeästi 'suomennettuna' laulettu Stingin 'I Know (lausutaan Ainou)' fraasi. Lopun sävelkulkukin on kopattu suoraan jostain geneerisestä Policen kappaleesta.
Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä vaikka Dingo myöhemmin ajeli vähän eri suuntaan, oli Neumannin edellinen bändi MAC aivan selkeästi jonkinäköinen edellisen bändin suomettunut maakuntakopio Neumannin jopa soittaessa laulun ohella bassoa.

Noidankehä - 1987 EP (2013)

Tämä äänite liippaa sinänsä läheltä, koska tämä on oman kaverini ja samalla soittokaverini vanha bändi. Ja samoinen kaveri myös julkaisi juuri tämän. Tässä. Äsken. Kansissa on ehkä jonkin verran vielä omat sormetkin pelissä, mutta kansikuva on bändin edesmenneen laulajan käsialaa.

Punkki on siitä mielenkiintoinen musiikin ja harrastuksen muoto, että skenessä olevat ovat omien empiiristen tutkimusteni mukaan aika paljon normaaliväestöä korkeamman keräilyvietin omaavia. Ei ole mitenkään tavatonta, että hyllystä löytyy jo 80-luvulla sinne ilmestyneitä erinäisiä maakuntabändien demoja tai jos sellainen julkaistaan, niin heti löytyy ainakin parikymmentä ostohalukasta.

Kuopiolainen Noidankehä ei olemassaolonsa aikana julkaissut mitään virallista äänitettä, lukuunottamatta yhtä kappaletta (nimibiisi Noidankehä) kokoelma-EP:llä 'Suuren hiljaisuuden jälkeen'. Nyt Kuopiossa vuonna 1987 (ja sen mukaan nimetty) äänitetty neljän biisin demo on julkaistu DIY-hengessä kasettina.

Kassu sisältää siis neljä biisiä. Samat kummallakin puolella ja pituutta taitaa olla kymmenisen minuuttia. Tai vähän alle. Aloitusbiisi on hämäävästi nimetty samoin, kuin Pellen biisi eli 'Häpeän olla valkoinen'. Sitä seuraa bändin nimibiisi 'Noidankehä', jonka jälkeen tulee 'Syntynyt vihasta' ja demon päättää 'Tuomion portaat'. Homma on äänitetty huhtikuussa ja kahteen otteeseen marras- ja joulukuussa 1987, eli melkein vuoden kasikasi puolelle mennään.

Demo kertoo omalla tavallaan sen ensimmäisen hardcoren sielunmaisemasta ja musiikillisesta kehityksestä. Tuossa vaiheessahan tyylissa alkoi olla kova juttu se metalli ja sinne lipsuttiin enemmän ja enemmän. Noidankehä pysyy vielä punkin tai siis hooseen puolella, mutta onhan tämä aika metallista. Synkimpiä hevihetkiä on muutama mutta laulaja vetää kuitenkin aika perinteiseen räkänokkahoosee-tyyliin.
Kyllähän tämä on jo aika monimutkaista kamaa introineen ja muineen. Sieltä hevin kikka-arkusta vedetään myös monta juttua. Onneksi siinä hevanderissa on mukana aimo annos Amebixia, mikä kuuluu etenkin nimibiisissä. Rummut ja bändikaveri Timon basso moukaroivat jyhkeästi. Mieleen tulee ehkä myös loppuaikojen Riistetyt. Ja kuten demon biisimäärästä ja kestosta voi päätellä, temmot eivät ole hirveän nopeita. Soundit ovat selkeästi skenen yleistä demo-tasoa paremmat. Syynä tähän on varmaan se, että tämä äänitettiin tietääkseni kuopiolaisten hevareiden Tarotin studiolla.

