Isokynä & Orfeus - Kaikki menee seinään 1974

Joku on tehnyt kulttuuriteon ja laittanut tämän pätkän nettiin. Dave oli kova ja ennenkaikkea Orfeus näytti saatanan pahoilta ja välinpitämättömiltä hämyiltä. Toi noiden geari olisi muuten tänään todella arvokasta tavaraa.
Kitaristi Janne Ödner hakattiinkin myöhemmin epämääräisissä oloissa kuoliaaksi. Haudassa on myös Hessu Hiekkala. Zape Leppänen on kaiketi edelleen aktiivinen musiikissa ja Klaus Stolt on Suomen merkittävin arkkitehtuuripienoismallirakentaja.

Elton John - Saturday Night's Allright (for Fighting) Live 1974

Älkää ampuko pianistia. Bitch Slap riittää.
Ei kai. Suuri viihdyttäjä!

Frank Zappa - Hot Rats 1969

Frank Zappan toinen soololevy on ainoita Zappan teoksia, joista voin vilpittömästi sanoa pitäväni. Väite on sinänsä hölmö, koska Zappalla on kymmeniä levytyksiä, joista suurinta osaa en ole ikinä edes kuullut. Löytyy varmasti muutakin.

Hot Rats on miltei kokonaan instrumentaalilevy, lukunottamatta Zappan ystävän ja kasvutoverin Captain Beefheartin laulamaa kakkosbiisiä 'Willie the Pimp'iä. Kotimaan Wigwamit ja Pekka Pohjolat ovat kuunnelleet levyn kuola valuen ja proge-aikoinaan toistaneet sen aika tarkasti.

Oi! - Skini-punk

Kuuntelijakunnastaan johtuen tämä punkin alalaji on sivuutettu aina sivulauseen sivulauseessa. Tästäkin kamasta löytyy kuitenkin ihan pätevää musaa.

Englannissa punk-liikkeen kaupallistuessa Oi! (eli suomeksi Moi!) teki hetkellisen vastaiskun tätä vastaan. Alunperin liikettä kutsuttiin nimellä 'street punk' tai 'real punk'. Ideana oli yhdistää kahden työväenluokkaisen ryhmän; punkkien ja skinien rivit. Musiikki oli konstailematonta, miehekästä ja suoraviivaista ilman turhaa taiteilua. Ja ehdottoman heteroa, joten mitään Howard De Voton tyylistä määkijää ei bändeistä löytynyt.

Alkuperäiset skinheadit eivät olleet rasisteja - muuta kuin pikkasen vähän - keskittyen lähinnä tappelemaan eri kaupunginosien ja futisjoukkoeiden välillä (ja hakkaamaan pakistanilaisia). Kappaleet kuvaavatkin useasti katutappeluja, työttömyyttä ja futista ym. rumissa tiililähiöissä ollutta konkreettista todellisuutta. Aatteellisuuskin oli alkubändeillä lähinnä sosialistista populismia, eikä myöhempää kuulapää-fasismia.

Alkuajan punkin, pubirockin, glamin, skan ja futislaulujen yhdistävä tyyli eli kukoistustaan pari vuotta, kunnes hardcore käytännössä syrjäytti sen. Ja skiniliikkeen maine taas ei ollut niin hyvä, että sillä olisi myyty kaikille musiikkia. Tunnetuimpia bändejä olivat Sham 69, alkuajan Exploited ja Toy Dolls. Ja muutama muu.

Drive by Truckers - Southern Rock Opera 2001

Patterson Hoodin johtama Drive by Tracksers on positiivinen esimerkki oman tien kulkijoista. Vuodesta 1996 asti toiminut yhtye (bändi oli ensimmäisiä, joka teki informatiivisen ja viihdyttävän internet-sivun) sai pääjehun ja parin kaverin automatkaillessa idean tehdä levyn omista etelävaltiolaisista juuristaan. Kolmella kitaralla, rummuilla ja bassolla 70-lukulaisittain operoivan yhtyeen levystä tuli luonnollisesti tuplavinyyli.

