Isi ja pojat myrskystä - Haastattelu

Kuva 90-luvulta: Yhtyeen facebook-sivuilta

Aika tasan vuosi sitten anjalankoskelaislähtöinen Isi ja pojat myrskystä teki varta vasten Anjala-elää tilaisuuteen tarkoitetun yhden kerran 'ainutkertaisen' paluukeikan Anjalan kartanolla (minulla on kyllä sellainen kutku, että yhtye on soittanut yhdessä tätä ennenkin). Koska allekirjoittanut asuu itsekin näillä kylillä, olisin mielelläni mennyt katsomaan. Samaisina päivinä olin kuitenkin soittamassa hard rockkia tyhjille saleille Savon ja Keski-Suomen suunnalla. Muistaakseni viime lauantain keikka olikin tasan päivälleen vuotta myöhemmin.
Jututin yhtyettä ennen Anjalan Mari's Coffeen keikkaa muutamalla kysymyksellä. Huolimatta nykypäivän apuvälineistä, tai niistä johtuen nauhoitin haastattelun, mutta en tallentanut sitä... Kaikki perustuu siis omiin hatariin muistikuviini, sekä pariin facebookin kautta lähettämääni uusintakysymykseen ja jokainen asiavirhe on MINUN yksityistä omaisuuttani.

Kysymyksiin vastasivat Isi Martikainen, sekä haastatteluun mukaan liittynyt kitaristi Hyvärinen. Kumpikin tyylikkäästi patinoituneita rokkareita (vai hämyjä?).

Milloin ja missä yhtye perustettiin?

- Bändin ensimmäinen muoto perustettiin Inkeroisissa jo vuonna 1979. Se treenaili myös haastattelupaikkana toimineen Maris Coffeen takaovenrappujen vastapäätä alle sadan metrin päässä olevalla Anjalan seuratalolla (kyseisessä talossa pauhasi muuten haastatteluhetkellä jonkun yksityiset 30- tai 40-vuotispäivät).

Mitens toi perustamisvuosi ja punk tai uusi-aalto?

- Ei oltu kumpaakaan, vaan ihan omaa tietä lähdettiin heti.

Bändillä vähän erikoinen nimi, mistä se tulee?

- Niin sehän on suomennos nimestä "hot daddy bear and boys from the storm".

Minkälainen musiikkiskene silloisella Anjalankoskella oli? Löytyikö hengenheimolaisia?

- No ei kyllä hirveästi. Jotain heviä jotkut soitti ja niin edelleen, mutta ei täällä mitään sen kummempaa toimintaa ollut.

No missä kävitte soittamassa?

- Ankkuri! Legendaarisessa Ankkurissa (kyseinen mesta on tällä hetkellä tyhjillään Inkeroisten puolella, entinen Tampellan työntekijöiden vakkarijuottola. Ei lähelläkään merta. Pari vuotta sitten sen aikainen omistaja yritti herätellä sitä keikkapaikaksi ja paikalla järjestettiin muutamat kunnon punkkipippalotkin.).

Ei ollut mitään elmu- tai nuokkarikuvioita muualla?

- Ei me oikein sellaisissa soiteltu.

No mitä muistuu mieleen Soundi-lehden Demoefektistä?

- No siellähän meistä taidettiin tykätä jonkin verran (bändi muistaakseni voitti Demosedän kunniamerkin ja oli toisellakin kerralla kehujen ja erikoismaininnan arvoinen).

Frank Zappa?

- Helvetin hyvä! Mutta etenkin Beefheart!

UJO-levyt?

- Se oli sellaista vahvasti teekkarimeininkiä se niiden touhu. No ne julkaisi meidän levyt ja kyllähän ne kaikki myytiinkin sitten.

Minkäläisiä painoksia noi oli?

- 800 kappaletta taisi olla.

No sehän olisi tänä päivänä törkeän hyvin. Mistä päin nämä tyypit muuten oli?

- Se toinen tyyppi oli Heinolasta (toisen alkuperä on kadonnut haastattelijan mielestä illan hämärään).

Oliko ton Isä Anderson-kappaleen esikuva joku paikallinen saarnaaja?

- Ei ollut kukaan oikea henkilö. Se oli sellaista pottuilua tohon aikaan pyörineitä näitä tv-evankelistoja ja muita kohtaan.

Lepakko?

- Erittäin hyvä mesta.

No entäs paluu?

- Kiva soittaa.

Onks tämä ihan alkuperäinen kokoonpano?

- Samat äijät soittaa edelleen, kun tolla viimeisellä EP:llä.

No, okei. Sitten vielä pari tärkeää kysymystä. Millaisista hamppareista pidät?

- Mitä?

Hampurilaisista?

- Aa. En minkäänlaisista. Hampurilaiset on täysin turhaa roskaruokaa!

Punainen, musta vai valkoinen?

- Ehdottomasti musta!

Yhtye myi keikalla koko tuotannon ja vähän muutakin kattavaa cd-levyä. Saanee myös bändin facebook-sivuilta.

Treblinka - Ihmisyyden taideteos? 1988

Vuosia 88-89 pidetään jossain vedenjakajana, jonka jälkeen punk- ja hardcoremusiikki lipuivat "vuosikymmenen kadotukseen", jolta ei julkaisujen määrästä huolimatta löydy edellisen vuosikymmenen tyyliin pitkää värisuoraa alansa klassikoita. Ehkä tuo aika ei pimeän keskiajan tavoin ollut ihan niin "pimeä", kuin myöhemmät pergamentit tietävät kertoa.

Treblinka toimi Vaasassa vuodesta 1985 vuoteen 1988. Rumpalin vaihtuessa Vesku Jokiseen (mukaan tuli myös uusi laulaja) yhtye heitti koko vanhan biisisettinsä roskiin ja siirtyi soittamaan uuden rumpalinsa tekemiä biisejä. Lyriikat näihin teki bassoa soittanut Jari 'Jantsa' Kärkkäinen, joka perusti yhtyeen jälkeen instituutioksi muuttuneen Toinen vaihtoehto zinen. Kitaraa soitti Marko Vuorimaa ja laulajana toimi Toni Pitkäsalo. Yhtyeen levytetty ura jäi yhden EP:n mittaiseksi ja pari biisiä ilmestyi kokoelmilla yhtyeen toiminnan jo hiivuttua.

Musiikillisesti Treblinkan EP on kasarin loppua. Ei varsinaisesti metalliin kallellaan, mutta yhtyeen basso-rummut voittoisessa soinnissa on isompikin ripaus Amebixia. Ihan Killing Joken tyylistä post-punkkia se ei ole, vaan sisältää myös kaahausta. Raskaat riffittelyt ovat vähän käppäisiä ja 'Kape' Pitkäsalo karjuu vokaalit kuin viimeistä päivää. Kaaoksen Nukke EP:n bassohyökkäyksen mieleentuova avausbiisi "Varis" jyrää ja seuraava "Kulutuksen raja" koskettimine tuo vahvan tuulahduksen sitä Amebixia ja post-punkkausta. Hyvä EP, vaikka parissa kohtaa alkaa varttitunnin kestossa turnausväsymys/paasaus vähän puuduttamaan.

Jokisen kiinnostus kohdistui 1988 kevyempään ja rallattelevampaan suuntaan lähteneeseen Klamydia-orkesteriin, johon lähtivät myös Treblinkan Vuorimaa ja Pitkäsalo, näistä jälkimmäinen keskittyessä nyt huudon/laulun sijasta rumpujen soittoon. Kärkkäinen perusti aiemmin mainitun zinen (hän kuuleman mukaan puolusti lehden sivuilla pitkämielisesti entistä bändikaveriaan ja skenen silmissä arveluttavaan suuntaan ajautunutta Jokista) ja liittyi basistiksi Jugglin Jugularseihin, joiden kanssa kierteli Suomen lisäksi ympäri Euroopan squatteja, kunnes sai vuonna 2006 aivoverenvuodon ja halvaantui pyörätuoliin. Kuntoutuksesta huolimatta Kärkkäisen henkinen- ja fyysinen kunto heikkenivät ja hän löytyi tuoleineen hukkuneen toukokuussa 2008.