Lyriikoissa vedetään sitä perinteistä uskonnon ja auktoriteettien vastaista linjaa. Ei mitään suurta runoutta, mutta juuri sitä mitä pitää. Laulaja Maken ulosanti ei ole kuitenkaan mitenkään hirveän mieleenjäävää, mikä on varmaan aina se ykkös- ja kakkosdivarin bändien ero. Metallisuudesta huolimatta bändiä ja tätä demoa kuuntelee yllättävän mielellään. Noidankehästä oli Timon kertomaa tarinaa Havana Bananas-zinessä. En nyt muista tarkempia historiikkeja, enkä bändin toiminnan pituutta. Laulaja on kuitenkin edesmennyt, eikä rumpaliin ole saatu yhteyttä. Demoa voi tilata ja tiedustella timo.kuvaja@gmail.com

Rockin apumiehet #28 - Larry Wallis

Larry Wallis (s.1949) ei ole viimeisiin vuosikymmeniin ollut millään lailla näkyvä hahmo, mutta voitaisiin sanoa, että hän oli yksi 70-luvun puurtajista ja puuhamiehistä, vaikka toimi vahvasti UG ja DIY kentän rajalla. Musiikkihommat jakaantuivat ensin Ladbroke Groven squatti touhuihin, mistä seurasikin sopiva jatkumo nousevan punkin pariin tuottajaksi.

Wallisin levytetty oma tuotanto on kuitenkin aika minimaalista, eikä miehen soittoa muutenkaan äänitelty, vaikka jäsenyyksiä piisasi myöhemmin (ja aikanaankin) tärkeissä ja isoissa yhtyeissä.

Wallisin ensimmäinen yhtye oli 60-luvun lopussa 'Entire Sioux Nation', joka hajosi 1969 ja muokkautui Pink Fairiesin ensimmäisestä versiosta pois potkitun Mick Farrenin (k. 2013) ja Steve Peregrin Tookin (ex-Tyrannosaurus Rex k. 1980) uudeksi yhtyeeksi nimeltä 'Shagrath'. Bändi oli alun perin akustinen ja käsittääkseni levytti demon, muttei muuta. Yhtye muodostui miehistön vaihdosten jälkeen vielä sähköiseksi versioksi ja esiintyi muun muassa vuoden 1970 'Phun City'n ilmaisfestivaaleilla. Shagrath kuitenkin lässähti ja tästä Wallis jatkoi matkaansa kohtuullisen menestyneeseen ex-Jethro Tull kitaristi Mick Abrahamsin 'Blodwyn Pig'iin, josta muodostui 'Lancaster'. Bändi kiersi 'Yes'in lämppärinä, mutta hajosi pian, eikä Wallis levyttänyt kummankaan yhtyeen kanssa.

Vuoden 1972 alussa hän liittyi 'UFO'on, mutta erosi yhtyeestä jo saman vuoden lokakuussa. Tälläkään kertaa ei legendabändin kelkassa tullut äänitettyä mitään virallista, mutta Youtubesta löytyy Länsi-Saksan televisiolle nauhoitettu studio-live. Samana vuonna äänitettiin rupiset demot taas Steve Peregrin Tookin kanssa. Tällä kertaa Tookin soolotuotantoa ja sessioissa oli mukana myös tiettävästi Syd Barrett. Tästä matka jatkui ja ympyrä sulkeutui Wallisin liittyessä Pink Fairiesin riveihin ja kirjoittaessa suurimman osan bändin ehkä parhaan ja 70-luvun viimeisen studiolevyn 'Kings in Oblivionin' materiaalista. Hän olisi halunnut ohjata yhtyettä freak-out jamittelusta tiukkaan kahden kitaran rokkiin, mutta bändi hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Pari vuotta myöhemmin 1975 bändi soitti silloisen viimeisen re-union konserttinsa Lontoon 'Roundhousessa', joka äänitettiin.

Tähän aikaan Wallis oli jo perustanut yhdessä toisen Ladbroken squattaaja/säätäjä Lemmy Kilminsterin kanssa Motörheadin. Vaikka bändistä tulikin myöhemmin ihan ässä ja legenda, yhtyeen alkuaika oli aikamoista rämpimistä musiikillisesti ja urallisesti. Bändi teki äänityksiä, jotka julkaistiin yhtyeen saatua vähän nimeä 1978 'On Parole' albumina. Muutenhan bändi taisi saada tuolloiselta levy-yhtiöltä ihan kenkää, ennenkuin mitään päästiin edes julkaisemaan. Postyymin levyn materiaalissa on sekä Lemmyn kirjoittamaa Hawkwindin, että Wallisin Pink Fairies kamaa Motörheadin soittamina versioina. Wallis halusi mukaan toisen kitaristin, mutta 'Fast Eddie' Clarkin tultua mukaan hän häipyi itse kuukauden kuluttua.

Kiirettä siis piisasi! Vuonna 1977 Wallis julkaisi oman soolosinkkunsa 'Police Car', jonka julkaisi Stiff-records ja siitä muodostui jonkinlainen kulttiklassikko. Pitkäsoittokin tehtii, mutta levy lepää käsittääkseni edelleen arkistojen hyllyllä. Ja mikäli 70-lukulainen namedroppaus ei vielä riitä, niin Wallis siirtyi kyseiselle levy-yhtiölle tuottajaksi ja vastasi 'The Advertsien' sinkkujen ja klassisen pitkäsoiton 'Crossing the Red Sea With The Adverts' tuotannosta. Muita punkki-tuotantoja olivat muun muassa 'The Members', 'The Subs', 'Wreckless Eric' ja Mick Farrenin pitkäsoitto 'Vampires Stole My Lunch Money'.

80-luvullakaan tahti ei hiljentynyt, vaan haudasta kaivettiin vanhoja bändejä Mick Farrenin 'Deviantseista' Pink Fairiesin uusintaan 1987. Wallis soitti livekeikkoja ex-MC5 Wayne Kramerin kanssa ja 90-luvulla teki biisejä silloin edelleen kiertäneelle ja kiertäneelle Dr. Feelgoodille. 2000-luvulla vuorossa oli taas Fairiesien uusi comeback-keikka, mutta Wallisin selkä hajosi ja sitä ei ole vieläkään soitettu.

Edeltävä rosteri näyttää, että Wallis on soittanut tajuttomassa määrää legenda-bändejä, mutta hankkeet ovat syystä tai toisesta ajautuneet lyhyiksi tai kaatuneet muuten vain. Syitä voi vain arvailla, mutta pieni kutku on, että syy voisi olla sama, kuin hänen vielä rikkoinaisemman 'uran' tehneellä ja nyt kesällä edesmenneellä ug-kaverilla Mick Farrenilla. Niin no, vuonna 2002 hän julkaisi ensimmäisen oman sooloalbuminsa 'Death In a Guitarnoonin'. Että se nyt ainakin on tullut viimein tehtyä.

Blitz - Time Bomb Early Singles And Demos Collection 2013

Blitz lyhyen alkuperäisen olemassa olonsa aikana (80-83) nautti suurta suosiota sekä skinheadien, että punkkarien parissa. Yhtyeen sinkut ja ensilevy 'Voice of the Generation' nousivat tuolloin tärkeän ja oikean brittien indie-listan kärkipäähän.

Toisella levyllä ½skini-½punkki-kokoonpano ajautui sisäisiin valtataisteluihin ja hajosi kahtia. Blitz-nimellä jatkanut orkesteri tekaisi 'Second Empire Justice' levyn, jossa rehellinen katu-punk/oi! vaihtui New Order/Joy Division menoksi (levyn, sekä myös Blitzin debyytin tuotti Chris Nagle, joka oli Martin Hannetin äänimies). Aiempi yleisö hylkäsi Blitzin, eikä uutta tullut tilalle. Tämä oli sen kertaisen Blitzin loppu, kunnes alkuperäinen kitaristi 'Nidge' kasasi oman versionsa bändistä 1988, joka levytti ja kiersi ympäri maailmaa. Nidge kuitenkin kuoli vuonna 2005 jäätyään auton alle kävellessään moottoritien viertä keikaltaan pois Teksasissa.

Debyytti 'Voice of the Generation' on tyylilajille epäominaisesti alusta loppuun kantava pitkäsoitto. Toki tälläinen kama toimi paremmin sinkuilla ja 'EP:llä, mutta kyseisen levyn nyt kuuntelee kivuttomasti alusta loppuun. Niimpä lähtökohtaisesti tälläinen sinkku ja demo-kokoelma on nyt sellaista sillisalaattia, mitä on. Mutta Blitzin biisit ovat vain helvetin iskeviä, eikä tässä voi muuta kuin nyökytellä mukana. Vinyylin ykkösposki alkaa demoilla, joista on mukana singleksi päätynyt 'Youth'. Tätä seuraa kokonaisena 'All Out Attack EP' ja Timebomb demo.

Kakkospuolen aloittavat ne tutut sinkut, eli 'Razors in the Night', 'Never Surrender', 'Warriors' ja 'Youth'. Sitten muutama LP-demoversio ja ne viimeiset hyvät sinkkubiisit, eli 'New Age' ja 'Fatigue'.

Koska minulla ei ole Blitziltä sinkkuja, niin tämä on tietysti ihan hyvä paketti hankkia niiden audiota. Pidemmälle ehtineet fanittajat varmaan arvostavat noita demo-versioita.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

Vincent Devaud - Krautrock Inquiry 2009

'Krautrock Inquiry' on sveitsiläisen Vincent Devaudin graafikon opintojen lopputyö vuodelta 2009. Kirja sisältää leikeltyjä krautrockin ja kosmisen musiikin logoja, bändien kokoonpanodiagrammeja ja tälläisiä lavastettuja kuvia gearista, joilla musiikkia äänitettiin. Mainittakoon, että geari on Devaudin omaa. Rikas sveitsiläinen sika!

Kirja on siis opinnäytetyö, eikä varsinaisessa kaupallisessa levityksessä, vaikka siitä on otettu käsittääkseni viime vuonna myös painos. Itse törmäsin näihin LowDown artsymakasiinin sivuilla. Joka tapauksessa netin uteliaisuus sillä herätettiin ja muutamia näistä kuvista voi ihastella sieltä. Vaikuttaa joka tapauksessa perin mielenkiintoiselta, etten sanoisi.. jopa mielenkiintoiselta toden totta.

Matt Berry - Kill the Wolf 2013

Näyttelijöillä on jostain kummallisesta syystä halu esiintyä ja toteuttaa itseään myös musiikin saralla. Mistäköhän tuo johtunee? Näyttelijällä on kuitenkin usein takanaan jonkin verran koulutuksessaan musiikkiakin, tosin usein suusta tulee sitä ärsyttävää 'näyttelijälaulua'. Usein musiikki- tai laulu-ura jää myös yrityksistä huolimatta puolivillaiseksi, koska artisti haluaa kuitenkin salaa oikeasti keskittyä siihen roolinmetsästykseen ja ..näyttelemiseen. Ja tämän kaiken ajankäytöllinen yhdistäminen vaatii joko adhd:ta tai 24/7 elämää.

Matt Berry on brittiläinen koomikko, joka on ollut 2000-luvulla kohtuullisen suosittu kotimaassaan. Sen verran tunnettu naama, että hän vilahti Lontoon olympialaisten avajaisseremonioissa lavalla esittelemässä jonkun artistin. Tätä tv:stä tutun naaman ja äänen painolastia ei onneksi omalla kohdallani ole, koska en katso juuri ollenkaan televisiota. Eikä Berryn ääni siis aiheuta itselleni mitään muistumia miehen muusta elämästä.

Koomikoiden siviilielämä on usein ristiriitaista otsaan lyödyn leiman ja 'oikean' siviiliminän kanssa. Myös koomikoiden musiikki on karmeimmillaan paskaa vitsiä lyötynä levylle. Ja vitsihän on kerran hauska, toisen kerran hymyilyttää ja kolmatta kertaa sitä ei halua kuulla.
Tämän Berry väistää tekemällä musiikkia, joka ei ole varsinaisesti koomista. Miehen muita levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, mutta hänen juttunsa on vanha 70-lukulainen brittifolk proge- ja analogismaustein. Siis sellainen edistyksellinen folk. Kill the Wolfilla homma on viety vielä pidemmälle, sillä kappaleiden nimiä katsellessa ja biisejä kuunnellessa on selvää, että Wicker Mania (ei Iron Maiden, vaan Hammerin kauhuklassikko 70-luvulta) tässä tehdään uudestaan.

Omalla ilkeällä tavallaanhan Wicker Man-elokuva on komedia, mutta Kill the Wolf vakava ja kauniskin pastissi-folklevy. En ole mikään hirveän suuri suoranaisen retroilun ystävä, mutta tässä kohtaa onneksi Berryn kappaleet ovat sen verran hyviä, ettei tule sellaista tunnetta, että tässä soitellaan jonkun muun jo tekemää kamaa. Tai no höpö höpö, levyn avaava 'Gather Up' yhteislauluineen, harppuineen ja mandoliineineen olisi voinut olla suoraan 'Magnet'-yhtyeen Wicker Man soundtrackilta. Seuraava 'Devil Inside Me' on levyn pääsinkku ja hivenen tavanomaisempi folk-pop. Kappaleesta ja Berryn laulutyylisestä tulee vahvoja viboja 2000-luvun ruotsalaiseen isoon musiikkiin, kuten vaikka heidän omaan retroiluun ja 'Soundtrack of Our Livesiin'. Kieltämättä Berryn ja SOOL:in vokalistin ulkonäössäkin on jotain yhteistä.. Kolmas biisi 'Fallen Angel' livauttaakin sitten yllättäen niin kaunista musiikkia, että tippa herähtää silmäkulmaan akustisen, maniskan pienen näppäilyn ja ylärekisteristä tirauttavan sähkiksen kanssa. Muutaman biisin päästä tuleva 'Solstice' 9:28 pituuksineen kasvattelee proge-elementtejä, vaikka kitarointi kuulostaakin lopussa jo pahasti joltain 80-luvun britti-neo-progelta. Tätä seuraava 'October Sun' kuulostaa taas vahvasti länsinaapurimme lauluntekotaidon tuotokselta. Levyn loppua kohti alkaa vähän tasapaksuus vaivaamaan, mutta levyn päättävä 'Farewell Summer Sun' kunnioittaa vinyylikokonaisuuksien perinnettä päättämällä pitkäsoiton kauniisti.

Kill the Wolf ei ole varmasti mikään historiaan jäävä merkkiteos, mutta mukava esimerkki näppärästä lauluntekotaidosta ja hyvästä menosta. Levyn julkaisi brittiläinen Acid Jazz-records, joten kohdeyleisö on tällä selvä. Berry soitti itse kaikki levyn instrumentit lukuunottamatta viulua ja muita orkesterisoittimia. Keikoilla hänellä on kuitenkin takanaan suurikokoonpanoinen 'Maypoles'-taustabändi (mistäköhän moinen nimi?)