Southern Rock Opera on siis teemalevy, muttei Whon Tommyn tyyliin vaan kertoo tarinan (tai mukautuu siihen) pääosin Lynyrd Skynyrd yhtyeen silmin. Tuo kolmen kitaran yhtye on joutunut historian saatossa vähän huonoon maineeseen parin junttbiisin takia. Siltä löytyy kuitenkin erittäin sielukasta rokkia, joka on jäänyt Alabamojen varjoon. Levy päättyy luonnollisesti yhtyeen kohtalokkaaseen lento-onnettmuuteen, joka vei hautaan Ronnie van Zantin, Steve Gainesin ja Cassie Gainesin.

Tämä kaikki kerrotaan southern-rock biisien kautta, mutta mistään retroilusta tai Black Crowseilusta ei ole kyse, vaan DBT:n musiikki seisoo omilla jaloillaan. Musiikki on etelä-rockin ja grungen sekoitusta jota kuuntelee mielikseen. Tällä kertaa teemalevystä johtuen lyriikoita kuuntelee tarkemmalla korvalla. Harvoin kuulee yhtä eläytyvää tekstitystä, kuin levyn kakkosbiisin 'Ronnie and Neil'issä, joka kertoo Neil Youngin ja Ronnie van Zantin välille syntyvästä ymmärryksestä ja ystävyydestä:

Church blew up in Birmingham
Four little black girls killed for no goddamn good reason
All this hate and violence can't come to no good end
A stain on the good name.
A whole lot of good people dragged threw the blood and glass
Blood stains on their good names and all of us take the blame

Meanwhile in North Alabama, Wilson Pickett comes to town
To record that sweet soul music, to get that Muscle Shoals sound

Meanwhile in North Alabama, Aretha Franklin comes to town
To record that sweet soul music, to get that Muscle Shoals sound

And out in California, a rock star from Canada writes a couple of great songs about the
Bad shit that went down
"Southern Man" and "Alabama" certainly told some truth
But there were a lot of good folks down here and Neil Young wasn't around

Meanwhile in North Alabama, Lynyrd Skynyrd came to town
To record with Jimmy Johnson at Muscle Shoals Sound
And they met some real good people, not racist pieces of shit
And they wrote a song about it and that song became a hit

Ronnie and Neil Ronnie and Neil
Rock stars today ain't half as real
Speaking there minds on how they feel
Let them guitars blast for Ronnie and Neil

Now Ronnie and Neil became good friends their feud was just in song
Skynyrd was a bunch of Neil Young fans and Neil he loved that song
So He wrote "Powderfinger" for Skynyrd to record
But Ronnie ended up singing "Sweet Home Alabama" to the lord

And Neil helped carry Ronnie in his casket to the ground
And to my way of thinking, us southern men need both of them around

Ronnie and Neil Ronnie and Neil Rock stars today ain't half as real
Speaking their minds on how they feel
Let them guitars blast for Ronnie and Neil

Levy julkaistiin alunperin omakustanteena lainaamalla rahat faneilta, perheiltä ja sukulaisilta. Myöhemmin se julkaistiin myös 'oikeasti'.

Neil Young - Trans 1982

Neil Youngin Trans ilmestyi samana vuonna Bruce Springsteenin karun riisutun Nebraskan kanssa. Tänä päivänä ja ajastaan irrotettuna Trans on ultra-hip futuristista kanttaan myöten. Toisin oli vuonna 1982.

Youngin uralle on tietenkin ominaista etsikkoajat ja totaaliset metsään repäisyt. Nämä seikat tekevät artistista arvaamattoman ja jännittävän. Mutta faneille, jotka odottivat Rust Never Sleep III:sta tai uuden aallon ja jättikitaroiden yhdistelmää ei Trans-levyn elektro ollut miellyttävä yllätys. Ruutupaidat ovat kuunnelleet teiniviikset väpättäen ja hämmentyneinä Youngin vocoder-vinkunaa ja synapoppia. Hämäränä yksityiskohtana (tai levy-yhtiön vaatimuksena?) levyn avaa aivan tavallinen Young-kantri 'Little Thing Called Love'. Tämän jälkeen siirrytään loppulevyn köyhän miehen Kraftwerkeilyyn. Taiteilijaa on varmasti askarruttanut kannessakin näkyvä 'vanhan hyvän ajan' vaihtuminen futuristiseen maailmaan..