Bunny Wailer - Blackheart Man 1976

The Wailersien juuret menevät 60-luvun puolelle, jolloin Trenchtownin slummissa asuneet Bob Marley, hänen ottoisänsä poika Bunny Livingstone (myöhemmin Wailer) ja isokokoinen katupoika Peter Tosh perustivat kolmimiehisen lauluyhtyeen. Kolmikko levytti lukemattoman määrän sinkkuja paikallisille riistostudioille. Diilin henki oli pari pikkuseteliä muusikoiden kouraan ja sinkku ulos. Kaikki loput jäivät julkaisijalle. Nälissään oli tehtävä töitä elääkseen.

Wailersien ura lähti kuitenkin hitaaseen nousuun ja kiinnitti Island-levy-yhtiön johtajan Chris Blackwellin (jolla oli jamaikalaisia yhteyksiä) huomion. Yhtye levytti suurelle levymerkille timantinkovan pitkäsoittonsa, joka jäi kuitenkin viimeiseksi kolmikon tasapuolisesti tekemistä, tai ainakin sisältöön vaikuttamista levyistä. Levyä seuranneella Isoon Britanniaan, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertuuella Blackwell soitatti yhtyettä sen suosiota pienemmissä paikoissa, sekä "in-mestoissa", kuten Andy Warholin hovin suosimissa Max Kansas Cityissä. Peliliike oli pidemmän päälle varmasti kannattava, mutta Wailers-yhtye soittajineen koostui kivenkovista vanhaa testamenttia jointtia sytyttäessä siteeraavista rastafari-uskovaisista ja avoin homoseksuaalisuus ja huumeidenkäyttö näyttivät näiden silmissä täydeltä Babylonin menolta. Bob itsekin tuomitsi kovaäänisesti sodomian, mutta kaikkein koviten maailman- ja kiertuemenon otti Bunny Wailer, joka alkoi kiertueen jälkeen siirtyä takavasemmalle. Hän osallistui vielä seuraavan levyn tekoon, mutta ilmoitti ettei osallistu enää sen promoamiseen tarkoitetulle Pohjois-Amerikan kiertueelle.

Wailer vetäytyi soittohommistaan saamilla rahoillaan ostamalle tilalle ja oli Marleyn ja Toshin julkaistessa omat Wailersien jälkeiset soololevynsä erakoituneen ja hengellistyneen miehen maineessa. Kesti vielä kaksi vuotta ennenkuin Bunny Wailer oli valmis levyttämään ja julkaisemaan oman soolodebyyttinsä. Levyllä soittaa käytännössä koko Wailers-jengi Bobin ja Peterin laulaessa vielä taustoja (ja Toshin soittaessa leadeja ynnä muuta). Rummut soittaa Carlton Barret, bassossa vuorottelevat Familyman Barret ja Robbie Shakespeare ja kitaraa soittaa Earl 'Chinna' Smith. Tuttuja nimiä jamaikalaisten levyjen takakansista.

Kolmikon soolodebyyteistä Wailerin levytys on rootsein ja ruohonjuuritasoisin. Puskamystiikkaa, jossa on reggaelle ominaisen basso- ja rumpudominoinnin lisäksi huiluja ja akustisia kitaroita keventämässä sointia. Mukana on runsaasti myös rastafarien perkussiota. Jo levyn avaavanimibiisi näyttää Wailerin olevan täysin kaksikon Marley-Tosh veroinen lauluntekijä. Osa biiseistä on kaivettu Wailersien vanhoista aihioista ja levytyksistä. Tässä ei ole myöskään mitään poikkeavaa kolmikon tekemisistä, sillä jokainen heistä kaiveli myös vanhoja biisejään uusille levyille. Wailerin debyytin voi surutta julistaa kolmikon parhaaksi ja levy itsessään on yksi reggae-musiikin parhaita noin muutenkin.

Ile Kallio - El Condor Pasa 1990

Hurriganesista puhuttaessa nousee aina esiin sen johtajan Remu Aaltosen yrittäjäasenne, joka poikkesi aikansa taiteilijapersoonista siinä, että rahan saamista ja kohtuullisia korvauksia keikoista ei pidetty kapitalistisena mädätyksenä. Aaltosen kumppanit Häkkinen ja Järvinen tienasivat omat siivunsa siinä sivussa, mutta mikä soittaen tuli, se laulaen meni. Järvisen kohdalla voitiin jo puhua patologisesta ongelmasta, joka yhdistyi vielä alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen.

Järvisen edeltäjä ja yhtyeen alkuperäisjäsen Ile Kallio omasi kuitenkin terveen suhtautumisen rahaan ja palattuaaan Järvisen lähdön jälkeen suosionsa huipulla olleeseen yhtyeeseen, Kallio meni omien sanojensa mukaan tienaamaan. Toki kitaransoittaminen maan ykkösbändissä oli kova meriitti, mutta yhtyehierarkiassa selkeästi nuorempi Kallio oli Remulle altavastaaja ja homman nimi työpaikka.
Ensimmäinen Kallion kauden levy Crazy Days ei ole parasta Ganesia, eikä Kallio tykännyt sille otetusta materiaalista tai soundeista. Kovaa rokkaamista päästiin harrastamaan vasta seuraavalla Hot Wheels-levyllä jota itse pidän yhtyeen parhaana pitkäsoittona. Myös soundit ovat 'kellarimaiset' ja Remun idea äänittää taas Lahden Microvoxissa tuotti tulosta. Kallion toinen kausi jatkui 70-luvun loppuun, jolloin hän lähti, tai pistettiin lähtemään Cissen ja Remun hannaaman epäonnistuneen Euroopanvalloitusyritelmän jälkeen. Kallio meni tästä veljensä Pera & The Dogseihin. Mitään suurta menestystä Kallion bändipuuhista ja 80-luvun soolourasta ei tullut. Hän meni mukaan vielä Ganesin viimeiseen inkarnaatioon, jonka taival päätettiin kesään 1984. Kesän 88 festarikeikoille häntä ei edes pyydetty.

Näinkin pitkän alustuksen päälle tullaan 80-90-luvuille, jolloin musiikilla itsensä elättämään pyrkinyt ja omien sanojensa kädestä suuhun elänyt ja perhettään elätellyt Kallio meni mukaan mainosmusiikkikuvioihin. Näissä hommissa hän on ollut kohtuullisen menestynyt ja tuottoisa. Tulevan vaimonsa näyttelijä Kaija Kärkisenkin hän tapasi kaupallisissa produktioissa. Yhteistyössä syntyi flopannut Euroviisubiisi. Viisukirous ei kuitenkaan osunut kaksikkoon, vaan Kallio/Kärkinen iski 90-luvun puolivälissä soittolistoille ja levymyynnin kärkisijoille.

Tässä kuitenkin pitkä sinkkuversio kaupallisesta tuotannosta. Kyseessä on Koffin Light Beer mainokseen vuonna 90 tehty versio etelä-Amerikkalaisesta kansansävelmästa El Condor Pasasta. Mainoksen alkuperäisenä musiikina oli sama biisi, mutta mainostaja halusi siitä erilaisen version. Kallio veteli tämän kompressoidulla kitarasoundilla, mahtipontisilla koskettimilla ja niin edelleen. Mainoksen noin 40 sekunnin pituudessa, yhdistettynä salamoihin, vuoripuroihin ja syöksyvään valkopäämerikotkaan ollaan jossain asian ytimessä - huolimatta kappaleen juustoisuudesta. Siitä tehtiin myös pidempi versio, jota jaettiin liikelahjana yksipuoleisena vinyylisinglenä. Täytyy myöntää, ettei tämä kyseinen versio ei kestä päivänvaloa ihan niin hyvin. Mutta ammattimies oli asialla!

Torch Song - Toward The Unknown Region 1995

90-luvulla Brittein saarilta tulivat Orbital, The Orb ja William Orbit, jotka nimiensä samankaltaisuuden lisäksi purjehtivat elektronisen musiikin uudenaikaisessa osassa, joka hetken aikaa oli hyvin suosittua valtavirrassakin. Näistä jokainen aloitti musiikintekemisen toki jo 80-luvun puolella; Orbitin Torch Song-yhtye yhdisteli kasarilla kolmen levyn verran akustisuutta, elektronista ja naislaulua. Tämän lisäksi Orbitilla oli sormensa pelissä Bassomatic-house/tekno-projektissa.

Toward The Unknown Region jäi yhtyeen viimeiseksi levytykseksi ja William Orbit on sen jälkeen niittänyt kaupallista mainetta muun muassa sarjalla aika juustoisia levytyksiä, joilla klassista yhdistetään teknoon, sekä todellisen megahitin Madonnan 'Ray of Light' levyn tuottajana ja säveltäjänä.

Kirjoituksen aiheena oleva levy oli miltei vuosikymmenen veke omasta levysoittimesta ja kuulosti parin vuoden alkuhuuman jälkeen vuosikaudet joogameditaatio-levyltä. Liekö aivoni siirtyneet surulliseen nostalgiavaiheeseen, vai spektrin laajeneminen kuuntelemaan juustoisintakin new agea, levy kuulostaa vuosien jälkeen yllättävän freesiltä.
Jossain vaiheessa häirinneet eteeriset naishuokailuvokaalit ovat ihan asiaa ja mikä yllättävintä; levyn soundit ja verkkaiset biitit eivät tunnu vanhenneen juuri ollenkaan. Johtuu siitä, että tälläkään ei ole takerruttu tiettyyn aikansa muotibiittiin, vaan syvät bassot kouraisevat alhaalta, kaiut kimpoilevat ja yksinkertoiset arpeggiot ja padit nousevat välillä pintaan ja katoavat taas horisonttiin. Rahiseva elokuvallinen jousisämple ilmestyy jostain. Eteerinen laulu flirttailee kannen kera aikansa new age levytysten kanssa ja laulu toimii lähinnä yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Valtava kaikumassa seilailee ja katoaa välillä. Jos tämän johonkin karsinaan halauisi laittaa, niin ambient dub on oikea termi. Mukana on myös akustista perkussiota (toki efektoituna ja kaiutettuna), jotka tuovat mieleen Bunny Wailerin hengellisen roots-reggae debyytin 'Blackhearted Manin'. Levy on myös jännä sekoitus melankoliaa ja suorastaan jylhän unenomaista menoa.

Jälkimmäinen huomio on kaiketi oikea, sillä dub-pohjainen musiikki eli ja voi hyvin 90-luvulla Jamaikan sijasta juuri Isossa Britanniassa ja Lontoossa jamaikalaisten artistien keskittyessä kokaiinireteilyyn- ja panojuttujen laulamiseen Casio-lelusynan ja piiskaavan biitin päälle.

Orbitin Madonna-tuotannossa kuulee, että tältäkin levyltä on jotain uinut sinne, mutta parhaimmillaan Toward The Unknown Region on mukavaa ja lyriikatonta taustamusaa erilaisiin puuhasteluihin.

Bob Marley - Punky Reggae Party 1977

Lontoosta muodostui 70-luvun lopussa toinen koti jamaikalaiselle Bob Marleylle. Osaltaan tähän vaikutti kaupungin levy-yhtiö, jolle hän levytti ja kaupungin rastayhteisö, joka majaili sankoin joukoin Marleyn Lontoon asunnossa. Yksi syy oli myös hänen vapaaehtoinen 'maanpakolaisuus' edellisvuonna Jamaikalla tapahtuneen murhayrityksen johdosta.

Lontoossa tunnetusti kuohui musiikillisesti näihin aikoihin ja Marley tavallaan innostui punkin eetoksesta, vaikkei sitä musiikillisesti sulattanut. The Clashin koveri Junior Marvinin 'Police & Thievesiestä' nosti myös kunnioitusta Marleyn silmissä, sekä antoi hänelle uskoa rastafarismin hitaasta musiikillisesta leviämisestä.

Punky Reggae Party ei sisälly millekään Marleyn pitkäsoitoista, vaan on tuttu kokoelmilta, sillä siitä julkaistiin kolme eri versiota. Tai tarkemmin neljä, koska kappale julkaistiin ensin kaksipuoleisena maxi-sinkkuna, tämän jälkeen 'Jamming'-singlen b-puolena lyhyempänä versiona ja samaisen kappaleen kaksitoistatuumaisen sinkun b-buolena. Kappaleversioiden pituudet vaihtelevat yhdeksän ja neljän+ minuutin välillä. Lyriikoissa Marley namedroppaa useita ajan punk-bändejä, kuten mainitun The Clashin, The Jamin, The Damnedin ja Dr. Feelgoodin ja sijoittaa itsensä, tai ne samaan sakkiin. Kappaleen taustoista ei vastannut täysin sama Wailers-taustamiehistö, vaan rummut soitti rockers-tyylin luonut Sly Dunbar. Tuotantovastuussa oli taas pitkästä aikaa Lee Perry, jonka kanssa alkuperäisen Wailersin yhteistyö oli katkennut hyvin viileissä merkeissä. Ainakin rummut äänitettiin legendaarisessa Joe Gibbsin studiossa, joka toimi lukemattomien reggae-levytysten kotina.

Mikko Perkoila - Arvaa harmittiko? 1982

Mikko Perkoila aloitti tunnetumman musiikkiuransa 70-luvun laululiikkeessä. Arkiviisu-yhtye syntyi vapun alla 1976 Agit-propin kisälliryhmän jäsenistä ja soitti poliittisten laulun lisäksi kisälli- ja kansanlauluja. Ryhmään kuului Perkoilan lisäksi Hannu Raatikainen (myöhemmin Motelli Skronklessa) sekä Havukaisten sisarukset Riitta ja Leena, jotka ovat tehneet omat näyttelijä- ja ohjaajauransa. Basson varteen tuli myöhemmin vielä tuleva Agents-mies Kai Pulliainen. Yhtye julkaisi yhden täyspitkän Love-Recordsille.

Perkoilan oma sooloura alkoi Loven seuraaja Ponsi-levymerkille äänitetyllä soololevyllä vuonna 1980 ja hän on toiminut siitä asti kokopäivätoimisena muusikkona. Taiteilijaeläkkeen hän sai vuonna 2012.

Arvaa harmittiko pyöri aikanaan kovasti radiossa ja edustaa Perkoilalle päätyylistä lastenmusiikkia. Kappale on tosin vähän isommille lapsille. Sen suomalaiskansallista kateutta hyväksikäyttävä tarinointi on lempeän julmaa. Tai no; lopussa itsensä vahingossa vihollisen sijaan räjäyttävä yhdysvaltain presidentti ja jumalan valitun kansan vaihto ynnä muut nostavat pienen hymyn huuleen, sekä hämmennyksen, että tälläistä on aikanaan esitetty enemmänkin radiossa. Huumori on kuitenkin rankimmillaan piirroselokuvamaista ja toisaalta kotoisia aiheita (sahapalot, minkkitarhaus) käsitellessä ivallista. Toki niinpäin, että Breznevistä tälläisiä ei saanut laulaa, ainakaan Ylen aalloilla.

Perkoila keikkailee edelleenkin akustisen kitaransa ja erinäisten pikkusoitinten kanssa.

Charged GBH - Give Me Fire 1982

1984 nimensä pelkäksi GBH:ksi lyhentänyt Charged GBH luetaan yhdeksi 'UK82' tyylilajin kulmakivistä. Alunperin työväenluokkaisesta 'street punk' tyylistä ponnistanut bändi vei punkkia eteenpäin sen yksinkertaisilla ja agressiivisilla poluilla, josta punkin ensimmäisen aallon bändit olivat jo eksyneet tai poistuneet.
GBH piirsi suuntalinjat, jotka tunnetaan nykyisin brittihardcorena yhdessä Dischargen, Varukersien ja Exploitedin tyylisten bändien kanssa. Tunnusmerkkeinä säröiset kitarat ja rumpubiitti, joka toisinaan toi mieleen Motörheadin mätkytyksen. Biisit rullasivat ja lyriikat kertoivat ydinsodasta, politiikasta, työttömyydestä ja muista 80-luvun alun brittiläistä nuorisoa askarruttaneista asioista.

GBH pysyi pitkään uskollisena alkuperäiselle tyylilleen muiden aikalaisten siirtyessä enemmän metalliin, mutta myös tällä bändillä taisi sitten lopulta olla joku hevilevy. Yhtye on toiminut enemmän tai vähemmän keskeytyksettä perustamisvuodestaan 1978 ja kiertää edelleen.

KLF - Chill Out 1990

KLF/Orb kaksikko oli alussa hyvin lähellä toisiaan, vaikka pari vuotta myöhemmin läpilyöntinsä aikoihin orkesterit, tai niiden vetäjät olivat jo ottaneet niin sanotusti etäisyyttä keskenään. Tätä ennen he tekivät säännöllisesti yhteisiä DJ-settejä Lontoon ja Englannin acid-house klubeilla, tai tarkemmin sanoen niiden jatkoilla bilettäjien laskeutuessa takaisin normaaliin tahtiin. Klubeille järjestettiin myös erillisiä chill-out tiloja, joissa kolmkikko Drummond, Cauty ja Patterson soittivat omia settejään, joista muodostui ambientin jälkeinen ambient-house.

