.jpg)
Berliini-trilogian ensimmäinen levy on äänitetty Ranskassa eikä tuottajakaan ole Brian Eno, vaan Tony Visconti. Enon musiikillinen vaikutus kyllä kuuluu, etenkin kakkospuolen ambienteissä instrumentaaleissa. Bowie visioi levynsä alunperin "The Man Who Fell to Earth" leffan soundtrackiksi, muttei kelvannut ohjaajalle. Mun mielestä paras Bowien levy. Tyylikäs ja yllättävä. Ja yksi artsyimmistä.
Tämä oli äänitetty broidilta kassulle, jonka löysin taas vanhempien luona kyläillessä. Tämä oli ensimmäisiä reggae-hittejä maailmalla. Aika hulvatonta toastausta ja urku-skata ja rock-steadyä. Välillä taas lauletaan oikein sielukkaasti. Lee Perry on myös mukana albumilla kreditoimattomana.
Joskus vuoden 92 tienoilla olin henkisessä vaiheessa, jossa yhtyeessä piti olla hammond-b3 urut ja oikean merkkiset kengät jalassa. Torvet yms. oli helvetin epäilyttävää. Vuotta paria myöhemmin tämä kaikki karisi Petopoikien levyn mukana ja alapään henkinen shakrakin avautui vastaanottamaan mitä vain. Edelleen hauska levy huumorispiikeineen ja koko musiikin kirjo laidasta laitaan. Vaikka silloin vihattua räppiähän tämä taitaa olla. "Yo Shut the Fuck Up Chico Man!"
Rokyn paluu oikeasti levyttäväksi artistiksi 70/80-lukujen taitteessa. Nyt muodikas levy ammentaa heavymetal, kauhu ja scifi-teemoista. Poikkeaa siis 13th Floor Elevatorsien 'runollisemmasta' ilmaisusta. Ericksonin palosireenitenori oli vain vahvistunut vuosien varrella (ja ihan hyvin soi nyt talvella Tavastiallakin).
Glenn on bodaava tappi, joka on vetänyt ihan liikaa horkkareita. Mutta Danzigin eka on hyvä riffittelylevy, missä Black Sabbath ja AC/DC päivitettiin kahdeksankymmentäluvun loppuun.
Harvoin suosittelisi kokoelmaa jostain yhtyeestä, mutta Early Years niputtaa kolmen ensimmäisen LP:n parhaat palat (+ mahtisinkku 'Pyjamaraman'). Kahdella ekalla levyllähän taiteilee mukana Brian Eno.
Maailman tuntemattomin 'kitarajumala' soitteli Friscon bändeissä, joista kuuluisin pesti oli vuosi Blue Cheerissä. Bändin puolihuonon New!Improved! levyn jälkeen hän lähti vetämään ja levytti soololevyn Chris Lockheedin (ex-Kak) kanssa. Holdenilla oli sponsorina Sunn- vahvistinmerkki, jolta saatiin 16 kappaletta 200watin kaappeja. Rummut ja kaapit oopperatalon lavalle ja levy purkkiin.
Eno oli saanut kenkää Roxy Musicista, mutta levyllä soittaa aika paljon yhtyeen jäseniä. Loput ovat King Crimsonista, Hawkwindista ja Pink Fairiesista. Eli aikamoinen hämykavalkadi äänivelhon apuna. Usean kokin ongelma ei tässä levyssä kuulu, vaan levy on mun korvissa yksi parhaista artsy-rock julkaisuista mitä vastaan on tullut. Eno osui biiseissä vahingossa klassisiin popmelodioihin ja homma kuorrutettiin oudoilla saundeilla ja hämykitaraoinnilla. Fuzz surisee ja kalseat rytmikitarat nykivät. Vähän myöhemmin Eno tavallaan kehitti ambient-musan, mutta se on jo toinen juttu.
Tämä Ep-tuli italialaisen Syd Barrett-lyriikkakirjan mukana. Kirjassa oli kaikki Barretin laulut sekä englanniksi, että italiaksi. Kaikki muu teksti olikin italiaksi, mikä oli aika peestä.
Michael Rother ja Klaus Dinger olivat Kraftwerkin ensilevyn kokoonpanossa. Äijät lähtivät omalle tielleen ja duo julkaisi 70-luvulla kolme albumia. Samannimistä ensialbumia pidetään yleisesti yhtenä parhaista krautrock-albumeista. Se on hieno yhdistelmä 'motorista' rockia ja taidesuhinaa.