Mutta tänään levy toimii.

Bruce Springsteen - Nebraska 1982

Suurimmalle osalle Springsteenin musiikista tulee varmasti ensimmäisenä mieleen E Street Band vähän juustoisine ISOINE sovituksineen. Biisin loppuhehkutus pauhaa viisi minuuttia ja kaikki kitaristit juoksevat tuskaisen näköisinä ympyrää. Ja ne rummut. Ja se saksofoni.

Kuitenkin Springsteenin suurin klassikko perustuu pelkälle akustisen (ja vähän sähkökitaran) soitolle, huuliharpulle ja laululle. Badlands-elokuvan osittain inspiroima akustinen levy pitää sisällään Springsteenille tyypillisiä tarinoita jenkkiduunareista ja luusereista, tosin tällä kertaa vähän synkemmässä valossa. Miehen Nyki-punk sympatioista antaa osviittaa State Trooper-biisi Suicide yhteyksineen.

Mies äänitti levyn demon makkarissaan neliraiturilla, jonka jälkeen E Street Band meni studioon ja nauhoitti levyn. Hänen mielestään yhtyeversio kuitenkin kadotti painostavan tunnelman, joten seurauksena oli yksi Springsteenin uran rohkeimpia peliliikkeitä; levynä julkaistiin alkuperäinen yksin esitetty demoversio.

Riipivä ja aavemainen levy. Ei olisi uskonut pikkupoikana (BORN IN THE USA!1!), että mieheltä löytyy tälläinen levy.

Lou Reed - Street Hassle 1978

Kuten levyn kannestakin näkyy, Lou Reed oli tässä vaiheessa täysin gay-hommissa. Ei siis kierrelty ympäri Eurooppaa säestämässä taiteilijatar-elämänkumppaninsa musiikkia. Enemmänkin patsasteltiin ylimielisenä setänä New Yorkin punk-klubeilla vittuilemassa selkään taputteleville nappuloille. Ja välillä tietty piestiin transu-tyttöystäviä turpaan.

Street Hassle on mielenkiintoinen vähemmän tunnettu Reed-levy. Tottakai tuohon aikaan on ollut pyrkimyksenä realisoida punk-liikkeen tuoma uusi kunnioitus. Kuitenkin Reedin vittumaisen luonteen takia mukana on muutama yllätys. Levy on itsessään jonkinnäköinen remiksaus Reedin siihen astisesta urasta. Real Good Time Together juontaa juurensa jo Velvettien aikoihin. 11-minuuttinen katusuhauksesta kertova nimibiisi Street Hassle on taas jousiriffeineen hypnoottista LouReed-puhelaulua parhaimmillaan. Osa biiseistä on äänitetty livenä turhia puleeraamatta.

Levyllä vilahtaa myös Bruce Springsteen. Äijä oli näemmä mukana useammallakin New York-taidepunk levyllä. Samalta vuodeltahan on Patti Smith Groupin hitti Because the Night.

The Mighty Wurlitzer

Kuuntelin pitkästä aikaa Ylen Avaruusromua radio-ohjelmaa. Tälläkin kertaa soitettiin sitä tuttua pulputusta. Hämmennys oli kuitenkin suuri, kun juontaja totesi äänen tulevan 80-vuotta sitten rakennetusta soittimesta. No, olihan biisiä editoitu tietokoneellakin, mutta ujeltavat viulut ja oudot perkussiot paljastuivat Wurlitzer-teatteriuruilla soitetuiksi.

Laitetta rakennettiin vuosien 1914-40 välillä pari tuhatta kappaletta ja lisenssillä esim. Saksassa. Soitin toimi 'yhden miehen yhtyeenä' elokuvateatteriessa, kuten ohessa olevalta videoltakin kuulee. Soittaminen vaatii lahjakkuuden lisäksi tietysti koneen käyttötaitoa, kuten säätimien määrästäkin huomaa. Hämmentävää miten hyvät perkussiot tuossa on ollut. Eihän tällä varsinaisesti ääntä syntetisoitu vaan laite luotti perinteiseen pillistöön. Kokokin on aika miehekäs.

