$$$$$ Rock ja Raha $$$$$$

Varmaan kaikissa musiikkia laidasta laitaan pohtivissa blogeissa, lehdissä tai muissa medioissa on tänä vuonna kirjoitettu muutama vuosi sitten alkaneesta äänitteiden myynnin syöksystä ja digitaalisista tallenteista. Koska Levyhylly ei ole varsinaisesti aallonharjalla, vaan jossain intro- ja extrovertin sisäavaruuden syövereissä, ei täällä ole vielä hirveästi pohdittu asiaa. Listasijoitusten arvottamiseen yhtyeitten kohdalla olen kuitenkin syyllistynyt. Yksi hyvä puoli levymyynnin alamäestä on yhtyeitten keikkailun lisääntyminen. Jopa tänne perähikiään matkustaa jatkuvasti päteviä yhtyeitä enemmän, kuin ehtii katsomaan.

Oma aktiivinen levyjen ostaminen alkoi aika tarkkalleen vuonna 1988, tosin sitä ennen kasettidekki oli kovassa käytössä. Tämä johtui käytännössä siitä, ettei vanhempien koti ollut musikaalinen, eikä meillä ollut levysoitinta ennenkuin isoveljeni hankki sellaisen. Levykaupan ja olemattoman viikkorahan lisäksi polkupyörä vei usein kunnalliseen kirjastoon, mistä tuli nuohottua lähes kaikki levyt + sedälläni oli kohtuullinen vinyylikokoelma, josta tuli otettua vähintään puolen vuoden lainat (kaikki on kuitenkin aina palautettu). En voi olla tuntematta kateutta internet-aikakauden nuoria kohtaan. Toisaalta tietoa on tulvaksi asti ja ehkä ne helmet jäävät sinne massan alle piiloon.

Vuodet 88-89 olivat kuitenkin sellainen vedenjakaja, että suuret levy-yhtiöt luopuivat levyjen vinyylipainoksista ja rupesivat tuputtamaan cd-formaattia. Suunnitelmaan kuului myös muutamien varmojen ja vanhojen klassikoiden julkaisu tässä laaserajan muodossa. Levy-yhtiön sediltä vain unohtui, että vinyylikaudella iso osa soundista tehtiin kaiverrusvaiheessa, joten en suosittele kenellekään tuon alkuajan cd-painoksia klassikkolevyistä. Täyttä paskaa, joka korjattiin/rahastettiin myöhemmin 'remasters' levyillä. Vinyyli maksoi tuolloin noin 50 markkaa, cd-levy 120mk. Vaikka uuden tallennusmuodon piti juuri laskea äänitteiden hintaa. Muistan myös c-kasettien äänittämisen syyllistämiskampanjat.

Yhtäkaikki, jokainen ymmärtää, että levybisneksen pelin henki on myydä tuotetta ja saada siitä rahaa. Oli levytyksen musiikin arvot sitten tämä 'ylä' tai 'alapuolella'. Alunperin työpajahommasta päästiin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa äänitteiden ja lisähärpäkkeiden myynnillä saatettiin ansaita miljoonia. Tästä hyötyi joskus jopa itse artisti (jos oli tehnyt oikeanlaisen sopimuksen). Brian Eno totesi tästä kaudesta eräässä viimevuotisessa haastattelussa sanalla 'valaanrasvaa'. Tällä hän viittasi muutamaan vuoteen 1800-luvun lopussa, jolloin hetki ennen sähkön ja petroolin tuloa valaiden tappaminen oli kaikkein kannattavinta bisnestä. Eläinten rasva paloi öljylampuissa, mutta muutaman vuoden päästä kaikki oli ohi (kuten valaskannatkin). Ehkä musiikkibisnes sellaisenaan on todellakin yhtä tyhjää muutaman kymmenen vuoden päästä ja valaanrasvamiljonäärit niitä onnekkaita, ketkä pystyivät realisoimaan hetken hyödyn?