Minulle oli uutta tietoa, että KLF-kaksikon toinen jäsen Jimmy Cauty oli myös Orbin toinen perustajajäsen yhdessä Alex Pattersonin kanssa. Kaksikko julkaisi pari maksiakin ennenkuin tiet erosivat 1990 ja kumpikin yhtyeistä niitti hetken mainetta listojen huipulla. KLF oli myyntiluvuiltaan jopa maanosan menestynein single-bändi vuonna 1991, johon yhtyeen ura päätettiin. 'Stadion-House' tyhjensi pankin, jonka jälkeen kaksikko Drummond/Cauty vielä järjesti sen kuuluisan taideperformanssin miljoonan punnan polttamisesta. Tässä kuuleman mukaan käräytettiin kyllä myös Drummondin manageroimien bändien rojalteja näiltä mitään kysymättä.

Tätä miksausta kuunnellessa ei voi välttyä vertaamasta Orbin 'Live 93' levyyn ja molemmissa on myös selvä viittaus Pink Floydin kansitaiteeseen. Saarnaajien puhetta, tuvalaista kurkkulaulua, luonnonääniä, eläimiä ja junankolkkausta taustalla. Tämä ei ole sattumaa, sillä puheiden mukaan Chill Out perustuu Pattersonin kanssa vedettyjen dj-settien 'parhaat palat' editointiin. Levyä pyöritettiinkin keikoilla suoraan DAT-nauhoilta.

Chill Out kasattiin kertoman mukaan kahdessa päivässä ja sen sieltä täältä samplaamalla lainaamassa tavassa katsottiin olevan sen hetken elektronisen musiikin nykyhetki ja tulevaisuus. Siinä missä Klaus Schulzet ja muut loivat sähköistä musiikkia seinän kokoisilla laitteilla, kaksikko teki sen parilla sämplerillä toisten levyttämästä musiikista. Muutamassa kohtaa levyä tyylinä voisi sanoa olevan pari vuotta sitten uudelleen muodissa ollut 'mash-up', eli kahden tai useamman eri musiikkiraidan mättäminen päällekkäin. Tarkka tai vähän epätarkempikin puukorva kaivaa sampleistä/pätkistä esille Fleetwood Macit, Elvikset, Floydit, Dr. Who:t ja niin edelleen. Mukana on myös vuotta myöhemmin hiteiksi jalostettujen KLF-biisien alkumuotoja, sekä runsaasti kaksikkoa miellyttänyttä, enemmän country-musiikista tuttua pedal-steel kitaraa.

Levy on edelleen miellyttävän kuuloinen ja kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin. Yhtenä syynä ovat varmasti hyvällä maulla ja hyvistä biiseistä vedetyt samplet. Toinen on se, että sitä ei ole tapettu aikansa rumpubiiteillä/koneilla. Chill Out on pitkälti ihan puhdasta suhinaa ilman päälleliimattuja biittejä (vaikka biittejäkin välillä on) ja parasta ennen päivä on jäänyt lunastamatta. Välillä pintaan nostetaan kevyttä syntetisointia ja toisinaan ajetaan harmonisointia, mutta siinä kaikki. Rehellisesti sanoen tätä kuuntelee paljon mielummin, kuin kassakoneet räjäyttänyttä seuraajaa 'White Roomia'.

Michael Jackson - We Are Here To Change The World 1986

Michael Jackson oli elämänsä aikana henkilönä ristiriitainen ja kyseenalainen sekä jätti kuollessaan monen monta epäilystä ja kysymystä riippumaan edelleenkin sinne ilmaan. Yksi asia hänessä on kuitenkin faktaa ja pysyvää; Michael Jacksonin musiikki oli parhaimpina hetkinään laadultaan ja tasoltaan omassa luokassaan.

Tänä päivänä puhutaan kovasti ilmiöstä, jossa rajoja rikkovin ja uudenaikaisin musiikki tehdään marginaalin ja undergroundin sijasta valtavirran elektronisesti rakennetussa ja editoidussa listojen huipulla olevassa musiikissa. Jos ajattelee Jacksonia ja 80-lukua, tulee helposti samoihin ajatuksiin. Itsehän olin lapsena ja nuorena tälle sokea, koska pehmolelujen kanssa poseeraava ja tyttöjen sekä pikkulasten suosiossa oleva megatähti Jackson oli yksinkertaisesti väärin. Aikuisiällä tämä näkökanta on korjaantunut ja Jackson on aina silloin tällöin vilahtanut täällä Levyhyllyssäkin.

Jälkikäteen ajatellen Michael Jackson oli luovan uransa huippukaudella Thriller-levyn aikoihin. Tämän jälkeen hänen focuksensa ja levynsä hiljalleen herpaantuivat mitä pidemmälle aikaa kului. Yksi Jacksonin tavaramerkeistä olivat normaalia videokestoa pidemmät ja suurituotantoisemmat musiikkivideot, joiden riman korkeus asetettiin Thrillerin nimibiisillä. Myöskään hänen tanssitaitoaan ei varsinaisesti piiloiteltu. Näitä videoita piisasi pitkin uraa ja Jackson teki musiikkiin perustuvan videoelokuvankin. Jos aikanaan Pink Floydin levyjä odotettiin ajatuksella, millaista hienoa kansitaidetta Hipgnosis on tällä kertaa tehnyt, Jacksonin kohdalla taas jokaisen biisin ja hitin musiikkivideon piti tuoda katsojille jotain uutta ja mullistavaa. Artistina hän on suora MTV-kauden ikoni ajalta, jolloin taivaskanavat levittivät levy-yhtiöiden videoita pitkin maailmaa lisäten artistien myyntiä.

Yksi spin-off tässä videoajan touhussa oli Francis Ford Coppolan ohjaama ja Jacksonin tähdittämä (sekä kahden laulun sisältämä) Captain EO, jonka Disney-yhtiö tilasi ja esitti 3D-filminä huvipuistoissaan vuosien 1986-96 välillä. Filmiä uudelleen esitettiin myös Jacksonin kuoltua vuonna 2010. Leffan lyhyt juoni on kasa höttöä ja homman nimi onkin Jacksonin laulut, tanssinumerot, erikoistehosteet ja visuaaliset hahmot. Toinen biiseistä 'Another Part of Me' julkaistiin uudelleen miksattuna vuoden 1988 'Bad'-levyllä, mutta tämä 'We Are Here To Change The World' pääsi levylle vasta vuoden 2004 kokoelmalla. Tämä(kin) maailmanparannusnimellä siunattu biisi huipentaa lyhytelokuvan Jacksonin ja miehistön tanssiessa ja laulaessa julmalle kyberjohtajattarelle, jotta tämän sisälle vangittu lämpö pääsisi ulos ja muuttaisi hänet, sekä tietysti maailman jota hän hallitsee. Biisi itsessään on Michael Jacksonin ja John Barnessin käsialaa ja monissa kohdin aivan tavattoman funky. Kuukävelyn sijasta mieli tekee välillä pyörähtää lattialle breikkaamaan kappaleen minimalistisen biitin ja napakan basson tahdissa. Videolla on kaikki tyypilliset Jackson-maneerit; joukkotanssit, kuukävelyt, suunnanvaihdot ja 'kamppailut'. Ainoastaan lapsikuoro puuttuu. Soundit ovat sähköiset ja epäaidot, mutta Jacksonin voiman voi mitata kuuntelemalla vuonna 1988 Deniece Williamsin tekemän cover-version ja vertaamalla näitä keskenään.

Jesus Christ Superstar - Andrew Lloyd Webber & Tim Rice 1970

70-luvun taitteessa 'Rock Ooppera' eli suuruuden aikaansa, jolloin sellaisia putkahti sekä tuotantotiimien, että yksittäisten bändien tekeminä. Ajatus ja muoto saivat sytykettä musiikkia mullistaneesta albumimuodon yleistymisestä ja hommaa jatkettiin lavan puolella pitkittäen teoksia parinkin tunnin mittaisiksi. Asiaan kuului tietysti mahtipontisuus ja valtavan kokoiset aihealueet, eikä rock-oopperan ja teema-albumin väillä ole välttämättä suuria eroja. Kummassakin genressä on mukana myös todella älyttömiä tekeleitä, mutta Jesus Christ Superstar on varmasti yksi onnistuneimpia, olen jostain syystä silti vältellyt sitä tähän astiseen elämääni.

