'Strength Thru Oi!' oli kuitenkin Bushellin kohdalla sikäli käänteentekevä, että hän ja oi! menettivät 'epäpoliittisuuspisteitä' levyn kannessa uhoavan Nicky Cranen takia. Bushell esitti tietämätöntä kansikuvapojan 'British Movement'-taustasta ja siitä, että tämä istui sillä hetkellä neljän vuoden kakkua rasistisesta väkivallasta. Cranen natsitatskat olivat sentään retusoitu kuvasta pois. Kokoelman nimikin oli suora lainaus natsien sloganista, vaikka Bushnell väitti sen olevan mukaelma The Skidsien samaa slogania ironisoineesta levyn nimestä 'Strength Throught Joy'sta. Tähän kun vielä lisättiin takakannen;
"A mass of boots, straights, and combat jackets, skins and boot boys, grins and hoots and oy-oy's, young blood on the prowl.... Getting nicked for wearing steel caps, a flick blade flashing in the moonlight."
Bushnell, oi! ja koko skinhead-liike joutuivat vahvasti 'älykkäämmän' aikansa punk-liikkeen, eli Crassin ja sen anarko-skenen lasten hampaisiin. Vastakkain asettelun aika ei ollut ohi ja natsiskinit terrorisoivat hippi-punkkien keikkoja. Crass tai siis Penny Rimbaud kirjoitti pitkät sepustukset levynsä sisäpussiin Bushellin naiviudesta ja oi!-liikkeen tuhoisuudesta ja negatiivisesta energiasta joka ei vienyt asioita millään tavalla eteenpäin. Crane sinällään ei kuitenkaan liittynyt millään tapaa itse leyllä audiota esittäviin artisteihin.
Jos unohdetaan tämä poliittinen puoli, minkä kanssa tämä kolmas osa jo flirttaili, niin 'Strength Thru Oi!n musiikillinen anti ei poikkea kahdesta aikaisemmasta kokoelma-albumista 'Oi! The Album' ja 'Carry on Oi!'sta juuri millään. Bändit ovat pääosin samanlaisia myöhemmin skenen ulkopuolella tuntemattomuuteen jääneitä yhtyeitä kuten 'The Strike' tai 'Criminal Class' ja toisaalta taas 'klassikkobändejä', kuten 'Cock Sparrer' ja '4-Skins'. Mukana on tietysti myös katupoikakuorojen mölinälaulua ja huumorimusaa. Levyltä löytyy myös suureen suosioon nouseen 'Toy Dollsin' kaksi biisiä.
Toy Dollsin paahdettu huumorimusa maistui yksitoistakesäisenä, mutta ei ole enää todellakaan levyn parasta antia. Mikä tässä alkuaikojen 'epäpoliittisessa' oi!:ssa on omaan korvaan parasta on tietysti ne yksinkertaiset, mutta iskevät kitaraliidit, simppelit biisit ja hoilotukset ilman sen suurempaa sanomaa. Suoraan sanoen musiikki ei ole kovinkaan kaukana muutamaa vuotta aiemmin muodissa olleesta glam-rockista ja sen työväenluokkaisemmista bändeistä, kuten The Sladesta. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Slade itsehän aloitti fame-huntin 60-luvun lopussa ensin skinhead-asusteisiin pukeutuneena. Ympäri mennään, yhteen tullaan ja musiikki on pääosin oikein iskevää yksinkertaista punk-rokkia.
Levyn kannessa uhitteleva Nicky Crane taasen toimi vuonna 1984 white-power bändi 'Skrewdriverin' turvamiehenä ja oli perustamassa vuonna 1987 uusnatsijärjestö 'Blood & Honouria'. Samaan aikaan hän eli kaksoiselämää homoseksualisminsa kanssa ollen vakiovieras Lontoon homo-klubeilla. Crane kuoli vuonna 1993 AIDS-johdannaiseen sairauteen. Garry Bushell taas koosti vielä neljännen Oi!-kokoelman, piti terapia-bändi The Gonadsia, kirjoitti musiikista ja muustakin useisiin Englannin suosituimpiin lehtiin, kunnes siirtyi yrittämään politiikkaan. Vähemmän yllättävästi 'Englannin demokraatteihin' ja on lipsautellut mediassa useampaankin kertaan omia mielipiteittään esimerkiksi homoseksuaalisuudesta sairautena. Kuulostaako tutulta? Äijien homma on raskasta ja kovaa puuhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti