Lauantaina 10.10.2015 oli todennäköisesti ainutlaatuinen tilaisuus nauttia Esa Kotilaisen one-shot-tyylisestä mykkäelokuvasäestyksestä. Tapahtuma liittyi ensimmäistä kertaa järjestettyyn Kouvolan filmifestivaaliin, joka keskittyi pieniin indie-elokuviin, mutta mukaan mahtui myös tämä lauantai-iltaan sijoittunut kauhuelokuvan klassikko.
F.W. Murnaun vuonna 1922 ensiesitetty mykkäelokuva on jättänyt populaarikuvastoon vahvan jäljen, josta toki suuri kunnia menee Max Schreckin esittämälle Kreivi Orlockille. Tuotantoyhtiö ei saanut tuolloin Bram Stokerin perikunnalta lupaa käyttää lähdeteoksen Dracula nimeä, vaan joutui ottamaan elokuvalle nimen Nosferatu. Eri nimen alla tuli myös erilainen vampyyrihahmo, joka pitkälle nykypäivään asti poikkesi Lugosin ja Leen magneettishypnoottista katsettaan naisiin käyttäneistä (anti)sankareista. Nosferatun vampyyri on kylmä tuulahdus elokuvan tekoa edeltäneen ajan epätieteellisestä, taikauskoisesta tuonpuoleisesta maailmankuvasta pitkine vuosisataisine kynsineen. Hahmo on inhimilliseen ulkonäköön tiivistynyttä pelkoa ja kauhua. Todellinen mörkö, jonka olemus on edelleenkin vaikuttava. Tämän suunnannäyttäjän jälkeen Draculan tarinaa on pyöritelty milloin mistäkin kulmasta ja vähän sen ohikin. Jokainen jonkun näistä on nähnyt, joten ei juonesta sen enempää.
Mykkäfilmiaikaan elokuvat eivät usein olleet varsinaisesti mykkiä, vaan ääniraidan puuttumista korvattiin ja hyödynnettiin salissa soitetulla musiikilla. Sellaisena saattoi toimia hupailunäytöksen pelkkä rag-time-pianisti, taikka ihan elokuvaorkesteri, joille teoksiin sävellettiin usein ihan oma soundtrack kuten tällekin filmille alunperin on tehty.
Kalliista työvoimasta eroon haluaminen ei ole mikään tämän päivän juttu, vaan elokuvamusiikkia yritettiin automatisoida heti sen alusta asti. Yhtenä sellaisista toimi automaattipiano, mutta se on soittimena kuitenkin hivenen suppea, joten Yhdysvalloissa elokuvateattereihin rakennettiin vartavasten myös suuria urkusoittimia, joiden tarkoituksena oli korvata urkurilla koko orkesterin sointi. Näille ihmeellisyyksille koitti kuitenkin aikansa melkein samantien, koska äänielokuvaan siirryttiin suhteellisen nopeasti. Mykkäkelat jäivät ensin vähemmistöön, sen jälkeen marginaaliin ja lopulta pölyttymään minne nyt jäivätkään pölyttymään (Nosferatun kela restauroitiin parista kolmesta erillisestä kopiosta). Tämä ei tarkoita, että elokuvien ääni- ja musiikkiraidat olisivat olleet heti filmien visuaalisen kuvaston tasoa; Disneyn Fantasia-elokuvan taloudellinen kompastuskivi oli, että sille vaadittiin teattereita, joissa äänentoisto olisi tarpeeksi laadukas sen hienoille orkesteriteoksille.
Kouvolan keskustassa sijaitsi vielä viitisen vuotta sitten kaksi pätevää elokuvateatteria, mutta viiden kilometrin päähän rakennettu jättiostoskeskus suuren elokuvateatterin kera sanoi yksityisyrittäjille terveisensä. Kulttuuriyhdistyksen pyörittämä Voima-teatteri sijaitsee nyt toistaiseksi toisessa näistä keskustan hylätyistä saleista ja siellä järjestetään filmien lisäksi teatteri- ja musiikkiesityksiä. Itse kävin katsomassa pari viikkoa sitten M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen 'Kielletyt laulut'-iltaa. Lava on kookas ja sinne Kuusankoskelle jo parikymmentä vuotta sitten paluumuuttanut Esa Kotilainen oli pystyttänyt vintage-syntetisaattorinsa.