Teoksen musiikista vastasi Andrew Lloyd Webber, joka iski myöhemminkin lukuisan kerran niin sanotusti kultasuoneen. Tekstit teki Tim Rice. Levyn tapahtumat ja laulut perustuvat Jeesuksen viimeiseen viikkoon ja saapumiseen Jerusalemiin ja pohjatuivat evankeliumien yhdistettyihin tarinoihin ja amerikkalaisen aikansa katolisjulkkiksen ja radioevankelista Fulton J. Sheenin Jeesusta valottavan best-selleriin 'Life of Christ'. Tarinaa on vielä viihteistetty/dramatisoitu levyn Jeesus, Juudas ja Maria Magdalenan draamalla. Levyä edelsi vuoden 1969 single-julkaisu 'Superstar', josta ei yksinään kovin suurta hittiä kuitenkaan tullut. Sama biisi löytyy kyllä levyltäkin.

Levy äänitettiin luonnollisesti Lontoossa ja siinä on mielenkiintoisia laulajia; Jeesuksen roolin vetää Ian Gillan, joka oli edellisvuonna levyttänyt ensimmäisen Purple-levytyksensä sinfoniaorkesterin kanssa ja Tim Rice oli vaikuttunut tätä seuranneesta 'Child in Time'-biisistä. Tietojen mukaan hän veti oman osuutensa tälle levylle kolmessa tunnissa ja yllättäen 'makoisamman' Juudaksen roolin vetänyt Murray Head loistaa levyllä paremmin. Saman miehen moni muistanee Abba-miesten 'Chess' musikaalista ja sille laulamastaan hitistä 'One Night in Bankok'. Tulkintaa siis lauluraidoilla piisaa, muidenkin kuin tämän kaksikon toimesta. Biisien taustat vaihtuvat musikaalihengen, gospelin, hengellisen musiikin, soulin ja ihan silkan 70-luvun taitteen progen välillä. Toteutus on sopivan raaka ja kuoroja piisaa myös paljon. Kappaleet ovat iskeviä, mutta eivät ehkä niin puhkisoitettuja, kuin ne pari samaan 'hippimusikaali'lokeroon iskeneellä 'Hair'illa. Välillä mieleen hiipii kaikessa raakuudessaan Peter Hammill ja Van Der Graaf Generatorin rintanapit lennättävä paisuttelu.

Alkuperäinen levy (joka minultakin löytyy) julkaistiin tupla-albumilootana, jossa mukana on tyylikäs bookletti. Huolimatta BBC:n sille laittamasta (tai sen takia) pannasta levy lähti myymään todella hyvin ja oli muutaman kuukauden päästä Yhdysvalloissakin listan kärjessä. Ja siitä syntyi sitten toinen tarina, kun levyn menestyksen innoittamana sitä ryhdyttiin siirtämään Broadway-musikaaliksi. Musikaalin porukka julkaisi levystä oman ihan hyvän live-versionsa ja kolme vuotta myöhemmin siitä tehtiin vielä elokuva, jonka soundtrack luonnollisesti myös julkaistiin levynä.

The Wicker Man Soundtrack - Magnet 2002 (1973)

Tästä levystä löytyy kirjoitus jo vuodelta 2008, mutta blogin alussa pohdinnat olivat usein suunnilleen haikumittaisia, joten otetaan uudestaan.

Elokuva on sikäli ajankohtainen, että kuvitteelliselle syrjäiselle Summer Islelle sijoittuvan elokuvan Lord Summerislea esitti tuolloin jo yli viisikymppinen tyylikkäästi harmaantunut Cristopher Lee. Ja jos joltain jäi huomaamatta, niin herra kuoli viime viikolla kunnioitettavassa 93-vuoden iässä. Jos Dracula voi kuolla..

The Wicker Man, eli suomennoksena Uhrijuhla oli englantilaisen Hammer-filmiyhtiön tuotantoa, joka syyti markkinoille kauhua pitkin 60- ja 70-lukua. Osa yhtiön elokuvista on yhdentekeviä, osa on jäänyt ikuisesti elämään kulttiklassikoina, joihin Wicker Mankin kuuluu. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin rannikolla sijaitsevaan lordin omistamaan Summer Isleen, joka on omissa eristyksissään jättäytynyt tahallaan vähän takapajuiseksi ja kaivanut esiin vanhat pakanauskot. Elokuva pelaa kontrastilla, miten idyllisessä paikassa tapahtuu ankeita ja hämäriä asioita, sekä asukkaiden passiivisella, mutta selvällä muurilla ulkopuolelta tullutta päähahmoa kohtaan. Tytön katoamista selvittämään tullut uskovainen poliisi törmää häntä rienaaviin pakanauskomuksiin ja Leen näyttelenä Lord Summerisle on karismaattinen hahmo. Elokuva huipentuu, no jätetään se nyt kertomatta, jos joku ei ole tätä nähnyt.

Erinomaisen elokuvan kruunaa sen soundtrack, joka julkaistiin omana levynään ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998, sekä uudelleen vuonna 2002. Musiikkiraita liittyy musiikillisesti ja temaattisesti vahvasti Englannissa 60-70-luvun taitteessa vallinneeseen folk-rock renessansiin, jossa vanhoja perinnekappaleita sähköistettiin ja uusia keksittiin. Yhtyeet, kuten The Incredible String Band ja Fairport Convention olivat suosittuja ja taas vähän undergroundimmat orkesterit, kuten Comus toivat pinnalle pakanallisempia ja synkempiä sävyjä. Tähän nähden on hassua, että soundtrackin säveltänyt Paul Giovanni olikin new yorkilainen ja säveltänyt Broadway-musiikkia. Hänen pienimuotoisten folk-kappaleidensa lisäksi mukaan tuli vinoa orkesterimusiikkia, jota varten levylle koottiin 'Magnet'-niminen orkesteri, jossa kyllä soitti Royal College of Musicissakin opiskelleita muusikkoja. Nämä orkesterikappaleet ovat pääosin Vihreitten saarten omia tradeja, mutta soitetaan hivenen heiluvasti, mikä lisää elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Lisäksi osa elokuvan kappaleista on musikaalityyliin päähenkilöiden itsensä laulamia, joten Christopher Leekin pääsee esittelemään baritoniaan.

Eroottinen 'Willow's Song' on jäänyt jo aikaisemmin elämään ja sitä on coveroitu jonkin verran. Samaa vakoa kyntää avoimen seksuaalinen 'Gently Johnny'. Lasten keskikesän fallos-symbolista laulama 'Maypole' kertoo Onni Mannin tyyliin mistä lapset saavat alkunsa. Ylipäätään leffan soundtrack ja sen tyyliset kertoivat omaa Värttinäämme jo 20 vuotta aikaisemmin kansanlaulujen keräysvaiheessa siivotuista aiheista. Tämä yhdistettynä elokuvan saarelaisten juutalais-kristillisen jumalan ja moraalin hylkäämiselle on nostanut soundtrackin yhdeksi niin sanotun neofolk-musiikin esikuvista. Populaarikulttuurista löytyy nykyään loputon määrä viittauksia elokuvaan ja yksi hauska sellainen on täälläkin pari vuotta sitten käsitelty Matt Berryn 'Kill the Wolf''-albumi, joka kumartaa elokuvan soundtrackille.

James Horner - Commando Theme 1985

Yhdysvaltalainen James Horner (s. 1953) opiskeli musiikkia Kalifornian yliopistossa ja Lontoon Royal College of Musicissa. Elokuvasäveltäjäuransa alussa hän teki musiikkia paha- tai halpamaineisen Roger Cormannin tuotannoissa.

Musiikit ö-luokan tuotannossa 'Vaarojen planeetta' tai 'Krull' saivat vastapainoksi jo kasarin alussa menestyselokuvan '48 tuntia' ja miksei myös Helsingissä kuvatun 'Gorkin puiston'. Kyseenalaisista elokuvista huolimatta Hornerin ura lähti nousukiitoon ja hänen musiikkiaan kuullaan yllättävän monessa 80-90-luvun chartbustersissa, kuuluismpana varmasti se Titanicin soundtrack.