Richard Strauss - Also Sprach Zarathustra

Tänään tulisi televisiosta Stanley Kubrickin Space Odysseia 2001. Eepos jäänee tällä kertaa katsomatta kahdesta syystä; se tulee Kolmoselta mainosten kera ja alkaa vasta puolilta öin.

Myös Kubrickin toisen mestariteoksen Clockwork Orangen taustalla soi klassinen musiikki. Tosin osittain sen ajan uusimmalla soittimella, eli Moog-syntikalla soitettuna. Leffan Main Titlen Purcell mukaelma on varmasti yksi kylmimmistä ja kolkoimmista biiseistä ikinä. Piste.

Palataan kuitenkin Space Odysseiaan. Sama kappale soi myös sen vaikuttavamman apina/monoliitti kohtauksen taustalla. Youtubesta siltä kohtaa löytyvät pätkät olivat kuitenkin seitsemän minuuttisia, joten säästetään kaikkien aikaa.

Also Sprach Zarathustra oli itseoikeutetusti myös Kuninkaan lavalletulobiisi.

Ike & Tina Turner - Nutbush City Limits 1973

Tina Turnerin persläpi-synnyinkaupungistaan tekemä Nutbush City Limits oli Iken ja Tinan viimeinen suurhitti.
Itse Marc Bolanin huhutaan soittaneen kitaraa tällä funkkia ja rockjytää yhdistelevällä singlellä. Bolan kyllä soitti ihan todistetusti toisella Iken ja Tinan biisillä, mutta tällä singlellä hän tuskin oli mukana. Vaikka Nutbush City Limitsin kitarat kuulostaakin T-Rexiltä.

Iggy Pop & James Williamson - Kill City 1977

Levy lainasi nimensä Helsingin aloittelevan punk-liikkeen kotiluolalle. Kyseessä on ex-Stooge Iggy Popin ja James Williamsonin duolevy. Levyllä musisoivat kuitenkin melkein kaikki Williamsonin ohjaksiinsa kaappaaman Stoogesin de facto luottosoittajat.

Levy äänitettiin 1975 demoksi suurille levy-yhtiöille. Levytyssopimus ei tärpännyt, joten pari vuotta myöhemmin punk-liikkeen pienlevylafkat julkaisivat sen.

Yksi syy levy-yhtiöiden nihkeyteen oli Iggy Popin huono maine ja henkinen tila. Pop oli aikaisemmin hermoromahduksessa hajoittanut Stoogesin. Tästä eteenpäin Iggy oli täyspäiväinen nisti ilman bändiä, jonka harrastuksiin kuului naistenvaatteissa katuojaan sammuminen. Artistista jatkoa yritettiin kehitellä jopa Doorsin Ray Manzarekin kanssa (Iggy itseasiassa sai aikaisemmin levy-yhtiöltä Liskokuninkaan vanhat nahkapökät, mutta myi ne pois saadakseen huumerahat). Pop kirjoittautui mielisairaalaan katkolle ja pääsi jonkin näköiseen hallintaan riippuvuuksistaan. Kill City äänitettiin Iggyn sairaalasta saamien viikonloppuvapaiden aikana.

Stoogesin viimeiset ajat olivat olleet musiikillisesti miltei metallia, mutta Kill Cityllä nokka kääntyi yllättävään suuntaan. Tai olihan Raw Powerillakin etäisesti Rolling Stoneseja muistuttavia hetkiä, mutta Kill City on silkkaa Stonesia. Vähän ehkä köyhän miehen Stonesia, vaikka Williamsonin riffit groovaavat oikeaoppisesti. Tuotanto on torvineen ym. silti näkkileivän ohutta. Yhdistelmä kuitenkin toimii ja levyllä on jopa tavoista poiketen herkkiä instrumentaaleja. Hyvä levy.