Muusikko ja musiikki tuotteena ei ole mikään uusi juttu. 50-luvun sodanjälkeisestä nuorisomuotikapinasta huolimatta moni artisti esitti taustajoukkojen juuri hänelle tekemää ja pureskelemaa kamaa saavuttaen suuren suosion. Aina välillä porukasta pääsi vahingosta läpi myös joku aito ja vaarallinen artisti, kuten vaikka Little Richard, mutta muuten homma meni käsikirjoituksen mukaan. 60-luvulle tultaessa sedät sanelivat edelleen sopimukset ja moni myöhempi legenda-bändikin saa tuon ajan levytyksistään; ei mitään.
Joka tapauksessa suurten ikäluokkien tullessa kehiin markkinat paisuivat ja siihen yhdistettynä eräät päihteet ja ehkäisyvälineet luotiin tilanne, jossa kakarat saivatkin tilaisuuden kyseenalaistaa ja päättää itse ajatuksistaan ja mieltymyksistään. Tätä tukivat monet aikansa yhtyeistä esittäen hetken aikaa kapinallisia, etunenässä suurin ja kaunein The Beatles. Maallinen mammona katsottiin toissijaiseksi muutoksen edessä. Tosin Beatleskin hajosi lopulta kyynisesti rahallisiin erimielisyyksiin.
San Fransiscon skene vastusti rahan palvontaa ja esikaupunkivanhempiaan järjestäen ilmaiskonsertteja ja asuen talorähjäkommuuneissa. Ei mennyt kuitenkaan kuin pari vuotta ja idealismi oli vaihtunut pulvereihin ja valtaviin levytysennakoihin. Isle of Wightin festivaali oli vedenjakaja musiikin idealismin ja bisneksen välillä alueen ulkopuolisine varjofestivaaleineen, joilla soittivat mm. Hawkwind ja Pink Fairies. Yleisön jäsenet tivaavat Jerry Garciaa näyttämään fyffensä. Vallankumous oli kuollut. Brittiläisillä vastineilla oli vielä painolastinaan usein vahvasti työväenluokkainen tausta, jolloin kassan ensi kerran täyttyessä ei voitu välttyä ylilyönneiltä ja hotelliketjujen porttikielloilta.

Pulverit ja kartanot ilmestyivät kehiin, joita vastaan syntyi taas 'soitetaan vain samanhenkisille kavereille' liike punk. Tämä porukka luopui idealismistaan jopa nopeammin kuin kovasti vihaamansa hipit, lukuunottamatta siitä syntynyttä hardcorea.

Itsekkyyden ja rahanpalvonnan 80-luvulla ketään ei enää edes kiinnostanut myytti rahan pahuudesta. Pilluhevin ja AOR-artistien julkisuuskuvaan kuului vahvasti 'menestymisen näytteleminen'. Pikkupoikana luulin esimerkiksi W.A.S.P:in olevan suurempikin orkesteri. En edes jaksa käydä läpi kiihtyvällä tahdilla vuorotelleita pöhöttyneisyyden ja ruohonjuuritason liikkeitä. Sen verran haluan kommentoida jotain bling-bling hip-hoppia, että on äärimmäisen älytöntä katumusiikin muokkautuneen moiseksi elosteluksi. Toinen mielenkiintoinen ilmiö oli brändibändit, joihin mukaan päässeet nuoret muusikot tekivät biisit, mutta bändin sedät saivat rahat, kuten Gene Simmonsin Kiss ja Richie Blackmoren Rainbow.

Miksi sitten kaupallisuus edes nähdään jotenkin pahana asiana? Tai miksi sitä ei saisi nähdä?
Oman mielipieeni mukaan nykyinen rahan arvottaminen kaiken mittarina asettaa musiikin ja kaiken muunkin mielenkiintoiseen kulmaan. Itse arvotan enemmän ihmistä tai sisältöä.

Juuret johtavat varmaan rockin alkuaikojen kapinallisuuteen ja beatnikkien vanhempainkapinaan. Folk-liike toi mukaan myös yhteiskunnallista sanomaa, jota ei ehkä oikein pysty perustelemaan Budweiser-mainosten lomassa. Vielä äärimmäisemmät liikkeet näkivät sähkökitaran jopa jonkinnäköisenä uuden maailman tai kapinan kiväärinä (Guitar Army). Kohderyhmän ääretön miellyttäminen ja sponsorit taas näyttävät pahimmillaan joltain 80-luvun Kissiltä tai tältä:


Yritä nyt tuossa kertoa jotain vakavaa.

Mutta vastasiko ylläoleva pitkä horina mihinkään? Ei varmaankaan. Itse olen saanut tänä vuonna enemmän mielihyvää kryptisten vinyyli-uudelleenjulkaisujen kanssa, kuin ilmaisen Spotify-tilin kanssa. Itseasiassa Spotify on jäänyt marginaaliin. Tue lähimusiikkia!

Ps. Spotify ei ole lupauksistaan huolimatta tuonut rahaa artisteille, eikä näköjään levy-yhtiöillekään, koska on tullut viestiä vetäytymisistä. Artistin on kuitenkin maksettava laskunsa.