Prince - 1999 (1982)

Jos muistia pinnistää, niin hetki sitten (tätä kirjoittaessa tarkalleen yhdeksän vuotta, 364 päivää, kuusitoista tuntia ja kaksikymmentä minuuttia sitten) oli LÄNSIMAITTEN TÄRKEIN ja vaarallisin hetki; Millenium. Maailmanlopun ja tietotekniikka-konsulttiyhtiöitten tilinpäätösten vuosi.

Nyt on vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen loppu ja kaikissa musiikkimedioissa on taas ne listat 'vuosikymmenen parhaista'. Koska Levyhylly on pätemis-blogin, fanzinen ja mustanaamiokerhon sekoitus eikä mikään musiikkimediajulkaisu, täällä ei moiseen roskaan sorruta!

Sitä vastoin kuunnellaan tätä mahtavaa kahdeksankymmentäluvun alun kappaletta, joka on nimetty yhdeksänkymmentäluvun viimeisen vuoden mukaan.

Ai niin; Millenium Will Rise Again!

Merrell Fankhauser - Maui 1988

Tämä levy ja sen kappaleet on oikeasti äänitetty vuosina 1972 ja 1974, mutta se julkaistiin vasta 88. Alunperin keski-lännestä lähtöisin oleva Merrell Fankhauser oli 70-luvun alussa jo vanha tekijä musiikkiskenessä; ensimmäiset surf-bändit olivat jo 60-luvun alussa ja vanhoja soittokavereita löytyi mm. myöhemmästä Beefheartin Macig Bandista.

Fankhauser pääsi nauttimaan suursuosiota MU-yhtyeensä kanssa, joka sai suuren radio-hitin. Samoihin aikoihin hän muutti asumaan Havaijille Mauin saarelle, koska MU-nimenä ei ollut tietenkään sattumaa, vaan viittaus myyttiseen kadonneeseen mantereeseen. Mauilla oli tietenkin pakko olla joku yhteys tuohon mantereeseen, sen sanoo nimikin.
70-luvun alun Havaiji olikin pakopaikka monelle alkuperäisen Länsirannikko-skenen hahmolle. Lämpimässä meri-ilmassa unelma uudesta maailmasta eli vielä hetken sen ollessa Yhdysvaltain mantereella jo puutunut nistien, roistojen ja myöhään mukaan hypänneiden häviäjien realismiksi astrologisine horoskooppeineen (katso elokuva Taksikuski).
Havaijilla vaikutti myös monia entisten muusikoiden liikkeitä mukaanlukien hämärä Yahowa-liike. Jotain hippiajan jälkeisestä tyhjyydestä ja itsensä etsimisestä kertoo sekin, että yksi MU-yhtyeen jäsenistä liittyi saarnaajaksi new-born-christian liikkeeseen ja pahamaineisen pastori Jim Jonesin alkuperäiset kannattajat tulivat alunperin Bay-Arean skenestä.

Fankhauserin Maui-levy on todellakin pakopaikka, tai hippiajan viimeiset henkäykset. Näitä levyjä on toki tullut muitakin vastaan, mutta näissä on aina mukavan surullinen viba, josta pidän. Ehkä se johtuu siitä, että jälkiviisaasti niiden voi väittää olleen kymmenen vuotta myöhässä. Toisaalta psykedeelisen folkin estetiikka oli saanut varttua vuosia rauhassa ja tuotanto muhkeampaa, kuin mihin vuonna 1969 olisi kyetty. Vaikka asia olisikin ollut jo vähän väljähtänyttä.

Sitten viimein levyn musiikkiin.. Fankhauserin soololevy on kaunista, välillä todella kaunista myöhäishippi-folkkia, joka muutama vuosi sitten tuli taas muodikkaaksi. Puumajassa asuneen miehen sanoitukset pursuvat pakoa kaukaiselle paratiisisaarelle. Levyn tuotantoarvotkin ovat tavallista suuremmat, joten mistään 'metsä'-folkista ei voida puhua, vaikka levy itseään viidakosta etsiikin.

Metal Urbain - Anarchy in Paris! 2004

Ranskalainen Metal Urbain vilahti jo vähän aikaa sitten Levyhyllyssä, mutta vasta nyt sain käsiini oikean fyysisen levyn.

1976 perustettu Metal Urbain kuului ranskalaisen punkin ensiaaltoon. Yhtyeen taustalla oli ollut muutamia lukio-bändejä, mutta jo kesällä 76 bändin musiikki oli sekoitus Robert Frippiä ja Metal Machine Musicia. Kesällä tehty Lontoon matka mullisti bändin ilmaisun saaden jatkoa syksyllä Pariisissa esiintyneestä Sex Pistolsista.

Jossain oikeamielisessä rinnakkaistodellisuudessa Metal Urbain lukeutuisi punkin ja jälkipunkin suuruuksien joukkoon, mutta tässä maailmassa yhtyeen ura jäi kouralliseksi vinyyliseiskoja ja kasettiäänityksiä loppuen bändin hajoamiseen 1980. Punkin ja jälkipunkin vaihtokauppaskenessä bändi teki kuitenkin jälkipolville suurimman vaikutuksen ajautumalla erään Steve Albinin käsiin, joka nyysi yhtyeen soundin viiteen kertaan kopioiduilta kaseteilta.

Ranskalaisilla ei ollut punkissa samanlaista isänmurhan painolastia, kuin englantilaisilla esikuvillaan, joten äkäisyydestään huolimatta Metal Urbain kuulostaa jännittävältä yhdistelmältä suoraa Hawkwind-syntetisaattoria, tajuttomia särökitaroita, julistavia sloganeita ja paskaa rumpukonetta. Brittipunk degeneroitui nopeasti kuitenkin känniseksi hard-rockiksi, mihin äärimmäisemmät ranskalaiset eivät sortuneet. En ole varma ovatko pariisin pojat ehtineet kuulla tässä vaiheessa Suicidea, mutta sama rivakalla nopeudella paukuttava Korg Minipops-rytmikone oli tarkoitettu hääkeikkojen ynnä muiden rytmitaustaksi. Toimii näin paremmin!

Anarkistien musta-punaiseen väriin pakattu Anarchy in Paris! niputtaa yhtyeen koko kapinataiteen yhteen levyyn. Jos tälläinen musiikki putoaa hanki tämä levy!

Laurie Spiegel - Improvisation 1977

Tunkekaa ne muoviset trance-työasemasyntikat haitarilaatikkoonne. Tältä kuulosti ja näytti avaruus-syntetisaattorit kun minä olin pieni!

Laurie Spiegel soittaa 'Concerto Generator'-soitintaan, jossa on näköjään mukana jopa tietokone.