Hardcore Devo: Volume One 1990

Hardcore Devo Vol.1 ja 2 julkaistiin vuonna 1990 aika pitkälti samaan aikaan, kun yhtye lopetti ensimmäisen kauden toimintansa vuonna 1991. Takana oli heikosti mennyt albumi, yhtyettä pidettiin vanhentuneena vitsinä ja keikkojen ennakkolipunmyynti pyöri siinä viidessä kappaleessa. Samaan aikaan yhtye teki yhden parhaista peliliikkeistään (niistä ei toki ole ikinä ollut pulaa) ja julkaisi peräkkäisinä vuosina nämä kaksi aikoja sitten loppuunmyytyä kokoelmaa Devon treenikämppänauhoituksista vuosien 1974-77 välillä.

Devo kiertää taas aika pitkälti samassa 'klassisessa' kokoonpanossa, kuin missä se on toiminut alusta asti. Vain rumpalit ovat vaihtuneet tiiviissä tahdissa. Tällä kokoelmalla mukana on kuiten vain kaksi; Mark ja Bob Motherbaughin pikkuveli Jim ja tietysti vastikään edesmennyt 'ihmismetrononi' Alan Myers, joka oli omalta osaltaan vahvasti vastuussa yhtyeen rytmityksestä ja soitti kaikilla kultakauden levyillä.

Devon tarina on täälläkin ainakin pari kertaa sivuttu, mutta koska se on yksi populaarikulttuurin mielenkiintoisimpia, niin kerrataan vielä kerran. Mark Mothersbaugh ja Gerald Casale opiskelivat Ohion Kentin yliopistossa osallistuen opiskelijaradikaaliin toimintaan ja olivat niin sanotusti hippejä. Yliopistolla järjestettiin 1970 mielenosoitus/valtaus, joka päätyi historiaan surullisenkuuluisalla tavalla kansalliskaartin ampuessa suoraan aseettomaan väkijoukkoon lopputuloksena neljä kuollutta, useita haavoittuneita ja yksi halvaantunut. Mothersbaughin ja Casalen naispuolinen hyvä ystävä kuoli heidän silmiensä eteen luodin repäistessä selän irti. Kansalliskaartin punaniskat välttyivät täysin kaikilta syytteiltä ja yliopisto suljettiin vuodeksi. Siat ja harjasniskat voittivat.

Tapahtumalla oli vahva vaikutus kaksikkoon, joka hylkäsi katkerana hippiaatteen ja suunnitteli ilkeämpää vastaiskua ympäröivää sikaniskamaailmaa vastaan. Syntyi de-evoluutio ja yhtye sekä musiikki toteuttamaan sen harkittua idiotismia. Mukaan pestattiin jeesaajiksi molempien pikkuveljet ja kaivettiin esille uusinta uutta maailmaa edustavat syntetisaattorit. Bändin aktiivinen toiminta alkoi vuonna 1972 ja nämä nauhoitukset alkavat vuodesta 1974.

Kokoelman nimessä esiintyvä sana hardcore ei viittaa kyseiseen punkin tyylisuuntaan vaan musiikin tai siis devoluution ytimeen, jossa tällä kokoelmalla ollaan. Bändi pääsi 80-luvun alussa kovaan rotaatioon uudella MTV-kanavalla ja yhtyeen 'Whip it Up' videoineen nosti yhtyeen top-20 listoille. Tämän kokoelman materiaalilla ei sinne olisi päästy, vaikka toki on selvää, että musiikin siemenet laskettiin tässä. Homma on kuitenkin sen verran artsyä, epäkaupallista ja hurjaa sekä siitä puuttuu vielä levy-yhtiötuotannon pakosta tuoma kulmien hionta, joten hardcore sana on erittäin osuva.

Ensimmäinen mikä tulee mieleen on miten hyvältä tämä soundaa treenikämpän neliraitanauhoitukseksi. Ja miten valmiita biisit kaikkine outouksineen ovat. Tosin bändihän löi läpimurtonsa yhteydessä 77 yleisöt ällikällä tiukkuudellaan ja homman vuotamattomuudella mihinkään suuntaan. Ja tässähän oli taustalla, että hommaa oli todellakin hiottu jo vuodesta 1972, ennenkuin se tuli suuren yleisön eteen.

