Pedaali on yksinkertaisesti suodin, joka päästää filtterin asennosta riippuen läpi eri taajuuksia 'paksusta ohuisiin' ääniin. Samanlaista efektiä saa aikaan monella muullakin tavalla. Itselläni on esimerkiksi Moogin Low Pass Filter, joka leikkailee iskujen voimakkuuden mukaan taajuuksia kuulostaen auto-wahilta. Auto-wah taas on laite, jolla efekti tehdään automaattisesti ilman jalalla säätöä. Kyseinen laite ei ole nykyään mitenkään suosittu niin sanotun normaalin pedaalin rinnalla, sillä wah-wahin juttuhan on juuri se musiikin mukaan elävästi säädeltävä ja soitettava ääni.
Ensimmäiset pedaalit tehtiin jo 40-luvulla, mutta laitteiden massatuotanto alkoi vasta 1966. Valmistajia oli monia, kuuluisin alkupäästä oli varmaan aikansa vahvistinvalmistaja Vox. Samaisena vuonna ei ilmestynyt mitään varsinaista jättihittiä, missä efektillä olisi ollut samanlainen osuus kuin vaikkapa äänensärkijällä Rolling Stonesin 'Satisfactionissa'. Cream ja Eric Clapton ovat kuitenkin ehkä se alkuajan tärkein pioneeri, josta moni äänekkään bluesin soittaja plokkasi efektin mukaan soundipalettiinsa - kuuluisimpana varmaan Jimi Hendrix Dunlopin wah-wah-versiollaan. Jimiä voi surutta pitää wah-wahinkin kuninkaana sekä live, että levytyspuolella jolla hän vangitsi efektin aika kuolemattomasti useisiin kappaleisiinsa.
Wah-wah pedaali oli tärkeä osa lähes kaikkien 70-luvun taitteen kitarasankarien repertuaaria yhdessä särön ja feedbackin kanssa. Täältä pedaali matkasi värittämään progen maalailuja, eikä unohtaa voi tietenkään funkin wägätystä. Pedaalia tungettiinkin joka paikkaan; torvien eteen, lauluun, bassoon ja niin edelleen. Äkkiseltään ei tule mieleen oikeastaan mitään 70-luvun alun hämy- tai funk-levyä, joilta ei efektiä löytyisi.
Suomalaiskansallinen ikoni aiheesta on tietenkin Uuno Turhapuro elokuvat, joiden hassun halvan efektimaailman kivijalka oli pedaalilla riipaistut juoksutukset. Liekö idea varastettu tähän, tai ainakin tunnariin kuitenkin suuren maailman Shaft-elokuvista?
Ainut aika, jolloin wah-wah pedaali on ollut kirkonkirouksessa oli punkin ja uuden aallon vaihe, sekä tätä seurannut kasari-coolailu. Pedaali ilmestyi 70-luvun lopun jälkeen kuvioihin uudestaan vasta 80-luvun lopulla, mutta on pysynyt siellä siitä lähtien poistumatta. 80-luvun lopussa laite oli vielä sen verran harvinainen, ettei se ollut mikään maakunnan soitinkaupan perushyllytavaraa. Tai ainakaan pätevä sellainen. Oma ensimmäinen ja tähän asti ainoa wah-wahhini oli Schallerin umpisurkea versio 90-luvun taitteesta. Cry Baby oli tuohon aikaan ihan omassa hintaluokassaan ja lukiolaisen säästöjen tavoittamattomissa.
Itse kitaristina olen sitä mieltä, että pätevyydestään huolimatta wah-wah on sellainen laite, mikä polkaistaan käyntiin siinä vaiheessa, kun soolosta on eväät loppu. Malliesimerkki tästä on tietenkin aina ollut Metallican Kirk Hammet, joka oli yksi laitteen uudelleen tuojista. Efektinä se tuo kieltämättä omaa villiä väriä tilutuksiin ja pitkiin venytyksiin. Mutta saahan sillä kitaran kuulostamaan.. vaikka sitarilta!
1 kommentti:
Frank Zappa (joka antoi muuten Hendrixillle tämän ekan wowwown)ja Jefferson Airplane-ajan Jorma Kaukonen olivat mestareita härvelin käytössä,vaikka heillä riitti paukkuja soittotaidossa muutenkin.
Lähetä kommentti