lauantai 11. joulukuuta 2010

Kiss - Destroyer 1976

Edellisen ajoittain ehkä ryppyotsaisia tuohtumisen hetkiä sisältäneen, mutta sydämestä tulleen kirjoituksen jälkeen tekee mieli kirjoittaa jostakin aidon kaupallisesta levystä. Ja mikä yhtye sopisi siihen paremmin, kuin vanha kunnon Kiss.

Olin muutama vuosi sitten vieraana Radio Helsingin Levylaukussa, jossa hyvän musiikin soittamisen ohessa myös jutusteltiin siitä. Sunnuntaikooma hälveni onneksi hiljalleen suoran ohjelman kuluessa, mutta lopussa juontajan äkillinen kysymys sai aivoni totaalisesti j ä ä t y i l e m ä ä n. "Kuunteletko mitään muuta kuin marginaalimusaa?" Vastaukseni oli jotain tyyliin; "Joo, tietenkin... ööö jäätyil.... kuten, kuten kuten Madonna ja Loordi tekevät hyvää kamaa." Lordilla oli tuohon aikaan vielä jonkinlaiset mahdollisuudet ihan kaupalliseenkin menestykseen ja oli mielestäni sympaattinen ilmiö. Tämän tilaisuuden he pilasivat todennäköisesti vain umpisurkean laulunkirjoitustaitonsa kanssa.

Lordista ei kuitenkaan voi puhua ilman Kissiä. Ja se yhtye on tähdännyt kaupalliseen menestykseen jos mikä. Nyt levymyynnin aallonpohjassakin papat joutuvat/haluavat kiertää ympäri maailmaa realisoimassa uskollisten 30-kymppisten entisten pikkupoikien rahoja.

Yhtyeen 'kaupallisuudesta' löytyisi ikävämpiäkin esimerkkejä, mutta otetaan Destroyer käsittelyyn ihan sen takia, että siinä tämä ja hyvä musiikki yhdistyvät saumattomasti (toisin kuin itseään parodisoivissa kasarilevyissä). Destroyer on samaan aikaan raju, taiteellinen, tunteellinen ja perhanan kaupallinen pitkäsoitto.

Kunnia tästä kuuluu luonnollisesti Bob Ezrinille, joka saatiin tuottamaan levy. Mies oli aikaisemmin nostanut Alice Cooper-yhtyeen huomionkipeän friikkisirkuksen suursuosituksi (ja jatkoi itse laulajan kanssa) sekä antanut suuren panoksen Lou Reedin soolouralle. Ezrin toi mukaan (kiintiö-Ezrin!) lapsikuorot, jousisovitukset - ja sessiomuusikot, jotka lopulta vieraannuttivat alkuperäiset soittajat jutusta pois.

Mies kirjoitti biisit uudestaan yhdessä yhtyeen jäsenten kanssa ja niistä hiottiinkin sellaisia ajattomia klassikoita, kuin Detroit Rock City, Shout it Loud tai suurimpaan menestykseen johtanut slovari Beth. Bändäreille omistettu Great Expectations poikakuoroineen on törkeydessä ja hienoudessaan jotain ihan omaa luokkaansa.

Destroyerilla tuotantoarvot, laskelmointi ja hyvät biisit tekevät siitä edelleen ajattoman Kiss-kokemuksen, vaikka musiikki onkin vähän lällympää, kuin edeltäjällä ja seuraajallansa. Kaupallisuus voi olla kaunista. Silloin kun itse musiikki on hyvää.

1 kommentti:

Piparnakkeli kirjoitti...

Destroyer taitaa olla ensimmäinen kuulemani Kiss-levytys, joten minulla pitäisi ilmeisesti olla sitä kohtaan erityisen lämpimät muistot. Toki onkin, mutta tuo kaupallisuus ja pröystäily alkoi hieman jurppimaan, kun kuuntelin levyn viimeksi kesällä mummoni vintin siivoamisen taustamusiikkina.