Kokoelmalla on kolme biisiä, jotka hivenen muokattuna päätyivät yhtyeen klassiselle Brian Enon tuottamalle ykköslevylle 'Q: Are We Not Men? A: We Are Devo!'. Eli hajoitettu luenta Stonesien 'Satisfactionista', 'Jocko Homo' ja 'Mongoloid'. Muuten kokoelman kappaleet eivät päätyneet ikinä levytyssopimuksen mukaisille levyille asti (Mechanical Man ja Auto-Modown kyllä samannimiselle hämärälle bootlegille, jonka julkaisija edelleen arvailujen varassa), muuten kuin ehkä vaikuttimina tai osina joihinkin muihin kappaleisiin.

Levyn avaava aavemainen 'Mechanical Man' syntetisaattori-introineen tuo mieleen etäisiä sävyjä 'Autobahnista', kunnes siirtyy vahvasti Captain Beefheartimaiseen diskanttiseen nitkutukseen, jota säestää syntetisaattorin ring-modulaattorin metalliset kilahdukset.
Beefheart nousee monta kertaa muutenkin mieleen yhtyeen nytkttäen, mutta hassusti funkkaavassa musiikista. Tavallaan aika perusrokkeilua, mutta koko ajan sieltä täältä sihahtaa ja pihahtaa syntikan rikkovaa ääntä ja yhtyeen rytmikkäät laulut ovat jo nyt mukana. Välillä nörttiääni komentaa.. tai no komentaa ja komentaa. Välillä lainataan idioottityylillä muutaman vuoden takaisesta purkasta ja garagesta, kuten 'I'm A Potaton' ja 'Stop, Look and Listenin' viiltävästi pyörivissä uruissa joiden päälle stompataan autotallipauketta. Ja sanoitukset pauhaavat jo myöhemmiltä levyiltä tuttua outoilua, perverssiyttä ja devoluutiota.

Kokoelman kakkososa Vol.2 pitää sisällään vielä vahvemmin moog-syntetisoitua kamaa tämän ensimmäisen osan keskittyessä ehkä enemmän esittelemään yhtyeen alun rokkilähtökohtia. Nämä kaksi levyä julkaistiin nyt uudestaan ja heti kun vinyyliversio tulee vastaan, poimin sen kyytiin. Kuuneltavissa myös Spotifystä.

Lama - Apuri EP 2013

Lama oli tiettävästi ainoita Suomen punk-skenen bändejä, joka aloitti toimintansa ensimmäisessä aallossa 70-luvun lopussa JA jatkoi vielä toisen aallon mukaan. Muut aikalaiset muuttivat suuntaansa poppiin, iskelmään, uuteen aaltoon tai lopettivat, mutta Lama siirtyi kovan ytimen suuntaan. Onko ja oliko Lama hardcorea on sitten mielipidekysymys. Stadilainen bändi se kuitenkin oli aikana, jolloin punkkarit olivat Stadista, mutta punkbändit yleensä maakunnista.

Laman ensimmäisen vaiheen toiminta lakkasi vuonna 1983. Tämän jälkeen yhtye on toki nauttinut ja nauttii edelleen oikeastaan Suomen kentässä aika varauksetonta kulttisuosiota. Bändi on aktivoitunut tuon jälkeen noin kymmenen vuoden välein miltei alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Koska itse olen ruvennut diggailemaan punkkia jälkijättöisesti enkä silloin aikanaan ei Lama ole ollut itselleni niitä eturivin bändejä. Yhtyeellä on toki ollut useita hienoja ralleja, mutta neljästä ekasta EP:stä koottu 'Ja mikään ei muuttunut' oli ensimmäisiä kuuntelukokemuksiani, eikä pitkäsoittona hirveän kompakti paketti. EP:t eepeinä, ei pitkäsoittona.
Tästä uudesta EP:stä kohistiin jo pitkään ennen sen julkaisua ja sen tultua ulos likipitäen kaikki kommentit ovat olleet positiviisia. Jostain syystä tämän tsekkaus on kuitenkin jäänyt vaikka mielenkiintoa olisi ollut. Levyhän on tehty yhtyeen viimeisen alkuperäisen kokoonpanon kanssa (Rane Raitsikka bassossa) ja sisältää uutta materiaalia ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, jos 2007 julkaistua 93-liveä ei huomioi.