Tässä taidonnäyte 80-luvun puolenvälin Commando-elokuvasta, joka on monella tapaa aikansa lajityypin valioyksilö. Elokuvassa steelrummut/synasteelrummut soivat useammassakin kohtaa sijoittaen toiminnan Karibianmeren saarelle. Samat melodiset kilkutukset noukittiin sitten Hubbardin c-64 peli Commandon musiikkiraidalle ja vuosikymmen myöhemmin mainioon Jagged Alliance-pelisarjaan. Musiikki antaa hyvän taustan one-linereita viljelevään toimintapläjäykseen, jossa Arnold Schwarzenegger knoppitiedon mukaan surmaa 88 elokuvan 110 kuolleesta hahmosta.

Mikko Alatalo - Hasardi 1976

Miltei neljäkymmentä vuotta sitten ilmestynyt ja 75-76 äänitetty Hasardi oli Alatalon toinen soololevy, jonka edeltäjä 'Maalaispoika' myi niin hyvin, että Love Records edellisvuoden supermenestysten (Ganes, Juice ja Badding) innoittamana pisti levylle kunnon tuotantobudjetit. Levyn tuotti Henrik Otto Donner ja se äänitettiin levy-yhtiön tuon vuoden ykkösrivistölle tarkoitetussa Marcus Music studiossa Tukholmassa. Mukana oli suureellisesti sinfoniaorkesterin jouset ja taustalla soitti aikaisemmassa Apumiehet-postauksessa ollut Heikki Silvennoinen ja Tabula Rasa, joka oli toiminut jo edellisenä vuotena Mikon taustabändinä.

Hasardille kävi ilmestyessään niin, että Soundit ja muut mediat ja kriitiköt tykkäsivät, mutta Maalaispojan innoittama taviskansa jätti hyllylle. Levy ei ollut floppi, muttei myynyt niin paljon, kuin oletettiin, eikä levyltä jäänyt Alatalolle ikonisia kappaleita, vaikka nimikappale pääsee lähelle, kuten myös 'Heikki mä haluun sut'. Tässä onkin levyn voima. Turha Alatalomainen hassuttelu puuttuu, sekä sinänsä kunnioitettavat, mutta myös paikkaan sidotut vähän myöhemmin ilmestyneet maaltapako-Suomen kappaleet. Tämä ei poista sitä, etteikö Alatalo olisi levyllä yhteiskunnallinen. Hyvää ajan- ja yhteiskunnan kuvaa, jonka jälkeen oikeastaan ihmettelee artistin ajautumista konservatistiseksi kepulaiseksi kansanedustajaksi. No, mitään Veltto Virtasen kaltaista sössöttäjää ei Mikosta sentään tullut.

Vuosi ja äänityspaikka johtavat jännästi siihen, että Hasardi kuulostaa aika paljon Wigwamin 'Nuclear Nightclubilta' phaseri-kitaroineen ja koskettimineen, sekä Österbergimaisesti lentävine rumpuine. Progen viimeinen vuosi, jolloin pienetkin kappaleet ladattiin täyteen käännöksiä ja seiskasointuja. Ja maj vielä päälle. Myös Procol Harumit, The Bandit ja Dylanit on kuunneltu. Alatalon biisinkirjoitustaito oli myös tähän aikaan kovalla tasolla; 'Tiedon lapset', 'Kitara pois' ja 'Meri jota seilaan' on uljasta ja komeaa tavaraa. Tiedostavan 70-luvun puolenvälin merkkiteos.

Kraftwerk - Kraftwerk on Mitternacht 1975

Tälläiset bootlegit ovat yksi syy arvostaa internettiä ja osuvat sinne fantasiaan koko maailman vapaasta verkkopalvelusta, jollaisena internet nähtiin tai ainakin kuviteltiin ennen sen syntymää. Näitä bootseja ja harvinaisuuksia liikkui 2000-luvun vertaisverkon p2p-palveluissa ja ne mahdollistivat ylipäätään kuulla montaa äänitettä, jonka käsiin saaminen olisi vaatinut muuten onnea ja salatieteitä. Hommaa yritettiin rajoittaa ja estää sulkemalla palveluja ja reittejä, sekä asettamalla lataajille ja palvelujen ylläpitäjille tähtitieteellisiä korvausvaateita siitä, että latasivat neljäkymmentä vuotta sitten loppuunmyytyjä pienpainoksia kuunneltavakseen. Tässä utopian dystooppinen puoli.

Spotifyn ilmestyessä kehiin ja suunnilleen kaikkien julkaisunhaltijoiden liityttyä mukaan näitä samoja levyjä saikin yhtäkkiä kuunnella ilmaisversiollakin ja Youtuben polisoinnistakin luovuttiin hiljalleen. Vanhan levyn uudelleen painaminen ja koko maailman kattava fyysinen jakelu olikin rahallisesti arvioiden yksittäisenä julkaisuna turhaa. Tämä kyllä sikäli huono, että omasta hyllystäkin löytyvät 90-luvun ranska- ja ties mitkä painokset ovat usein äänenlaadultaan jopa minun korvaani luokattomia.

Kraftwerk on yhtye, joka on pitkin historiaansa halunnut kirjoittaa sitä itse, sekä ollut hirveän tarkka uudelleenjulkaisuidensa äänen- ja paketinlaadusta. Tässä kaksikko Hutter/Schneider on mennyt välillä metsään. Klassisten levyjen uudet kannet ovat kyllä tyylikkäitä, mutta vanhoissahan ei ollut varsinaisesti mitään vikaa (ellei tällaiseksi sitten lueta esimerkiksi Autobahnin alkuperäiskannen takakuvaa, missä neljä pitkätukkahippiä istuu takapenkillä..).

Tämä bootleggi on miltei tasan neljänkymmenen vuoden takaa yhtyeen keikalta Isossa Britanniassa syyskuun 21. päivä 1975. Setin pituus on edellisvuoden yli kahdesta tunnista laskenut vähän päälle tunnin mittaiseksi, mutta pitää yllättäen sisällään bändin alkupään kamaa, jotka ovat vielä aika suoraan kosmisen musiikin ja krautrockin alla. Mukana on improa ja maalailua ja yllättävintä on, että samana vuonna ilmestyneeltä Radio Activityltä ei ole mukana yhtään biisiä. Aikaisempien vuosien sinkkubiisit Kometenmelodie (1&2) ja Autobahn esitetään. Tästä muuten mielenkiintoinen näkökulma; Yhdysvalloissa yhtye sai maineen 'yhden hitin bändinä' huolimatta 80-luvun taitteen ilmeiseen vaikutukseen maan elektro- ja räp-musiikissa. Autobahnin jälkeen yhtye ei maassa suuria yksittäisiä hittejä saanut, vaan ne sijoittuivat manner-Eurooppaan ja tietysti Brittein saarille.

Jukka ja Jytämimmit - Kuuma yö Kittilässä 2015

C-kaseteilla jatketaan, vaikka netistä löytynyt kansikuva on kiekkomuotoisen levyn. En nyt jaksanut itse kuvata kassun kantta, joten näillä mennään.

Jukka Nousiainen on tällä hetkellä tulessa minkä lisäksi hänellä on monta rautaa tulessa noin muutenkin. 'Huonoa seuraa' soolodebyytti oli täällä levyhyllyssäkin jokin aika sitten ja Räjäyttäjät toimii edelleenkin. 'Roskalavojen rock-tähti', nykyajan Irwin Syrjä pysyy kiireisenä ja pääsee soittamaan, mikä muuten näkyy ja kuuluu miehen livekitaransoitossakin. Sanoisin Nousiaista jonkin sortin omintakeiseksi kitarasankariksi joka heruttaa sieltä muinaisista esikuvistaan - vähän jonkun PK Keräsen tyyliin.

Jo edellinen soolodebyytti kertoi samoja tarinoita: Nousiainen suodattaa suomalaista 70-luvun musiikkiperinnettä omintakeiseen tyyliin, eikä ujostele lainailla sieltä täältä - joskus varsin suorasukaisestikin.