Kotilainen oli 70-luvulla sessio- ja taustabändeissä suurella määrällä aikansa edistyksellisiä levyjä, joista voi mainia nyt vaikka Wigwamin, Hectorin, Pihasoittajat ja niin edelleen. Vuosikymmenen lopussa hän julkaisi ylhäisessä yksinäisyydessään olleen 'Ajatuslapsi'-levyn, joka on aikansa ainoa suomalainen Tangerine Dream/Klaus Schulze tyylinen 'esi-ambient' levytys. Lavalla olleet Mini-Moogit ja ARP 2600:set ovat tänään arvonnousun saaneita muinaisreliikkejä, joiden sointi ja soittaminen on ihan oma juttunsa, vaikka arvostusta nämä 80-luvulla kömpelöiksi mielletyt ja usein jopa romukasaan joutuneet soittimet eivät ole aina nauttineet. Mellotron oli sentään korvattu samalla tavalla soivalla, mutta helpommin roudattavalla ja ylläpidettävällä Memotronilla. Mielenkiintoisen kulman tuo ajatus, että nämä kaikki olivat oman aikansa huippusoittimia. Ajan huipputeknologiaa ja nykyisestä arkaaisuudesta huolimatta edelleen samalla tavoin vahvoja ääni-instrumentteja, kuin 20-luvun mykkäelokuvakin voi olla kuvastoltaan aikaa kestävä.
Tälläisella arsenaalilla Kotilainen siis lähti säestämään elokuvan liikkuvaa kuvaa. Aloituspuheessa hän kertoi ennen esitystä katsoneensa elokuvan kolme kertaa, joista viimeisen sen orkesteriäänen kanssa. Homma lähti siis improvisaatiohengellä ilman sen tarkempia käsikirjoituksia, tai teemoituksia. Tässä suhteessa musiikkiesitys poikkesi mykkäfilmiajan soundtrackeistä, joissa oli usein elokuvalle joku vahva orkesteriteema, jota toistettiin ja mukailtiin pitkin elokuvaa silloin, kun ei muuta soitettu. Myös kerronnaliset iskut puuttuivat ja ääniraita olikin enemmän ambienttia ja tunnelmia eri osioiden taustalle. Tämähän ei minua tietysti haitannut.
Alkuosiossa Hutterin ja passiivisesti elokuvan lopussa uhrautuvan pikkuvaimon romanttisen arjen taustalle soitettiin sähköpianokuvioita, jotka elivät eteenpäin muuttuen rikkoutuneiksi mitä lähemmäs Transilvaniaa tarina lähestyi. Elokuvateatterin dolby-järjestelmä mahdollisti Kotilaisen mikseristä suorittaman äänen panoroinnin sivuille ja taakse, mikä ei ole ihan peruskauraa konserteissa.
Alkuosa leffassa on tietenkin alkusoitto Nosferatun hahmon ilmestymiselle, joka ensin naamioituneena vaunumiehenä esiintymisen jälkeen astuu avaamaan linnansa ovet. Tässä kohtaa pamahti oikeaoppisesti dramaattinen urkumusiikki, joka tämän jälkeen toistui tavallaan teemana useassa kohtalokkaassa vampyyrin ilmestymiskohtauksessa, kuten Hutterin avatessa arkkua hautakammiossa.
Vampyyrin ja Hutterin kotimatkan kilpajuoksun rinnalla kulkee elokuvan tiedemiehen luonnontieteellisiä testejä vampyrismista seuraava säie, jota Kotilainen säesti Mini-Moogilla ja hetken ARP-syntetisaattorilla. Pulputus ja kilinä, jota tehtiin Moogin expressiopedaalilla säestivät koeputki ja mikroskooppikuvia.
Vampyyrin saapuessa ilman miehistöä Wismarin satamaan Memotron huuteli jousiääniä, joita Kotilainen muokkasi kaiulla ja laitteen äänenkorkeuden säätimellä. ARP 2600 antoi taustalle sydänpulssimaista ääntä ja jossain vaiheessa memotron korahteli kaukaisuudesta aivan samalla tavalla, kuin TD:n Alpha Centauri, tai Zeit-levyillä. Vampyyrin tuhoavaan auringonnousuun Kotilainen latasi oikeaoppisesti koko arsenaalinsa ja teos loppui alun kaltaisissa sähköpianotunnelmissa, eli kehä sulkeutui.
Puolitoista tuntia tunnelman kuljettelua takana. Hyvä leffa, hyvät suhinat ja pulinat. Hatunnosto tapahtuman järjestäjille.
