Siinä missä Crass oli jo aikaansa nähden aatteellinen ja asenteellinen, Conflicti veti vielä vasemmalta ja kovaa ohi. Yhtyeen laulaja Colin Jerwood ei kaihtanut konflikteja virkavallan tai skinheadien kanssa, vaan vastoin monen muun anarko-punkkarin rauhan aatetta, suorastaan hakeutui turpiinvetotalkoisiin. Nasu-skinit hakeutuivat joukolla yhtyeen keikoilla, joilla lätty lätisi - aikalaistarinoiden mukaan ei tosin natzien haluamalla tavalla.
Conflict oli myös pää-äänenpäästäjä eläinoikeusaktivismin tullessa mukaan punkkiin. Kaikki tämä luonnollisesti johti ylilyönteihin, mutta Conflictin 80-luvun levyiltä jäi audiota, joka ei ole paatoksellisuudestaan huolimatta vanhentunut oikeastaan ollenkaan.
Itse en ole erityisesti Crassin ja sen jälkeläisten diskanttisen marssisoundin ystävä, joten tässä suhteessa Conflict jytiseekin eri tavalla. Tottakai tässäkin on mukana anarko-punkin jatkuva suusta syljetty tekstiryöppy, virvelin takomiset ja vuorottelevat laulajat. En väitä, että Conflict kuulostaa varsinaisesti metallilta, mutta selkeästi jyhkeämmältä, kuin moni muu anarko-bändi. Levy oli basisti Paul Hoddylle ensimmäinen bändin kanssa ja hienosti vetää.
Levyn biiseissä on puheosuuksia, televisiosta napattuja puheita ja muutenkin tyylilajin musassa on mukavaa se, että perus-hardcorea ja punkkia väritetään oudon köpöllä hälläväliä-progella. Levyn avaavalla 'You Cannot Win'illä on, dokumentin ääniraitaa, leikattua puhetta, naishoilotusta ja orkestraatiota. Siitä lähdetään säröbasson jytällä 'The Ungovernable Farcen' kautta asiaan. Ja asiaa riittää. Levyn runsaus pysyy kuitenkin tiukasti kanavoituna. Tämä on sikäli yllättävää, että levy tehtiin suoraan studiossa - ilman yhtään valmista biisiä. Bändi ei ollut edes harjoitellut kuukauteen ennen levytystä. No, se kuuluu tietynlaisena spontaanin ja monimutkaisen musiikin sekoituksena.
Thatcherin aika loi tälläisiä musiikillisia ja aatteellisia hirmuliskoja. Conflict tosin on edelleen olemassa ja kaiketi edelleen hyvässä iskussakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti