Rockin apumiehet #3 - Nick Mason

Apumiehet saapuu kolmanteen osaansa. Tälläkin kertaa aiheena on rumpali, vaikka bloginpitäjä ei tunnustaudukaan rumpalirasistiksi.
Tosin suuressa maailmassa paskat basistivitsit kertovat nelikielisen soittajan sijaan rumpaleista. Nehän ovat aika eläimiä, fyysisiä, rytmitajuisia ja toisinaan epämusikaalisia sanan perinteisessä merkityksessä.

Nick Mason ei tosin putoa oikein mihinkään yllämainituista yleistyksistä. No, hänellä taitaa olla vain yksi oma biisi Floydin tuotannossa (Ummagumman siltä oudommalta levyltä), mutta sekin on enemmän kuin usealla muulla kollegallaan.

Masonin muusikon ura lähti käyntiin yhdessä hänen kaverinsa Roger Watersin kanssa, kun arkkitehtuurin opiskelijat perustivat bändin. Äijiä lappasi ja nimi vaihtui useaan otteeseen, kunnes eräs taideopiskelija kiinnittyi yhtyeen keulakuvaksi ja biisintekijäksi ja bändi alkoi soittaa nimellä Pink Floyd. Syd Barret nappasi pillereiden lisäksi paljon zeitgeistiä ja yhtye lähti rakettimaiseen nousuun Lontoon ja Englannin UG-piireissä. Ensilevyllä soitettiin taidoista huolimatta sympaattisen poikkeavasti.

Siirrytään pikakelauksella seuraavaan levyyn, toistamatta typerää fraasia "Barret oli läsnä, muttei paikalla, plaa plaa plaa." Toisella levyllä yhtye otti musiikillisesti niitä muotoja, joista se on myöhemmin tunnettu. Tähän sapluunaan kuuluu myös 'Pink Floyd-komppi', joka on sellainen lätkyttävä ja ilmava tuplabasarikomppi. Ei tiukka, ei löysä, ei oikein mitään, mutta tukee yhtyeen sointia hyvin. Oli onni onnettomuudessa etteivät Floydin soittajat olleet varsinaisia virtuositeetteja. Tämä poisti bändin repertuaarista turhan sooloilun. Myös rumpusoolot.

Levyttäessä Dark Side of the Moonia Mason päästi taiteellisen minänsä ääneen myös efektien soittajana. Albumin rumpuraitoja äänitettiin myös kuulemma useita kuukausia. Mason selvisi hommasta ihan kunnialla, vaikka miehen rumpalitaitoja arvostellaankin. Joka tapauksessa myös elektroniset laitteet ja nauhoitus tulivat siinä määrin tutuiksi, että pari vuotta myöhemmin käynnistyi Masonin lyhyt ja merkillinen sivujuonne tuottajana.

Huonosta timingistaan tunnettu rumpali tuotti perkussioihin ja kosketinmattoihin nojaavan Robert Wyattin mestariteoksen 'Rock Bottom'in. Pari vuotta tämän jälkeen ilmestyivät myös Gongin 'Shamal', Steve Hillagen 'Green' ja DAMNEDIN 'Music for Pleasure'n, jota bändi kyllä vihasi. Mikä lienee syynä näistä viimeisen levyn tuottajavalintaan on arvoitus. Ehkä Rat Scapies kumppaneineen tykkäsi Wyattin poikakuoro-äänellä laulamasta 'Rock Bottom'istä?

Samaan aikaan Floydin ura yhtyeenä alkoi lähestyä loppuaan. Watersin ystävä Mason seuraili ja ajelehti sivussa, kun progen Stalin alkoi muuttaa bändiä egotrippinsä ilmaisukanavaksi. The Wallin aikoihin Mason katseli vierestä, kun sessiomiehet soittivat vaikeammat osuudet, eikä se miestä haitannut. Jäihän samalla enemmän aikaa rakkaalle harrastukselle; urheiluautoilulle. Tähän hommaan Mason keskittyikin pitkälle 80-luvulle.

Gilmouren ottaessa yhtyeen nimen ja musiikin omiin käsiinsä, tarvittiin Masonia mukaan legimitoimaan homma. Sekin sopi miehelle hyvin. Myös se, että The Wall konsertin tyylisesti soittajat oli tuplattu, joten mies tyytyi paukuttamaan kannuja siinä sivussa niissä megalomaanisissa konserteissa. Ainoana Floydin jäsenenä hän myös vieraili Watersin leirissä soittaen silloin tällöin (edelleen) hänen keikoillaan pari biisiä.

Aina tarvitaan joviaalia rumpalia!