En sano, että Jukka ja Jytämimmit olisi joku feminiimimpi versio Räjäyttäjistä (koska taustamimmit jytäävät myös oikeasti), mutta rokkia vedetään ja äsken mainistusta poiketen tämä kokoonpano voi vetää myös 'Ei mun aikani ole vielä' tyylisiä vähän tunteikkaampiakin biisejä suoran Ganes-kohkauksen lisäksi.
Microvox-soundiin ja 70-luvun mytologiaan kovasti vihkiytyneelle Nousiaiselle vielä tämä kasettimuoto on varmasti sopiva. Tampereen Keltaisessa talossa nauhurille äänitetty ja Risto Ylihärsilän ja Nousiaisen miksaama äänite on 15 minuuttia puolellansa täynnä jytää, kovaa rokkausta ja oudon viehättävää jytä-nostalgiaa, aivan kuin aikajana olisi katkennut siihen viimeiseen jytäkesään 76. Itse asiassa olen tässä viimeaikoina kuunnellut varsin paljon suomalaista tuon ajan jytää ja tämä kasetti on paranneltu versio Alwari T:n, Amuletin, Jigsawin ja muiden äänitteistä ilman niitä ikävän monille levyille eksyneitä täytebiisejä. Sanoituksissa ja aiheissakin pienet nyanssit ovat kunnossa; jytäkesänä moottoripyörä ei tietenkään ole suuren maailman tyyliin Harley Davidson, vaan jytä-Yamaha. Moottorilinnut alistivat asfaltin Suzukilla ja jytäfestareille tuo Datsun 100A ja siellä nukutaan kulahtaneessa harja- tai kupoliteltassa.

Kasetin äänenlaatu kompressoi musiikkia oikeaoppisen huonosti ja netistä samoja biisejä kuunnelleena oikeastaan yllättyy paremmasta äänenlaadusta. Mutta sehän kuuluu tähän kuvioon. Livenä bändi on oikein viihdyttävä ja hauskan näköinen Jytämimmien pukeutuessa kuumiin jytäasuihin parhaaseen Danny-shown go-go-tyttöjen perinteisiin nojaten ja Nousiaisen myrkynvihreään jumpsuitiin. Parissa biisissä lainausvapaus on sen verran vahva, että ei nyt varsinaisesti häiritse, mutta hymyilyttää (Pohjanmaan lainaus 'Back From the Grave' kokoelman Ju'Ju's yhtyeen biisistä plus vähän Purplea). Livenä komppiryhmä Jytämimmejä on myöskään turha tytötellä, sillä sen verran tanakasti lähtee se jytä.

Jytä

JYTÄ

JYTÄ

Sonic Temple Assassins: An Lá na Beann 2014

Kirjoitukset 70-luvun edistyksellisesta jazz-musiikista johtivat siihen, että tälläinen kolahti postiluukkuun. Sonic Temple Assassins nimen jäljet johtavat Hämeen suunnalla vaikuttavaan Jani Hellèniin ja tämän on julkaissut viime vuonna Äänipää Records Tapes. C-kasetilla liikutaan, mutta minuahan ei tunnetusti haittaa sen kihisevä äänenlaatu.

Kannessa lupaillaan sisällön olevan 'fenno hibernian pagan jazz' meininkiä ja kannessa on nähdäkseni hirven pääkallolaki sarvineen. Levyn nimikin on iirinkielellä kirjoitettu 'hirvensarven päivä'.
Ykköspuolen täyttää kahdeksan kappaletta, jotka on äänitetty Irlannissa 2013 ja joihin Hellèn on tehnyt Suomen päässä muutamia päällekkäisäänityksiä. Kappeleet on nauhoitettu yhteistyössä irlantilaisen pienlevy-yhtiö Deserted Villagea pyörittävän Gavin Priorin kanssa. Äänitteen fonit soittaa taas Fergus Cullen.

Jazzissa mennään ja siellä vaaravyöhykkeellä. Mukavuusalue ei kuitenkaan ylity liikaa ja tavallaan kolmikon musiikki menee myös sinne kokeellisen musiikin poluille. Foni kuljettelee välillä melkeimpä sinne free jazzin puolelle, mutta toisaalta mukana on vastapainoksi myös miltei ambienttia meininkiä ja monotonista motorik-menoa. Mielenkiintoinen nauha ja tosiaan vaikea lokeroida, mikä on vain hyvä asia. Kakkospuolen täyttää Hellènin Arturia Microbrutella ja reverbillä soittama yksinkertainen, mutta hypnoottinen berliinin koulukunnan tyyppinen sekvenssi ja filtteröinti.

Sonic Temple Assanssins nimellä on julkaistu vuosien aikana kohtuullisen paljon projekteja ja äänitteitä. Useista on lähinnä kasetti- tai muita pienpainoksia. Tämä kasetti oli ainakin sen verran mielenkiintoista, että tsekkaan seuraavatkin, kun tulee vastaan. Tätä kasettia on käsittääkseni ainakin jossain vaiheessa saanut kiertotien kautta Irlannista Desert Villagen nettisivuilta. http://www.desertedvillage.com/

Tilattavissa nykyään diginä Bandcampin kautta: https://desertedvillage.bandcamp.com/album/an-l-na-beann

Simple Minds - Life in a Day 1979

Skotlannin koleassa tiiliteollisuuskaupunki Glasgowissa perustettu Simple Minds on nimenä ja muutenkin tuttu varmasti kaikille 80-90-luvulla kertaakaan taivaskanavan (nyt puhutaan aikansa satelliittikanavista) avanneelle. Edelleenkin toiminnassa (tosin alkuperäisestä kokoonpanosta on vuosia ollut jäljellä vain perustajakaksikko) oleva yhtye oli järkyttävän suuri ja suosittu. Stadionsarjassa.

Glasgowin punk-skenestä ponnistanut kaksikko Jim Kerr ja Charlie Burchill hyppäsivät paikallisesta nosteessa olleesta punk-bändistä perustamaan Simple Mindsin, jonka nimi otettiin Bowien 'Jean Genie' kappaleen lyriikoista. Otettiin Bowielta muutakin ja yhtye operoi jälkipunkin ja taiderockin maastossa.

Yhtyeen debyytti Life in a Day julkaistiin 1979 ja bändin levytystahti oli alkuvuosina huima; viisi albumia kolmessa vuodessa, samalla yhtyeen musiikkityyli ja suunta vaihtui. Tämä on kuitenkin vahvasti punkin jälkeiseen aikaan novaajaa kamaa ja mukana on ilmiselvät vaikutteet Bowielta, Roxy Musicilta (nimibiisissä jopa plagiaatin rajoilla keikkuva lainaus) ja Velveteiltä. Toinen nopeasti uusromantiikkaan ja elektroniseen ulosantiin hypännyt Ultravoxx kuulosti näihin aikoihin hyvin paljon samalta, joskin Simple Minds teki vielä tarttuvampia pastis.. biisejä.

Allmusicia ei kannata ehkä oikein ikinä pitää pohjana mielipiteilleen, sillä levy on saanut siellä aika ankean arvion. Mutta eipä ole eka kerta. Lisäksi kahdeksanminuuttinen 'Pleasantly Disturbed' saa erityishaukut, vaikka on hieno yhdistelmä Roxy-oopperaa, Velvettien droneosastoa ja oikeastaan Spiritualizedia ja Jesus & The Mary Chainia, ennenkuin nämä olivat edes olemassa. Roxy Music on sanottu useamman kerran ja sanotaan vielä kerran; Roxy Music. Myöskään Jim Kerr ei välitä juurikaan levystä ja syyttää sitä tuotannollisesta tasapaksuudesta, joka ei vanginnut yhtyeen tuon ajan live-enrgiaa.

Joka tapauksessa Life in a Day on oikein suositeltavaa kuunneltavaa. Meneviä biisejä, iskeviä riffejä, Kerr vokalisoi tunteikkaasti ja 70-80-luvun synat antavat jo aavistuksen tulevasta. Kappaleet ovat ehkä kieltämättä tutun oloisia (Wasteland lainaa erästä Nuggets-biisiä aika suoraan, lisäten syniä mukaan). Seuraava albumi 'Real to Real Cacophony' oli taas askel kohti elektronisempaa, mutta sillä kertaa taas vähemmän melodista musiikkia.

Torn Hawk - Born to Win (Life after Ghostbusters) 2013

Kaikille blogia seuraaville lienee selvää, että olen aika kova krautrock-fani ja viihtynyt tavaran parissa vuoden 2000 tienoilta asti. Tuolloin alkoi taas saamaan genren uusintapainoksia ja nykyään vielä olemassa olevien kivijalkakauppojen hyllyissä on yleensä kohtuullisen laaja osasto alan levyjä. Myös aika ja kaupaksi käynti on tehnyt tehtävänsä ja poistanut mukavasti ne tyylilajin levyt, jotka muiden genrejen tavoin ovat olleet sitä 95% huttuosastoa.