Royal Trux 1987-2001

80-luvulla rokki oli muuttunut maailman parantamiseksi ja hyväntekeväisyyskonserteiksi. Punk oli tullut ja mennyt jättäen perinnöksi vain järjettömät hiuslaitteet. HC-punkpiireissä autolla ajaminenkin oli suunnilleen kielletty homouden, kaljan ja puhtaiden saundien ohella. Disko ja kuntopulverilla kiillotetut artistit taas pitivät valtavirrassa valtikkaa. Elämäntavat olivat vanhoilla rokkareilla menneet täysremonttiin. Mick Jagger juoksi aamulenkkejä walkmanit korvilla ja jopa Keith Richards oli siirtynyt pelkkään juopotteluun. Hanoi Rocks? Kuka oli edes kuullut? Joka tapauksessa Rock-musiikki tarvitsi vastaiskunsa, vaikka edes ruohonjuuritasolla.

Neil Hagerty operoi ääniterroriaan jo Pussy Galore yhtyeen jäsenenä. Tämä Jon Spencerin luotsaama nowave bändi äänitti mm. Hagertyn ehdotuksesta oman versionsa Stonesien 'Exile on Main Street':istä. Levytys julkaistiin 550 kappaleen c-kasettina ja nautti ug-piireissä.. noh ehkei suosiota, mutta ainakin huomiota. Hagerty kertoi avoimesti haastatteluissa olevansa vain rivijäsen ja tekevänsä pian omaa juttuaan.

Hagerty perusti vuonna 1987 Royal Truxin silloin 16-vuotta täyttäneen tyttöystävänsä Jennifer Herremanin kanssa. Äijän Stones fiksaatio jatkui hänen nimittäessä luovaa parivaljakkoa esikuviensa mukaan Chemical Twinsiksi. Herrema oli hänen mukaansa juuri se neiti rokkiprinsessa ja poseeraaja, joka Mick Jagger oikeasti halusi olla. Hagertyhan on salaa aika musikaalinen jätkä, mutta Herreman vahvuus oli juuri tukka silmillä keulakuvana oleminen. Lauluäänen sijasta voisi nimittäin puhua vain äänestä soittimena. Bändin ekat levyt olivat aika experimentaalisia, mutta alun jälkeen lähestyivät omalla tavallaan valtavirtaa kuulostaen etäisesti Stonesilta. Nistipunkkarien soittamalta Stonesilta.

Musiikillisestikin Royal Truxia voisi kutsua grungen pioneereiksi, mutta hengenheimolaisuutta löytyi myös itkua ja maailmantuskaa puuduttaneesta heroiinin käytöstä. Tätä kaksikko hehkutti surutta pienlehtien haastatteluissa. Nirvanan yllätyssuosion jälkeen levy-yhtiöt kiinnittivät kilvan mitä ihmeellisimpiä bändejä. Tuolloin RT:kin sai huhujen mukaan rahakkaan sopimuksen Virginin kanssa. Pelkkään ränniin vetämisen sijasta kaksikko osti jopa talon Virginiasta ja rakennutti sinne oman studionsa. Näihin aikoihin Jennifer Hennema otettiin Calvin Kleinin malliksi ja hän esiintyi runsaasti mainoksissa 90-luvun puolesta välistä 2000-luvun alkuun. Tuon aikaiset luonnehdinnat 'heroiinimalleista' pitävät ainakin tässä kohtaa täysin paikkansa.. Bändin olemassa olo päättyi parisuhteen kanssa samaan aikaan 2001 ja kumpikin tekee nykyisin tahoillaan omaa musiikkia.

Omaan mieleeni jäänyt kuva Royal Truxista on juuri tälläinen. Bändi näytti kuvissa tosi siistiltä uusimmissa katumuotivaatteissa, vaikka erinäisistä puutostiloista johtuen hampaita vähän puuttui, iho kutisi ja puhekin oli epäselvää sössötystä. Valitettavasti Royal Trux oli ilmiönä wanhan ajan pahoista itsetuhorokkareista paljon kiinnostavampi, kuin musiikillisesti. Bändillä nimittäin ei ole hirveästi iskevää materiaalia.