Massive Attack & Mad Professor - No Protection 1995

No Protection on yhtyeen itsensä ja brittiläisen dub-tuottaja Mad Professorin yhteisalbumi, jolla bristolilaiset dubin ystävät tekivät edellisestä Protection levystään oikeaoppisen dub-miksauksen. Tyyli sai muutkin jäljittelemään peliliikettä; muun muassa Primal Screamin 'Echo-Dekillä'.

Protectionissakaan ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta tämä levy on jotenkin mukavampi ja viihdyttävämpi rytmimusiikki-pläjäys. Kakkosbiisi 'Bumber Ball Dub' (Karmakoman miksaus) vie dubin pomppivat kaiut ihan omalle tasolleen, samalla kun huiluäänet viheltävät uljaasti taustalla.

Scientistin levynkansia mukaileva levy on toimivaa hidasta dubia, joka kyllä kunnioittaa juuriaan, mutta kuulostaa myös.. no milleniumin ajan kaikukamalta. Tai no; levy kuulostaa edelleen samalta, kuin vuonna 95. Ei pätkääkään vanhentuneelta, vaan edelleen raikkaalta ja tuoreelta.

Joulutarina

Joulutarina on tietenkin sentimentaalinen ja hekilökohtainen tarina. Mihinkään 'Smoke' elokuvan keksittyyn/paranneltuun satuun emme kuitenkaan lähde, vaan palataan aika tarkalleen kolmenkymmenen vuoden taakse, silloiseen kymmenen suurimman suomalaisen kaupungin joukkoon kuuluvaan paikkaan ja sen viimeiseen kortteliin. Kortteliin, jonka naapurikorttelin takana suhisi moottoritie ja viimeisen talon takaa alkoi metsä, joka loppui ja loppuu itse asiassa edelleenkin oikeasti vasta sadankolmenkymmenen kilometrin päässä myyttisen Helsingin rajalla.

Paikka on keskiluokkainen omakotitalo-esikaupunkialue. Perhe kuitenkin duunariperhe. Kesällä 1980 ostamma äidin kanssa magnetofoonin, jossa on KASETTISOITIN. Tätä laitetta kuunnellaan, kun äiti tekee ruskeaa kastiketta ja lihapullia kello neljäksi koulusta palaaville isosisaruksille ja töistä palaavalle isälle. Tästä laitteesta kuulen, tai itse asiassa huomaan äitini kuulleen ainoan järkyttävän muusikon kuoleman, jonka muistan. John Lennon on murhattu häntä kaksi viikkoa varjostaneen hiipparin toimesta.



Äitini kuuluu suuriin ikäluokkiin ja oli fanittanut Biitleksejä, joten tämä oli varmasti järkytys hänelle. Isäni ei Lauantain toivottuja lukuunottamatta osoittanut kiinnostusta musiikkia kohtaan ja halveksui 'soittajien palvontaa'.

En ole varma oliko tämä ensimmäinen kokemukseni populaarimusiikista/kulttuurista vai edellisen vai seuraavan kesän kaksi korttelibändien keikkaa, joista toinen oli naapuritalon katolla ja toinen toisen talon terassilla (jälkimmäisestä juoksin välillä kotiin, kun olin saanut pihan kahluualtaan reunasta haavan käteen).

Varmaa on kuitenkin, että hivenen ennen joulua 1980 meillä oli lainassa setäni nauhuri, jolla nauhoitettiin muutama kasetti radiosta. Tämä saattaa naurattaa nuoria lukijoita, mutta vuonna 80 rock-musiikkia ei radiosta tai televisiosta tullut kuin satunnaisesti pari tuntia viikossa. Siinä oltiin sormi mankan äänitysnapissa. Jos biisi meni ohi ei ollut mitään takeita, että sitä kuulisi enää koskaan uudestaan! Yleinen mielipide luotiin jossain Levyraati-ohjelmassa, jossa Klaus Järvinen pudotti tai nosti sitten ammatti-ihmisenä yhtyeitten arvoa.

Joka tapauksessa nämä kasetit ovat edelleen olemassa ja niitä kuunneltiin silloin tällöin koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Joukossa oli jonkin verran yhdentekeviä biisejä, mutta myös muutama, joka varmasti vaikutti ja vaikuttaa koko loppuelämän ajan. Mainitsinko alussa moottoritien? Tämä ja tämän synasoundi ärhäkkään punk-soundiin liitettynä soi yhtenä kappaleista. Perheellämme oli kolme siperianhusky-vetokoiraa, joiden kanssa kävimme rekiajeluilla siinä korttelin takaa alkavassa loputtomassa metsässä. Moottoritien alittavassa tunnelissa oli pensselillä tehty seinäkirjoitus 'Pelle 1 000 000' (ja muistaakseni Ratsia ja Tinneri).



Toinen sen hetken kuuma nimi oli seuraava bändi, jonka biisiä tuli kuunneltua kovastikin.



Tämä putosi lapsena ja etenkin myöhemmin. Toimittaja totesi; "Seuraava biisi on Paskoksien Poodom. Tämä oli muutama vuosi sitten tärkeäkin suunnannäyttäjä, mutta kuulostaa nyt pahasti vanhentuneelta. Punk on kuollut, eläköön punk-tohtorit". Vittu miten kujalla tuo jannu oli!



Edellistä esitystä oli muuten helvetin vaikea saada käsiinsä ennen youtube/spotify aikaa, koska Howard deVoton aikaista 'Spiral Scratch' EP nyt ei vain saa mistään.

Kasetilta löytyy myös puhdas joululaulu, jonka epäpuhtaan kuoron muistan aina:



Uuden aallon ja punkin vastapainoksi kaseteilta löytyy myös sen ajan hottista Barbara Streisandia ja kun juutalaismusiikkiin ollaan päästy, niin myös tämä pikkupoikaan vaikuttanut mahtava elokuvatunnari.



Hyvää joulua!

Jean Michel Jarre esittelee analogisia aarteitaan

Miehen musiikista voidaan olla montaa mieltä (jotkut kehuvat Oxygene-levyä, oma muistikuva siitäkin on juustoinen), mutta miehellä näyttäisi edelleen olevan tallella kaikki analogisen ajan aarteet. Huhujen mukaan hän jopa soittaa niillä edelleen livenä, mitä kyllä vähän epäilen. Eiköhän se tule kuitenkin läppäriltä ja epävireisellä moogilla sitten vähän siihen päälle.

Apollonia 6 - S/T 1984

Tämä on viime kesän vinyylilöytöjä, jotka tulivat vastaan kotkalaisessa Pomp-musiikkidivarissa. Parilla eurolla. Kyseessä on 'Purple Rain' aikaisen Princen löytämä 'bändi', jonka keulakuva Patricia Koteron etunimi muutettiin muotoon Apollonia.

Apollonia 6 ei itseasiassa ollut mikään bändi, vaan levyn piti olla Princen 'tyttöbändi' Vanity 6:sen kakkosalbumi. Vanity kuitenkin lähti kävelemään projektista, joten seuraava levy oli luonnollisesti uuden laulajan mukaan nimetty Apollonia 6.

Tässä kohtaa pitää kuitenkin tehdä selväksi, että vaikka Apollonia 6 kuulostaakin mukiinmenevälle minnesota-soundille, se ei ole mikään klassikko-levy. Muutaman kuulemani biisin perusteella tätä edeltänyt Vanity 6 on paljon pätevämpää 80-luvun alun syna-funkkia. Sitävastoin Apollonia 6 kuulostaa välillä suorastaan tylsältä. Princekään ei kulta-aikoinaankaan näköjään aina osunut suoneen.

Levyltä löytyy kuitenkin pari oikein pätevää kasari-minnesota funkkia, kuten elokuvassakin soinut 'Sex Shooter' ja levyn toinen singlelohkaisu 'Blue Limousine'. Levyn kaikkein mielenkiintoisimmat biisit ovat kuitenkin ne, jotka jätettiin siltä pois. Prince kirjoitti Manic Mondayn ja Take Me With U:n sekä pari muuta biisiä yhtyeelle. Ensin mainitun levytti kuitenkin The Bangles ja seuraavan maestro esitti itse Purple Rainilla. Ratkaisun syynä oli Apollonian rajallinen laulutaito. Levyn tuotannosta vastasi luonnollisesti Prince salanimellä The Starr ★ Company ja sillä soittaa Purple Rainin aikainen yhtye, eli ..pääosin Prince itse. Levy floppasi kuitenkin kaupallisestikin.

Hivenen seksistisessä kannessa poseeraavan Apollonian ja Princen välille yritettiin luoda myös romanssihuhuja, vaikka tässä tapauksessa näin ei jopa ollut. Yhtyeen jälkeen Kotero esiintyi muunmuassa tv-sarja 'Viinitila Falcon Crestissä' ja b-luokan elokuvissa. Soololevykin ilmestyi kuulemma 1988.

Susumu Yokota - Acid Mt. Fuji 1994

Susumu Yokota on japanilainen korkean profiilin dj, joka on nauttinut 2000-luvun alussa suurempaakin suosiota. Levynpyöritys-skene on minulle hivenen tuntemattomampaa, mutta 90-luvun alussa nyökyttelin kyllä hyväksyvästi electronican suuntaan.

Acid Mt. Fuji ei kuitenkaan ole mikään levynpyöritysmiksaus, vaan Yokotan ns. techno-soittimilla soittama levy. Sitä on vaikea sijoittaa oikein mihinkään lokeroon, sillä vaikka se pitää sisällään ambient-henkistä äänimaisemaa, on siinä myös acid-housen suoraa ja militanttia henkeä. Rolandin x0x jyskyttää useimpien biisien taustalla.

Tämä levy putoaa omaan makuuni, kun vähän käpäsiin/yksinkertaisen suoriin rytmitaustoihin yhdistetään majasteettisesti kasvavia maalailuja. Ja väännetään niitä filttereitä. Mukana on vielä ripaus artsyilyä. Eihän tämä kama kovin kauaksi elektronisen pioneerien musiikista ollut ajautunut.

Captain Beefheart & His Magic Band - Trout Mask Replica 1969

Don Van Vliet aka Captain Beefheart kuoli eilen pitkällisen ms-taudin jälkeen. Äärimmäistä musiikillista ilmaisua käyttänyt Beefheart ei ollut ikinä koulukaverinsa Zappan tavalla suuren yleisön suosiossa, mutta sai seuraajikseen sitäkin fanaattisemman fanijoukon.

Trout Mask Replica on paikalliskirjastojen musiikin rasitustestikoe-levy. Kuinka moni pikkupoika on kiikuttanut levyn ennakkomaineen perusteella kotiin pistänyt soimaan? (nostan tässä kohtaa käden ylös) ja.. ei sitä huonoksi voinut sanoa, mutta ei siitä pitänytkään muutamaa helpompaa hetkeä lukuunottamatta.

Levy on vähän kuin hyvä viski tai konjakki. Karvasta makua ei vielä limuviinaa lipittävänä osaa arvostaa, mutta vuosien vieriessä myös tämä levy on alkanut maistumaan paremmalta.

Itse levyn historiakin on mielenkiintoinen. Kolmannen levyn Magic Band oli koottu miltei kymmenen vuotta maestroa nuoremmista soittajista, jotka hän nimesi uudelleen lempinimillä tyyliin 'The Mascara Snake' tai 'Antennae Jimmy Semens'. Itse yhtye laitettiin harjoittelemaan yötä päivää syrjäiseen taloon, usein ilman ruokaa. Maestro kävi päivittäin ennakoista maksetuilla yksityisautokyydeillä tarkastamassa meiningin, asuen itse mukavasti hotellissa. Yhtye oli artistin ankaran manipulaation kohteena; hän esimerkiksi huomasi erään yhtyeen jäsenen olevan kovasti naisten suosiossa, joten hän puki hänet mekkoon ja käski hänen esittää hinuria. Ja pikkupojat tottelivat.

Kahdeksan kuukauden ankaran harjoittelun, nälän, univajeen ja suoran fyysisen väkivallan jälkeen yhtye meni studioon tekemään levyä. Jo ensimmäinen 'Safe as Milk' helppoudestaan huolimatta näytti myös yhtyeen soundin omaperäisimmät puolet, jotka jalostettiin Trout Mask Replicalla huippuunsa (ja kuuntelukelpoisuuden rajalle). Nykivät rytmit, kireät puoliepämiellyttävät kitarat, Beefheartin savikiekolta kuulostava blues-laulu ja älyttömät biisit tuovat oudosti mieleen myös levyn tuottajan Frank Zappan musiikin. Paitsi Magic Band kuuloistaa jo punkin räkäiseltä. Ja hienoja slide-kitaroita.

The Charlatans - Alabama Bound 1969

Yhtyettä ei pidä sotkea 90-luvun teeskentelijäorkesteri Charlatans:iin (UK). The Charlatans oli Bay Arean varhaisimpia psykedeelisia bändejä ja skenen ehddottomia alkuperäisiä kuninkaita. Yhtye on kuuluisa vedostaan, jossa se hengaajineen muutti 1965 Nevadan vuorilla olevaan lännenkylään asuen siellä viktoriaanisen ajan kuteissa nallipyssyjä happopäissään paukutellen.