Tän sain kaverilta ämppäreinä. Olin kyllä kuullut joskus jo 80-luvulla samaisen kaverin isoveljen vinyyliltä. Ihan saatanan kova Ep. Biisien keskikesto pituus noin 30 sekunttia. Tornion kevät oli pysynyt muistoissa, nyt uudeelleen arvioinnissa kolisi myös Musta jumala. Tässä on kyllä jenkki-hc kalvennut tornion poikien rinnalla. Sen verran tiukka on Läjä Äijälän vokaalisuoritus.
(Tupla)Levy on osaksi äänitetty itse itseään varten, osaksi koottu edellisten levytysten sessiojämistä. Houses of the Holylla alkanut J.P. Jonesin vaikutuksen kasvu kuuluu äijän soittamien rouheiden koskettimien kautta. Niihin levy nojaa. Taakse on jääneet myös edellisten levyjen folk-laulut haltioista, tilalle on tullut viikinki-funk ja lähi-idän vaikutteet.
Helsingin radiossa kovasti pyörinyt Diskopallo soi kylmän Bowie-diskon soundein. Muuten levyltä löytyy kamaa punk-kaahauksen ja herkempien tunnelmapalojen välistä. Nuo Riston sanoitukset osuvat kyllä jonnekin hirveän tutulle alueella. Tai tunnistettavalle. Tai v*ttu jonnekin.
Tongin vakiolevykauppani hyllyjä ja etsin jotain uutta. Judee Sill kuulosti ookoolta, mutta jätin hautumaan. Mitään ei oikein löytynyt, mutta sitten kauppias antoi levyn kuunteluun ja arveli, että saattaisin pitää siitä. Levy oli tilattu toiselle tyypille, joka ei ollut hakenut sitä, joten vähän niinkuin tosi outo levy tiskin alta. Musa kuulosti Dr. Johnin ja Waitsin Tomin risteytykseltä. Kannessa oli vähän liian hämärä kuva mustasta jannusta turbaani päässä. Mielisairaalakaverin ottama. Artisti oli kuollut vuonna 1977, mutta levy oli tuoreen kuuloinen. No, hoaxihan se oli.
Tuomarin ekan suomenkielisen suoran viimeinen levy. Totuuden musiikkia. Kun kuuntelee esim. biisiä 'On aika soittaa sinfonia' on pakko myöntää; tämä äijä on nero. Säestäjinä levyllä on omalla tavallaan aikansa parhaat muusikot. Tulee mieleen Tom Waits ugrilaisittain.
Eka Springsteen mitä kuulin oli 80-luvun puolivälisä 'Born in the USA', joka Neuvosto-suomessa kääntyi tekstistään huolimatta outoon jenkki-ihailuun. Springsteen oli siis juppimusaa.
Tällä levyllä rantapojat kasvoivat musiikillisesti, vaikka Pet Soundsin olohuonesinfonia on vielä vuoden päässä edessä. California Girlsien intro antaa jo osviittaa tulevasta suunnasta. Levy on hyvää harmitonta surffia sisältäen useita tunnetuimpia rantapoikalaulua. Levyllä lauletaan mm. huvipuistoista ja Salt Lake Citystä (omistettu kaupungin BB-faneille) ilman tulevaisuuden ryppyotsaisuutta.
Monien mielestä King Crimsonin kera 'synkintä' alkuperäistä progea. Pawn Hearts on kyllä aikamoinen teos. Törkeän taiteellista paisuttelua, laulajalta rintanapit melkein lentää. Tähän aikaan bändin soitinarsenaalikin poikkesi muista; ei ollenkaan kitaraa, basso, perusrumpusetti, koskettimet (kosketinsoittaja rakenteleli omat laitteensa) ja saksofonisti, joka soitti toisinaan kahta fonia samaan aikaan. Erittäin suosittu bändi Italiassa.
Kaiken 'siviilielämän' ihmeellisyyden, outouden ja hämäräperäisyyden jälkeen artistilta löytyy oikein hyviä levyjä. Thrillerin funkki-disko on ajatonta ja täynnä hyviä biisejä. Ulkomusiikilliset seikat kun jättää huomiotta, ansaitsisi M. Jackson enemmänkin kunnioitusta Off the Wallin ja Thrillerin takia. Varmasti 80-luvun tärkeimpiä pop-levyjä (Off the Wall on kyllä tehty 70-luvun puolella).
Bändin kakkoslevy samalta vuodelta. Ykköslevyn neandertalilaisesta tuotannosta huolimatta siltä lohkesi hittisingle 'Summertime Bluesin' muodossa.
