Rockin apumiehet #10 - Jyrki 'Jyräys' Hämäläinen

Kevättalvi 2008. Sateinen perjantain myöhäisilta ja bussi Lauttasaaresta Helsingin keskustaan. 'Jyräys' Hämäläinen on kuollut pari viikkoa aikaisemmin ja spurgu-terapiabändimme matkustaa humalaisena treenikämpältä keskustaan. Bändikaveri kysyy mielipidettä Hämäläisen kuolemasta, johon vastaan rehellisesti sen olevan varmasti rankkaa lähipiirille, mutta musa-runksterin ominaisuudessa toissijaista. Takanamme istuva popliinitakkinen keski-ikäinen mies sanoo yhtäkkiä, että hän lähtee muualle istumaan, koska on niin rankaa kun puhutaan entisestä työkaverista. Ymmärsin tavallaan miestä.

Tämä on lähimmäksi mitä Hämäläistä olen päässyt. Tosin en ole myöskään suosikki, julkkis tai stara.

Rockin apumiesten kymmenennessä osassa tulemme ensimmäisen postuumin henkilön kohdalle. Jyrki Hämäläinen kuoli maaliskuussa 2008 kärsittyään sitä ennen vakavasti stressistä. Absurdisti tämä stressi johtui eläkkeen tuomasta toimettomuudesta.

Minulla on pitkään ollut aikeena kirjoittaa miehestä tänne Levyhyllyyn, mutta olen jättänyt sen tekemättä monestakin syystä. Yksi on tietysti se, että oma mielikuvani on ollut kovasti värittynyt oman 'vaihtoehtomusiikki' nuoruuteni kautta ja Hämäläinen oli kyllä ihan pihalla niistä hommista.
Tai rehellisesti suoraan sanottuna; suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu sanoa pahaa kuolleesta.

Luettuani miehen keski-iän kriisissä kirjoittamat kirjat 'Iso-D' ja 'Tähtien tuska ja kimallus', uskallan kuitenkin sanoa jotain miehen ajatuksenjuoksusta.

Toimittaja Hämäläinen muistetaan varmasti loppuun asti Suosikki-lehden päätoimittajana. Tätä työtä hän teki vuodesta 1968 vuoteen 2003. Tässä välissä oli myös jonkin verran televisio-ohjelmia. Aika on todella pitkä, etenkin huomioiden populaarikulttuurin kiihtyvän nopeuden.
Tämä johtikin siihen, että jo 80-luvun lopussa pyöriteltiin päätä Kultaturbonumeron kiintiö Danny- ja Elvis juttuja lukiessa. Elvis oli ollut ihan fyysisestikin haudassa jo kymmenen vuotta. Suosikin jutut olivat myös iltapäivälehtimäisen ohuita ja täynnä asiavirheitä. Kannen julistava ja elämää suurempi otsikko kutistui sitten sisäsivuilla muutaman lauseen tyhjyydeksi.

Tässä olikin Hämäläisen juttu. Aivan samalla tavoin kuin Andy Warhol Yhdysvalloissa, myös Jyräyksen juttu oli se Kuuluisuus.
Itse Artisti tai uusi ilmiö ei ollut mitään sen viidentoista ansaitun tai ansaitsemattoman minuutin rinnalla. Ja juuri tähän Suosikkikin keskittyi lehtenä.

Hänen seuramiehen taitonsa ja sydämensä olivat varmasti hyvät, koska juuri kenelläkään hänen kaverillaan (ja heitä on paljon) ei ole ollut pahaa sanottavaa hänestä. Ilmeisen mukava ja joviaali tyyppi siis. Hän viihtyi juhlaseurueissa mutta jaksoi vielä tämän jälkeen mennä aamulla sinne töihinkin.
Ensimmäisen kerran hänen hahmoaan vastaan hyökättiin tai nälvittiin jo 1970-luvun alussa pälvikaljuisen Juice Leskisen 'Jyrki-Boy' kappaleen ja myöhemmin Eppu Normaalin tahoilta. Hämäläisen puolustukseksi on sanottava, että mies otti nämä aika ammattimaisesti vastaan.

Tosiasia kuitenkin oli 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Suomessa, että saamalla naamasi tai yhtyeesi Suosikkiin uranousu helpottui huomattavasti. Päätoimittajan omat mieltymykset tai antipatiat johtivat kuitenkin esimerkiksi 70-luvun lopussa monen punk-nuoren elämän hankaloitumiseen. Suosikin avustuksella maahan luotiin konservatiivinen vastaliike nouseville rumille ja epäkaupallisille punkeille. Siinä tuli monta turpakeikkaa ja turhaa tappelua siihen nähden, että esimerkiksi Englannissa moni punkkari oli itseasiassa entinen teddy-boy. Ja nämä porukat kävivät vielä yhdessä keikoilla katsomassa samoja bändejä. Pelle Miljoonan mukaan homma olikin Suomessa CIA:n ja Suosikin masinoimaa.

70-luku takahuoneineen oli Hämäläisen loistoaikaa. Kirjassa riitti juttua siitä miten tuoda Eurooppalainen disko-duo tai amerikkalainen kauhurokkari Suomeen ja mitä kaikkea sitä sitten tapahtuikaan. Tai puhuva auto ja näyttelijä. Ja viina virtasi. Tälläisissä tilanteissa Jyräys oli elementissään. Nauttimassa loistosta ja.. no, tuskasta ja kimalluksesta.
Kirjassaan ja Suosikissa hän pystyi pukemaan tämän miltei beat-runouden mittoihin. On kieltämättä hauskaa lukea, miten hän kirjoittaa elämää suuremmiksi tilanteiksi 60-luvun juhannus-kännifestareita jossain perähikiällä, tai juontamansa Danny-showta jossain hevonvittulassa.
Tässä on mies, jolla oli missio ja asennetta! Ei mitään lakki kourassa menoa. Jyräys, olet yksi noista tähdistä taivaalla!