Seiskatuumaisen Apuri-EP:n nimi tulee 'apuri-punkeille' nimensä antaneen (EP:n kansikuvapoika?) Esa Apurin mukaan ja tietty hänestä kertovasta nimibiisistä. Apuri-punkkarit saivat kyseenalaista mainetta olemalla vastuussa miltei kaikesta siihen punkkiin liitetystä negatiivisesta käytöksestä, johon varautuneet mielikuvat häiriköivistä punkkareista edelleen liittyvät. Ensimmäisen aallon jannuthan olivat idealisteja, jotka saivat turpiin tomppeleilta väkivaltaisesti itseään toteuttavilta diineiltä. Kun diinit katosivat pari vuotta myöhemmin, sama aines etsiytyi punkin ja hc:n pariin vittuilemaan mummoille ja räkimään seinille. Tämän porukan näkyvin hahmo oli Apuri, joka oli aina ja joka paikassa. Soittamisen ja zinejen tai muun aktiivisen tekemisen sijasta kyseinen jengi keskittyi dokaamiseen ja päihteiden käyttöön, vaikka toki kävi yleisönä keikoilla. Itse biisi on bändin vanhaa materiaalia ja soitettu keikoilla jo pitkään.

Levyn avaava 'Kadunmies' on cover-versio Cockney Rejectsien klassisesta 'Oi, oi oi':sta. Kakkosbiisi on 'ensimmäinen Lama-biisi', Epen kaverin ja hetken Widows-miehen Kellogs Bollocksin 'Pakkoloma'. Kellogs itsehän kuoli hämärissä olosuhteissa 1993, eikä miehestä löytynyt muuta kuin Kolera-altaassa ollut jalka. Kuulemma tämän maan ensimmäinen DNA-testi paljasti henkilöllisyyden. Nimibiisi on taas käännös UK Subsin biisistä. Levyn päättää Chron Gen 'Mindless Few' käännös 'Sähköä ilmassa'.

Lama 2013 kuulostaa yllättävän hyvältä. Tuotanto on sopivan rupista ja käännöslyriikat pelittävät. Mieleen ei hiivi hetkeäkään epäilystä tai höpöä, kun yli viisikymppinen Epe laulaa kadunmiehistä ja Dr. Martens kengistä, mutta ei siltikään yritä kuulostaa teini-ikäiseltä. Eikä pappamuistelolta. Live esiintymisten silminnäkijät ovat myös olleet vakuuttuneita. Suurin nurina levyn kohdalla on tullut siitä, että se sisältää Kellogsin bändille tekemää biisiä lukuunottamatta pelkkiä covereita. Minua se ei haittaa, kun on itsekin tullut soitettua cover-musaa. Kuinka moni bändi aikanaan 'lainaili' Lamaa (kaurapuuromainos opetti myös, että kannattaa omistaa omien biisien kustannussopimukset..)? Kaikki riffithän on jo keksitty, joten miksei Lama voi nyt lainailla muilta? Toki ymmärrän, että genreen kuuluu vahvasti se omien biisien tekeminen, mutta kyllähän siellä on aina käytetty myös 'lainausvapautta'. Yhtä kaikki, olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla Laman omiakin uusia biisejä, ei siinä mitään.

Jos laadun tae on se, että seiskatuumainen kääntyy puolen loputtua ympäri, Apuri-EP on täyttä tavaraa.