Epäonni kuitenkin riivasi bändiä sikäli, että seuraajat saivat levytyssopimukset ja nousivat kultti- ja maailmanmaineeseen, joka kantaa edelleenkin. Charlatans sai ainoan pitkäsoittonsa ulos vasta vuonna 1969, josta tämä Leadbellynkin esittämä vanha standardi on. Aika oli kuitenkin ajanut tälläisen heppoisen musiikin ohi.

Mutta miten helmeilevää kitarointia ja hienoa autoharpun soittoa!

Metal Urbain - Paris Maquis 1978

Metal Urbain oli Ranskan ensimmäisiä punk-bändejä. Yhtyeen musiikki otti vahvasti vaikutteita Sex Pistolsista ja Clashista, mutta myös esimerkiksi Lou Reedin hämmentävästä Metal Machine Musicista. Mahtavat särökitarat.

Klaus Schulze - Picture Music 1975

Klaus Schulzen neljäs soololevy omaa hämmentävän kansitaiteen lisäksi paljon spekulaatioita sen äänitysajankohdasta.

Brain-levymerkin alla julkaistusta Picture Musicista on usein puhuttu Schulzen ensimmäisenä kokonaan elektronisilla (kosketin)soittimilla tehtynä levynä. Tämä johtui alunperin siitä, että taiteilija itse muisti äänittäneensä levyn jo vuonna 1973 ja kaksi sitä ennen tehtyä levyä sisältävät kuitenkin ns. perinteisiä kosketinsoittimia.

Johtuen hänen 70-luvun alun usvaisista vuosista, muistikuva on kuitenkin ollut todennäköisesti väärä, sillä Schulzen henkilökohtainen historioitsija(!) Klaus D. Müller on selvittänyt päiväkirjamerkinnöistä, että levyllä käytetty EMS VCS 3 syntetisaattori on hankittu vasta kesällä 1974, joten Picture Music on äänitetty myös edeltäjänsä Blackdancen jälkeen kesällä 1974 ollen hänen neljäs soololevynsä. Mielenkiintoista eikö totta!

Saksalaisen täsmällisen selvityksen jälkeen itse levyyn; Picture Music koostuu 70-luvun alun tyyliin kahdesta kaksikymmentäminuuttisesta kappaleesta levyn kummallakin puolella. Cd-uudelleenjulkaisuun on saatu mukaan myös Ranskassa äänitetty live-veto "C'est pas la même chose", joka on käytännössä sama kuin levyn avausbiisi, mutta ilman vilnyyliajan pituusrajoitusta (33 minuuttinen).
Avausbiisi Totem perustuu ARP-syntetisaattorin pulputuksella tehtyyn rytmiin, jota on vuosikymmenten ajan ryöstöviljelty muunmuassa The Orbinkin suoraan pöllimänä. Siihen päälle kosketin maalailua ja hypnoottinen 23-minuuttia ei päästä otteestaan. Olisiko kaikkien aikojen kosminen kappale?
Kakkospuolen Mental Door esittelee syntetisaattori padeja ja melkein ärsyttävän leadin, johon maestro soittaa vielä rumpuja päälle. Tämä on ainoa kerta, kun jo Tangerine Dreamissä ja Ash Ra Tempelissä rumpuja vyöryttänyt Schulze soittaa soololevyllään itse rumpuja. Vaikka elävää rumpalia on käytetty myöhemminkin runsaasti.

Viimeisenä knoppitietona mainitaan vielä, että varta vasten häntä varten tehty phaseri kadottaa levyn monoversiossa yhden soittimen kokonaan, sillä se pyöri tarkalleen vinyylin nopeudella. Levyn liitteeksi hän laittoi alunperin tekstin 'Levyllä erikoissoitin monoversion kuuntelijoille". Kuivaa saksalaista huumoria!

Kitarasankarini!

Kitara, tuo fallossymboli ja sen palvotut hinkkaajat.

Rock-kitara on kieltämättä kuitenkin hienon kuuloinen soitin. Sille on omistettu oma osa henkilöpalvonnasta ja jokaiselle on tuttuja suurin osa ns. ykkösluokan kitarasankareista, kuten Jimi Hendrix, Eddie Van Halen ja Eric Clapton. Vaikka suurin osa vanhoista blues-kitaristeista olikin mustia miehiä, muuten he herojen heroa (Jimi) lukuunottamatta loistavat poissaolollaan noilta listoilta. Jalustalle nostetuilla sankareilla on ollut myös pahana tapana ns. lässähtää vanhemmiten (Clapton!), toisin kuin blues-papoilla.

Super-kitarastarbat ovat varmasti kaikille tuttuja, joten skipataan ne samalla tavalla, kuin Levyhyllyssä esim. Velvet Undergroundit, Floydit ja Stoogesit. Jokainen jostain vähän ymmärtävä tietää, että ne ovat hyviä, joten niihin on turha haaskata aikaa. Käydään sen sijaan vähemmän kitarasankareiksi miellettyjä, mutta minua miellyttäviä soittajia.

Keith Richards

Keef ei varmasti esittelyjä kaipaa, mutta jotkut harhaiset ihmiset eivät ymmärrä, kuinka taitava ja tyylitajuinen soittaja Keith on ollut. 60-luvullakin syntyi klassikkoriffejä, mutta minulle paras ja tärkein kama on 70-luvun alun Stones ja sen välinpitämätön ja puolihuolimaton tyyli. Ja samalla sika-funk.



Syd Barret

Pink Floydin alkuperäinen laulaja-kitaristi ja biisintekijä. Vaikutti varmasti eniten kitaran soittoa opettelevaan pikkupoikaan. Harmi sinänsä, koska avant-garden ja maalailun sijaan kompin soitto tuotti vaikeuksia. Osa soundista syntyi kaikulaatikon potkimisesta, osa surf-kitaristien matkimisesta.



Kurt Cobain

Cobainin 'arvostus' aiheuttaa pillutiluttelijoille aina näppylöitä, mutta mies on paikkansa ja aikansa ansainnut. Grungestahan löytyi paljon myös ihan teknisestikin taitavia kitaristeja, mutta jokaiselle on silti syöpynyt mieleen kuva Cobainista likaisen tukan ja Fender Jaguarin kanssa. Vaikka mies ei sooloja juuri soitellutkaan, muuten ei ole mitään valittamista. Vähän sama kuin arvostelisi hardcore-bändien Rattuksen tai Kaaoksen kitaristeja huonoksi.



Ron Asheton

Ron Asheton menee tähän samaan rähmäkäpäläosastoon. Asenne ennen taitoa. Ja mitä riffejä..



Silver Kolouris

Tämän listan musta hevonen, sillä olen vuosi vuodelta tykännyt enemmän tämän kreikkalaisen multi-instrumentalistin kitaroinnista. Ja itse asiassa myös sitroinnista ja muista kielisoittimista, joita hän soitti Aphrodite's Childin ja myöhemmin mm. Vangeliksen Earth-levyllä.



Manuel Göttsching

Tämä putoaa myös tuonne esoteerisemmälle osastolle. Göttsching on tässä blogissa pyörinyt monet kerrat mm. Ashran, Ash Ra Tempelin ja soolouransa kanssa. Mies oli ja on kaikukitaroinnin ja looppien mestari.



P-K Keränen

Harvaa suomalaista kitaristia kehtaa sanoa blues-soittajaksi. Ei ainakaan Walleja ja muita. P-K Keränen on kuunnellut tarkkaan kaikki, mutta kääntää sen omaksi soinnikseen. Ehdottamia suosikkeja ilman suomi-lisää!



Johnny Thunders

Edellisen esikuva Thunders. Vaarallisen ja suoran kitaroinnin esikuva. Vähän sinnepäin, se kelpaa!

PiL - Commercial Zone 1983

Tämä levy ei kuulu PiL:än varsinaiseen diskografiaan, vaikka yhtye kokonaisuudessaan levyllä soittaakin. Levy on nimittäin Keith Levenen varastamistaan mastereista miksaama versio PiL:n seuraavasta levystä (jolla on osittain samoja kappaleita). Levene oli tässä vaiheessa saanut kenkää, mutta julkaisi tämän version Yhdysvalloissa muutaman sadan levyn vinyylipainoksena, kunnes sai Lydonin levy-yhtiön uhkauskirjeen.

Levyä pidetään yleisesti This Is What You Want... This Is What You Get levyn vaihtoehtoisena versiona, koska se sisältää muun muassa 'This is not a Love Song'in ja muutaman muun yhteisen biisin. Levyllä on uuden aallon nytkyttämisen lisäksi jopa vähän perinteisempääkin kitarointia, pääpainon kuitenkin pysyessä funkissa. Toisaalta kiekolta löytyy myös 'The Slab (Order of Death)' tyylisiä synkän uljaita ja maalailevia hetkiä.

Virallista levyä olen kuullut luvattoman vähän, mutta tämä Commercial Zone pyörii aina välillä soittimessa. Levene ja Lydon eivät tätä ennen ole olleet puheväleissä, eikä tämän jälkeenkään. Taannoisiin PiL:n re-union konsertteihin ei miestä kutsuttu.

Kiss - Destroyer 1976

Edellisen ajoittain ehkä ryppyotsaisia tuohtumisen hetkiä sisältäneen, mutta sydämestä tulleen kirjoituksen jälkeen tekee mieli kirjoittaa jostakin aidon kaupallisesta levystä. Ja mikä yhtye sopisi siihen paremmin, kuin vanha kunnon Kiss.

Olin muutama vuosi sitten vieraana Radio Helsingin Levylaukussa, jossa hyvän musiikin soittamisen ohessa myös jutusteltiin siitä. Sunnuntaikooma hälveni onneksi hiljalleen suoran ohjelman kuluessa, mutta lopussa juontajan äkillinen kysymys sai aivoni totaalisesti j ä ä t y i l e m ä ä n. "Kuunteletko mitään muuta kuin marginaalimusaa?" Vastaukseni oli jotain tyyliin; "Joo, tietenkin... ööö jäätyil.... kuten, kuten kuten Madonna ja Loordi tekevät hyvää kamaa." Lordilla oli tuohon aikaan vielä jonkinlaiset mahdollisuudet ihan kaupalliseenkin menestykseen ja oli mielestäni sympaattinen ilmiö. Tämän tilaisuuden he pilasivat todennäköisesti vain umpisurkean laulunkirjoitustaitonsa kanssa.

Lordista ei kuitenkaan voi puhua ilman Kissiä. Ja se yhtye on tähdännyt kaupalliseen menestykseen jos mikä. Nyt levymyynnin aallonpohjassakin papat joutuvat/haluavat kiertää ympäri maailmaa realisoimassa uskollisten 30-kymppisten entisten pikkupoikien rahoja.

Yhtyeen 'kaupallisuudesta' löytyisi ikävämpiäkin esimerkkejä, mutta otetaan Destroyer käsittelyyn ihan sen takia, että siinä tämä ja hyvä musiikki yhdistyvät saumattomasti (toisin kuin itseään parodisoivissa kasarilevyissä). Destroyer on samaan aikaan raju, taiteellinen, tunteellinen ja perhanan kaupallinen pitkäsoitto.

Kunnia tästä kuuluu luonnollisesti Bob Ezrinille, joka saatiin tuottamaan levy. Mies oli aikaisemmin nostanut Alice Cooper-yhtyeen huomionkipeän friikkisirkuksen suursuosituksi (ja jatkoi itse laulajan kanssa) sekä antanut suuren panoksen Lou Reedin soolouralle. Ezrin toi mukaan (kiintiö-Ezrin!) lapsikuorot, jousisovitukset - ja sessiomuusikot, jotka lopulta vieraannuttivat alkuperäiset soittajat jutusta pois.

Mies kirjoitti biisit uudestaan yhdessä yhtyeen jäsenten kanssa ja niistä hiottiinkin sellaisia ajattomia klassikoita, kuin Detroit Rock City, Shout it Loud tai suurimpaan menestykseen johtanut slovari Beth. Bändäreille omistettu Great Expectations poikakuoroineen on törkeydessä ja hienoudessaan jotain ihan omaa luokkaansa.

Destroyerilla tuotantoarvot, laskelmointi ja hyvät biisit tekevät siitä edelleen ajattoman Kiss-kokemuksen, vaikka musiikki onkin vähän lällympää, kuin edeltäjällä ja seuraajallansa. Kaupallisuus voi olla kaunista. Silloin kun itse musiikki on hyvää.

$$$$$ Rock ja Raha $$$$$$

Varmaan kaikissa musiikkia laidasta laitaan pohtivissa blogeissa, lehdissä tai muissa medioissa on tänä vuonna kirjoitettu muutama vuosi sitten alkaneesta äänitteiden myynnin syöksystä ja digitaalisista tallenteista. Koska Levyhylly ei ole varsinaisesti aallonharjalla, vaan jossain intro- ja extrovertin sisäavaruuden syövereissä, ei täällä ole vielä hirveästi pohdittu asiaa. Listasijoitusten arvottamiseen yhtyeitten kohdalla olen kuitenkin syyllistynyt. Yksi hyvä puoli levymyynnin alamäestä on yhtyeitten keikkailun lisääntyminen. Jopa tänne perähikiään matkustaa jatkuvasti päteviä yhtyeitä enemmän, kuin ehtii katsomaan.

Oma aktiivinen levyjen ostaminen alkoi aika tarkkalleen vuonna 1988, tosin sitä ennen kasettidekki oli kovassa käytössä. Tämä johtui käytännössä siitä, ettei vanhempien koti ollut musikaalinen, eikä meillä ollut levysoitinta ennenkuin isoveljeni hankki sellaisen. Levykaupan ja olemattoman viikkorahan lisäksi polkupyörä vei usein kunnalliseen kirjastoon, mistä tuli nuohottua lähes kaikki levyt + sedälläni oli kohtuullinen vinyylikokoelma, josta tuli otettua vähintään puolen vuoden lainat (kaikki on kuitenkin aina palautettu). En voi olla tuntematta kateutta internet-aikakauden nuoria kohtaan. Toisaalta tietoa on tulvaksi asti ja ehkä ne helmet jäävät sinne massan alle piiloon.

Vuodet 88-89 olivat kuitenkin sellainen vedenjakaja, että suuret levy-yhtiöt luopuivat levyjen vinyylipainoksista ja rupesivat tuputtamaan cd-formaattia. Suunnitelmaan kuului myös muutamien varmojen ja vanhojen klassikoiden julkaisu tässä laaserajan muodossa. Levy-yhtiön sediltä vain unohtui, että vinyylikaudella iso osa soundista tehtiin kaiverrusvaiheessa, joten en suosittele kenellekään tuon alkuajan cd-painoksia klassikkolevyistä. Täyttä paskaa, joka korjattiin/rahastettiin myöhemmin 'remasters' levyillä. Vinyyli maksoi tuolloin noin 50 markkaa, cd-levy 120mk. Vaikka uuden tallennusmuodon piti juuri laskea äänitteiden hintaa. Muistan myös c-kasettien äänittämisen syyllistämiskampanjat.

Yhtäkaikki, jokainen ymmärtää, että levybisneksen pelin henki on myydä tuotetta ja saada siitä rahaa. Oli levytyksen musiikin arvot sitten tämä 'ylä' tai 'alapuolella'. Alunperin työpajahommasta päästiin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa äänitteiden ja lisähärpäkkeiden myynnillä saatettiin ansaita miljoonia. Tästä hyötyi joskus jopa itse artisti (jos oli tehnyt oikeanlaisen sopimuksen). Brian Eno totesi tästä kaudesta eräässä viimevuotisessa haastattelussa sanalla 'valaanrasvaa'. Tällä hän viittasi muutamaan vuoteen 1800-luvun lopussa, jolloin hetki ennen sähkön ja petroolin tuloa valaiden tappaminen oli kaikkein kannattavinta bisnestä. Eläinten rasva paloi öljylampuissa, mutta muutaman vuoden päästä kaikki oli ohi (kuten valaskannatkin). Ehkä musiikkibisnes sellaisenaan on todellakin yhtä tyhjää muutaman kymmenen vuoden päästä ja valaanrasvamiljonäärit niitä onnekkaita, ketkä pystyivät realisoimaan hetken hyödyn?

Muusikko ja musiikki tuotteena ei ole mikään uusi juttu. 50-luvun sodanjälkeisestä nuorisomuotikapinasta huolimatta moni artisti esitti taustajoukkojen juuri hänelle tekemää ja pureskelemaa kamaa saavuttaen suuren suosion. Aina välillä porukasta pääsi vahingosta läpi myös joku aito ja vaarallinen artisti, kuten vaikka Little Richard, mutta muuten homma meni käsikirjoituksen mukaan. 60-luvulle tultaessa sedät sanelivat edelleen sopimukset ja moni myöhempi legenda-bändikin saa tuon ajan levytyksistään; ei mitään.
Joka tapauksessa suurten ikäluokkien tullessa kehiin markkinat paisuivat ja siihen yhdistettynä eräät päihteet ja ehkäisyvälineet luotiin tilanne, jossa kakarat saivatkin tilaisuuden kyseenalaistaa ja päättää itse ajatuksistaan ja mieltymyksistään. Tätä tukivat monet aikansa yhtyeistä esittäen hetken aikaa kapinallisia, etunenässä suurin ja kaunein The Beatles. Maallinen mammona katsottiin toissijaiseksi muutoksen edessä. Tosin Beatleskin hajosi lopulta kyynisesti rahallisiin erimielisyyksiin.
San Fransiscon skene vastusti rahan palvontaa ja esikaupunkivanhempiaan järjestäen ilmaiskonsertteja ja asuen talorähjäkommuuneissa. Ei mennyt kuitenkaan kuin pari vuotta ja idealismi oli vaihtunut pulvereihin ja valtaviin levytysennakoihin. Isle of Wightin festivaali oli vedenjakaja musiikin idealismin ja bisneksen välillä alueen ulkopuolisine varjofestivaaleineen, joilla soittivat mm. Hawkwind ja Pink Fairies. Yleisön jäsenet tivaavat Jerry Garciaa näyttämään fyffensä. Vallankumous oli kuollut. Brittiläisillä vastineilla oli vielä painolastinaan usein vahvasti työväenluokkainen tausta, jolloin kassan ensi kerran täyttyessä ei voitu välttyä ylilyönneiltä ja hotelliketjujen porttikielloilta.

Pulverit ja kartanot ilmestyivät kehiin, joita vastaan syntyi taas 'soitetaan vain samanhenkisille kavereille' liike punk. Tämä porukka luopui idealismistaan jopa nopeammin kuin kovasti vihaamansa hipit, lukuunottamatta siitä syntynyttä hardcorea.

Itsekkyyden ja rahanpalvonnan 80-luvulla ketään ei enää edes kiinnostanut myytti rahan pahuudesta. Pilluhevin ja AOR-artistien julkisuuskuvaan kuului vahvasti 'menestymisen näytteleminen'. Pikkupoikana luulin esimerkiksi W.A.S.P:in olevan suurempikin orkesteri. En edes jaksa käydä läpi kiihtyvällä tahdilla vuorotelleita pöhöttyneisyyden ja ruohonjuuritason liikkeitä. Sen verran haluan kommentoida jotain bling-bling hip-hoppia, että on äärimmäisen älytöntä katumusiikin muokkautuneen moiseksi elosteluksi. Toinen mielenkiintoinen ilmiö oli brändibändit, joihin mukaan päässeet nuoret muusikot tekivät biisit, mutta bändin sedät saivat rahat, kuten Gene Simmonsin Kiss ja Richie Blackmoren Rainbow.