Krautrock on varmaan jo ohittanut uudelleenpaluun jälkeisen "muodikkuutensa" aallonharjan. Maailmalta ja Suomestakin löytyy vino pino artisteja ja yhtyeitä, jotka namedroppaavat tyylilajin ja toiset kertovat soittavansa sitä, tai ainakin sen vaikutteista musiikkia.
Tässä onkin omaan ja monien muiden korvaan ongelma; etenkin 'motorik'-tyylisuunnan musiikkia on periaatteellisen helppoa kopioida, mutta siinä pudotaan helposti siihen sudenkuoppaan, joka väijyy näissä hommissa.
Saksalainen musiikki 60-70-luvun taitteessa loi jotain uutta. Omiin korviimme teknon ja kaiken muun jälkeinen 4/4-komppi on toki hypnotisoiva, mutta aikalaisille se oli sen lisäksi vielä radikaali. Monotonista musiikkia, johon liitettiin lähinnä taidemusiikin puolella siihen asti pyörinyttä hälyä, sekä toistoa. Poikkesi vahvasti ajan muusta estetiikasta. Asioita ei voi olla vertaamatta, kun kuuntelee jotain sinänsä ulkokultaista Neu!/Can-imitaatiota; riskiraja pidetään pillihousujen soittamassa musiikissa yleensä turvallisen kaukana.

Torn Hawk nimellä musiikkia tekevä amerikkalainen Luke Wyatt on tällä hetkellä tunnettu noissa Pitchfork-kuvioissa tehden elektronista kylmäkantaista musiikkia, jota väritetään hivenen vääristynein äänin. Jossain oli käytetty kuvausta 'VHS-tyylisiä instrumentaaleja', joka antaa kuvan meidän kalkkisten muistamasta nauhavenytyksestä, jota kyseinen nauhuri teki tusinakäppä-action elokuvien alussa. Samaa vääristymää, mutta tällä kertaa joko oikeaa, tai nauhakaikuemulaatiota käytetään tässä Black Deer-maxisplitillä. Rumpukone hakkaa monotonisesti, mutta sillä pehmeällä urkujen rumpukonetyylillä, Wyatt soittaa iloisen kuuloista surf-tyyppistä kitarointia efektien läpi ja kaiun häntä heiluu. Samalla kaikki muuttuu jotenkin surumieliseksi ja yksinkertainen bassosekvenssi kulkee taustalla kuin juna.

Michael Rother ja Manuel Göttsching ovat ilmeisiä esikuvia ja tämä voisi oikeastaan olla ihan kumman tahansa levytys. Myös ensin mainitun Harmonia ja Cluster hiipivät mieleen. Tavallisesta kraut-apinoinnista tämän erottaa kuitenkin harkitsemattomat ulvahdukset ja kaiun värittämä ambienssi, jotka eivät ole turhan tuotettuja - tai sitten ovat juuri oikein tuotettuja. Ehkä tässäkin se hyppy tuntemattomaan pidetään sopivan kaukana, mutta kotikutoinen hypnotisointi jatkuu läpi koko biisin.

Tämän levyn kuuntelua joutuu rajoittamaan youtubeen, koska tämä on Andy Beta-julkaisijan julkaisu ja painos on todennäköisesti pienen piirin DJ-juttu. Torn Hawk on tehnyt myös kasettijulkaisun, joka on matkannut lähinnä kädestä käteen.

Rockin apumiehet #36 - Heikki Silvennoinen

"Tonnin seteli" meeminä internetissä pyörivän Heikki Silvennoisen (s. 1954) musaelämä sisältää monta hauskaa käännettä ja apulaishommissa olemista, että oikeutus blogin Apumiehet sarjan parrasvaloihin.. KYLLÄ LÄHTEE.

Niillekin, ketkä tuntevat Silvennoisen naaman pelkästään kolmatta vuosikymmentä jatkuneen Kummeli-sketsiryhmän kautta on aika selvää, että muusikostahan tässä on kyse. Toki ryhmästä löytyy useampikin sellainen ja vielä aika hauskasti erilaisilla taustoilla.

Säämingissä syntyneen Silvennoisen ensimmäinen suurempaa tunnettavuutta nauttinut yhtye oli 70-luvun alussa perustettu ja suomi-progen mestaruussarjasta hivenen alapuolella operoinut Tabula Rasa, joka julkaisi pari pitkäsoittoa Lovelle Silvennoisen toimiessa useimman kappaleen säveltäjänä. Bändi kiersi muun muassa Wigwamin lämppärinä ja kuului ryhmään, minkä Love päästi parempien raitureitten ääreen, eli Tukholman Marcus Music-studiolle.
Yhtye asui kommuunissa maalaistalossa ja sen englanninkieliset tekstit teki siinä vaiheessa omaa esityksellistä kauttaan elänyt vanha sinirilli; Mikko Alatalo. Vokalisoinnit bändissä hoiti Jukka "Mikko Leppilammen isä" Leppilampi.

Yhtye hajosi sisäisiin ristiriitoihin vuonna 1977 ja Alatalo nappasi riveihinsä Silvennoisen sekä rumpali Arosen. Homma meni niin pitkälle, että Alatalo kohdisti kappaleensa 'Heikki mä haluun sut' kitaristin rekryämiseksi. Silvennoinen vilahtaa muun muassa Mikon 'Rokkilaulaja' kappaleen videolla ja muistelee puolustelevaan sävyyn Alatalon tuon ajan kohtuullisen kunnianhimoistakin kautta. Matka jatkui samassa seurassa vielä Välikausitakkiin ja Silvennoinen oli myös mukana Veltto Virtasen lyhyeksi jääneessä Heru-yhtyeessä. Tässä vaiheessa kitaristi piti selvänä, että musahommilla pitää elää ja kävi 80-luvun alussa äänittäjäopin tamperelaisessa studiossa.

Silvennoinen on itse todennut tulevansa toimeen kaikkien kanssa ja soittaneensa ja soittavansa kommarien, uskisten, kokoomuslaisten tai muiden ryhmittymien kemuissa. Kaikki käy. Uskisten kanssa soittamisesta tulikin 80-90-luvulla pidempi projekti Frendz ja Catwalk-yhtyeissä soittaneiden Löytyn veljesten kanssa. Homma jatkui Mikko Kuustosen Q-stone bändin kanssa, joka esitti tyylipuhdasta englanninkielistä blues-rockkia, joka on huhujen mukaan Silvennoiselle itselleen rakkain musiikkityyli. Omaan korvaan nämä kuulostavat juuri sellaisilta tyylipuhtailta (mutta hengettömiltä) valkoisen miehen bluusseilta. 90-luvulla mukana oli myös tuottajan hommia.

Tässä vaiheessa kelataan kuitenkin historian nauhaa vähän taaksepäin. Sieltähän paljastuu hauska yksityiskohta; proge/alatalo/gospel/bluesmies Silvennoinen on nimittäin äänittänyt todella monta 'klassisen' Tampere- ja suomihardcoren äänitettä. Hänen valvonnassa ja avustuksella on äänitetty muun muassa Riistettyjen, Bastardsien ynnä muiden EP:tä. Legendan mukaan jossain sessiossa joku nimeltä tarkemmin mainitsematon bändi halusi äänitettyyn sirinäänsä vielä rumpujen lautasiinkin säröä. "..Selvä, laitetaampa sitten lautasiin säröä" ja säröt lisättiin. Tämä 80-luvun alun studio-oppihommissa.

90-luvun alussa Silvennoinen perusti muiden kanssa Kummeli-sketsiryhmän, jonka suosion noustua pari vuotta myöhemmin miehen ura muusikkona ja erityisesti vakavana blueskitaristina oli suurelta yleisöltä pitkälti jo unohtunut. Yhtyeen sketseissä oli runsaasti viittauksia musiikkiin ja soittajaelämään 'Jackpot' kokoillan leffan perustuessa kokonaan (tai ainakin melkein) tanssibändiin. Silvennoinen kumppaneineen säveltää myös näppäriä musiikkisketsejä. Oletan kuitenkin kitaristin vähän Loiron tyyliin kärsivän tästä 50/50 koomikko/muusikko jaosta ja kännistä vitsien pyytelyä on varmasti oikein mukava kuunnella jonkun Les Paul-blueskitaroinnin välissä.