Miksi sitten kaupallisuus edes nähdään jotenkin pahana asiana? Tai miksi sitä ei saisi nähdä?
Oman mielipieeni mukaan nykyinen rahan arvottaminen kaiken mittarina asettaa musiikin ja kaiken muunkin mielenkiintoiseen kulmaan. Itse arvotan enemmän ihmistä tai sisältöä.

Juuret johtavat varmaan rockin alkuaikojen kapinallisuuteen ja beatnikkien vanhempainkapinaan. Folk-liike toi mukaan myös yhteiskunnallista sanomaa, jota ei ehkä oikein pysty perustelemaan Budweiser-mainosten lomassa. Vielä äärimmäisemmät liikkeet näkivät sähkökitaran jopa jonkinnäköisenä uuden maailman tai kapinan kiväärinä (Guitar Army). Kohderyhmän ääretön miellyttäminen ja sponsorit taas näyttävät pahimmillaan joltain 80-luvun Kissiltä tai tältä:


Yritä nyt tuossa kertoa jotain vakavaa.

Mutta vastasiko ylläoleva pitkä horina mihinkään? Ei varmaankaan. Itse olen saanut tänä vuonna enemmän mielihyvää kryptisten vinyyli-uudelleenjulkaisujen kanssa, kuin ilmaisen Spotify-tilin kanssa. Itseasiassa Spotify on jäänyt marginaaliin. Tue lähimusiikkia!

Ps. Spotify ei ole lupauksistaan huolimatta tuonut rahaa artisteille, eikä näköjään levy-yhtiöillekään, koska on tullut viestiä vetäytymisistä. Artistin on kuitenkin maksettava laskunsa.

Cluster - Korjaamo 4.12.10

Berliinin legendaariselta Zodiac-klubilta aloittanut Kluster, myöhemmin Cluster eli Hans-Joachim Roedelius ja Dieter Moebius aktivoitui uudelleen 1996. Kaksikko on kiertänyt siitä asti enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Herrat julkaisivat viime vuonna ihan pätevän levynkin nimeltä Qua.

Mental Alaska oli saanut kaksikon esiintymään ensin Tampereella ja lauantai-iltana Helsingissä. Helsingin keikan lämmittelijän osuuden hoiti Siniaalto (jonka olin luullut nykyisin olevan epäaktiivinen) vierailijanaan Esa Kotilainen. Kotilainen soitti syntikoita aikoinaan mm. Wigwamin klassisella 'Nuclear Nightclubilla' ja miehen 70-luvun ainoa soololevy 'Ajatuslapsi' on lopulta aikansa ainoa suomalainen levytys, jolla liikuttiin saksalaisten Klaus Schulzen ja kumppaneiden poluilla.

Siniaalto ei aineksistaan huolimatta ole herättänyt minulle mitään suurempia tunteita, mutta täytyy myöntää yhtyeen oikeilla analogisilla laitteilla soitetun elektronisen retron olevan livenä hyvän kuuloista. Kotilaisen rooli oli soittaa mellotronin uudemmalla versiolla ja syntikalla 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream tyylistä maalailua. Homma toimi hyvin ja kuulosti pätevästi konservoidulta paketilta sitä estetiikkaa, mihin omakin syntikkamusiikkini nojaa.

Siniaallon gear-shown jälkeen olikin yllättävää, kun pappakaksikko aloitti settinsä pöytien yli kumartuneena matkalaukkuun mahtuvien nykyaikaisten soittimiensa kera. Autenttisen gearin kerääminen on jätetty nuoremmille. Tämän kaksikon ei tarvitse todistella mitään.

Setti lähti varkain käyntiin erikoisten äänien ja miltei noisen tunkiessa ulos äänentoistosta. Clusterin äänikäsittely pamautti Korjaamon äänentoiston täysin polvilleen kaappien soittaessa häiriöääniä ja basson puurouttaessa koko musiikin. Viidentoista minuutin kohdalla Roedelius huusi miksaajaa lopettamaan 'Stop This! We put our Bass down and are still Trembling Here!' Lava tosiaan hytkyi bassoista ja vasta sen loputtua kaksikko pääsi jatkamaan ääniveistoksiaan vähemmän häiritsevästi.

Minulla ei ollut tästä pappakeikasta mitään 'revival-keikka' pelkoa, koska mikä olisi ollut se revival? Cluster oli suosituimmillaankin marginaalissa, joten mitään Computer-Worldejä taustanauhoilta ei ollut odotettavissa.
Äänentoisto-ongelmien loputtua homma lähtikin liitoon. Kuvio meni seuraavasti; Roedelius pisti cd-levyiltä pohjia joita linjamiksasi ja soitti välillä tutun kuuloista syntikkaa, mikä paljastuikin microKorgiksi. Moebius oli pöydän toisella puolella edessään kaossilaattoreita, mikseri ja sampleri, joilla soitteli pohjien päälle. Musiikki ennen laite-purismia! Tai no, keikka asetti taas kysymyksen mikä on ylipäätänsä musiikkia? Kaksikko nimittäin soitti todella kaoottisesti ja kokeellisesti. Selvästikään kaikkea ei ollut sovittu ennalta. Myös se hämmensi, että heti kun jengi rupesi nyökyttelemään päätään musiikin tahdissa, biisiaihio vetäistiin tylysti pois ja siirryttiin seuraavaan! Kuitenkin välistä pilkahti monumenttimaisen jylhiä hetkiä. Kama oli nojallaan eniten vuoden 1971 albumin tyyliseen äänitaiteeseen. Koko keikan ajan taustavideona pyöri luuppi, jossa maatalon isäntä menee talosta sisälle ja ulos.

Vain tunnin mittainen keikka tuntui ihmeellisesti paremmalta välittömästi sen loputtua. Harvoin kaksi pappaa (Roedelius on 76 vuotias) saa aikaan jotain näin hämmentävää kamaa. Kaksikko ei enää tule todennäköisesti kovinkaan paljoa keikkailemaan. Moebius jäi takalavan puolelle vielä juomaan olutta pullosta, Roedelius taas keräsi kamansa vedettävään matkalaukkuun ja lähti daaminsa kanssa kohti hotellia.

Kysyin tapahtuman järjestäjältä onko paikkaan mahdollista saada miesten Harmonia-kaveria, entistä Neu!-miestä Michael Rotheria. Paikan omistaja oli kuulemma kysellytkin 'Hallogalloa'; Rotherin ja parin muun jannun (mm. Sonic Youth rumpali Steve Shelley) nykyistä projektia, mutta yhtye oli kuulemma liian kallis. Myös Yhdysvalloissa kiertänyt Cluster-kaksikko esiintyy konserttisalien lisäksi kuitenkin myös taidegallerioissa ja kuulemma jopa squateissa, eli vallatuissa taloissa. Ja on musiikillisesti äärimmäisempää. Kunnioitettavia pappoja.

Tank - Filth Hounds of Hades 1982

Omakohtainen muisto bändistä on ala-asteikäisenä nähty vinyylin kansi, jossa oli TANKKI. Kun hevimusiikki ja pyssyt yhdistettiin, se ei tietenkään voinut olla jättämättä vahvaa muistijälkeä pikkupojan päähän. Musiikista itsestään ei ollut mitään hajua, vain kannen mielikuva.

Ensilevyn kansi on myös erittäin puberteettinen piirrettyine Haadeksen koirineen. Tylsää, että hevilevyjen kannet ovat nykyään kadottaneet tätä kotikutoista viehätystä ja ovat geneerisesti stailatun seepiasävyisen layeripaskan näköisiä.

Tank kuului NWOBHM:n vähemmän kaupallisesti menestyneeseen ryhmään. Bändin musiikillinen vaikutus on toki kieltämättä kuultavissa thrash-yhtyeiden musiikissa (se hevin alatyyli oli positiivinen pukeutumisensa ja kaiken muun takia). Biisien ei tarvitse kestää yli neljää minuuttia introineen (minkä thrash sittemmin munasi in Big Time). Eikä laulajan kiekua falsetissa, vaan ihan oma äänikin riittää.

Filth Hounds of Hades on edelleen erittäin pätevä metallilevy. Bändin punkrock-heviä verrattiin aikanaan paljon toiseen basistijohtoiseen trioon Motörheadiin (tämän levyn tuottaja on juuri tuolloin bändistä lähtenyt 'Fast Eddie' Clarke), mutta kyllä kummallekin on oma paikkansa. Laulaja-basisti Algy Ward oli aikaisemmin ollut mukana myös The Damned punk-bändissä, joten kulmaa ja asennetta sinne suuntaan löytyy enemmänkin.

Luulen, ettei moni hevi-diggarikaan enää tunne Tankkia, mikä on sinänsä sääli. Yhtye on kuitenkin sellainen, johon jokaisen avomielisen musiikinystävän kannattaa tutustua. Putosi aikanaan sekä punkkareille, että hevareille.

Tapio Rautavaara - Peltoniemen Hintriikan surumarssi 1964

Hs:n äänestyksessä vuonna 2006 kaikkien aikojen synkimmäksi suomalaiseksi lauluksi valittu Peltoniemen Hintriikan surumarssi on alunperin kaustislainen kansansävelmä. Laulu on nimetty alkuperäisen esittäjänsä pelimanni Hintriikki Peltoniemen mukaan ja sitä soitettiin instrumentaalina muun muassa häissä(!) ja muissa juhlissa.

Tunnetuin versio kappaleesta (ja se synkin) on kuitenkin tämä Reino Helismaan sanoittama ja Tapio Rautavaaran laulama variaatio. Vaikka Helismaa aikanaan tunnettiin ennenkaikkea rillumarein ja kuplettien tekstittäjänä, hänen vahvimmin elämään jääneet kappaleensa olivat pohdiskelevampia kuten 'Päivänsäde ja Menninkäinen' tai tämä.

Helismaan suuri idea oli vaihtaa hahmon sukupuoli naiseksi (ja samalla suututtaa kaustislaiset). Luokse töllin harmaan. Seuranaan vain halla, raataminen ja kurjuus. Kaustislaiset nillittivät myös siitä, että Hintriikki oli oikeasti ISON TALON isäntä eikä köyhän tuvan leski. Ketä kiinnostaa, kun teksti on näin parempi?

Kappale alkaa hautajaisuruilla, joihin liittyy keinuva vaikeroiva viulu saattelemaan arkun kantoa pitkospuita pitkin pois. Synkän kappaleen yhdessä vaiheessa tulee pieni hetken pilkahdus;

Ja onni ihmeellinen vasta
Onhan Hintriikasta
Päästä jälleen kuulemaan,
Miten veisataan.
Niin harvoin tänne tuolta
Hallaiselta suolta
Köyhä joutaa lähtemään
Leipäkiireiltään.
Toi äiti pienen Hintriikkansa kerran
Kastejuhlaan Herran

Sitten palataan taas hallasuon arkeen.

Nykypäivän BB-sukupolvi ei oikein jaksa vaivata itseään ajatuksella, että heidänkin isoisoäitinsä ovat raataneet siellä kurjuudessa nälkäkorpien laidoilla lapset helmoissa roikkuen eivätkä jonottaneet perjantaina johonkin Sedulaan.
Toisaalta suomalaisten fiksaatio molliheviin antaa ymmärtää miksi kappale nauttii edelleen uusienkin sukupolvien arvonantoa. Sen on pakko koskettaa johonkin geneettiseen ytimeen. Ehkä Hintriikan tupa sijaitsee nyt jossain Jakomäen yksiössä, missä leskimummo muumioituu rauhassa seinäntakaisten naapurien välittämättä.

Laulun esittää Tapio Rautavaara, joka omakohtaisesti koki lapsuudessaan todellisen kurjuuden, nälän ja raatamisen yksinhuoltajan lapsena. Välillä jopa lastenkodissa, että saisi edes ruokaa syödä. Tämä on heavyä. Kunnioita juuriasi!

Hiski Salomaa - Häät Remulassa 1929

New Yorkissa levytetyistä amerikansuomalaisen Hiski Salomaan kappaleista kuuluisin on ihan varmasti 'Lännen lokari'. Luultavasti omakohtaisista kokemuksista kertova laulu on laulajan omaa käsialaa.
Tästä 'Häät Remulassa' kappaleesta en ole kyllä taas ihan varma. Savoksi viännetty kappale kuulostaa tuon ajan 'yhteisiltä kappaleilta' (myöh trad.), joita pelimannit esittivät juhlissa kukin omalla tavallaan. Tässä biisissä on aina kiinnittänyt huomiota tuo taustan rytmitys ja sävelen vaihto. Hauskasti vinossa.

Sanoituksessa käsitellään yleistä tälläisten laulujan aihetta; häissä tai juhlissa tanssi ja meno yltyy hurjiin mittoihin tappeluineen ja sekoiluineen maalaisten irrotellessa raskaista rutiineistaan.