Neumann - Albion 1986

Koska Pertti Nieminen on ollut tapetilla enemmän tai vähemmän viime vuoden karmaisevan, mutta kansan keskuudessa suursuositun 'Vain elämää' formaatti-tv-sar.. eikun levysarjan tiimoilta ja kiertää edelleen/taas 'Dingo'-nimellä (keikkajulisteessa pelkkä Neumann), niin palataan tapojen vastaisesti jo pari vuotta sitten käsiteltyyn levyyn.

Albion oli Pertti Niemisen, nykyisin virallisestikin Neumannin ensimmäinen soololevy. Tosin levyltä ei löydy soolosinkkuna ilmestynyttä 'Mennään hiljaa markkinoille' ja oletan, että sinkku ilmestyi ennen tätä. *Nettitarkistus kertoo sinkun ilmestyneen vuonna 1985 ja hyväntekeväisyyslevytyksenä.

Albion levytettiin ja julkaistiin vähän ennen Dingon hajoamista 'Pyhä klaani'-levyn jälkeen. Vaikka Dingo olikin juuri 'flopannut', Neumannin päätä takoivat varmasti vielä puoli vuotta aikaisempi tajuton hysteria ja hmm.. nesteen nousu päähän musiikillisesti ja henkisesti. Olihan hän päävastuussa sävellysten ja tekstien osalta hetkessä satojatuhansia myyneistä levyistä.

Neumann on aina tunnustautunut kyllästymiseen asti anglofiiliksi ja hehkutti jo Dingon aikoihin vanhoja englantilaisia jytäsuosikkejaan. Porihan oli hetken Suomen Liverpool ja Dingokin esitti tv:ssä Neumannin laulaman karvanohuen (en sano minkä karvan) version 'Penny Lane'sta.

Dingon ja Neumannin keräämään teinihysteriaan nähden Albionin musiikilliset lähtökohdat ovatkin mielenkiintoiset. Dingon vielä toimiessa levystä ei yritetty tehdä Dingo II:sta, vaan Pertti Niemiselle ja tuottaja Pave Maijaselle oli annettu todennäköisesti niin sanotusti 'vapaat kädet' tehdä ja julkaista sellaista musiikkia mitä haluaa. Niinpä levystä tuli Vihreitten saarten folkkia romanttisesti mukaileva (Albion on Englannin vanha nimitys), jossa on vain muutama rokkipala, eikä juuri lainkaan Dingon pateettis-romanttista (mutta tarttuvaa ja polttavaa) nuorisotuskaa. Tämä on levyn vahvuus, mutta myös sen heikkous, sillä Dingon ja Neumannin voimavara oli ja on juuri se 'täältä tullaan (merimies)elämä' henkinen nuoruuden raikkaus. Siihen nähden Neumannin Albionin romanttisfantastiset tekstit tuntuvat hivenen pliisuilta, vaikkakin 'taiteellisemmilta'. Musiikillisesti levyn suurin yhteinen kokoava nimittäjä on siis folk ja sen Vihreitten saarten muoto. Toki jo aikaisemmalta Kerjäläisten valtakunnalta löytyi pseudo-irkkubiisi 'Hämähäkkimies'.

Levyn avaava 'Kohti kesää' on vielä turvallisesti lähimpänä Dingoa. Tosin Dingon biisinä se olisi ollut joku levyjensä tylsempi välibiisi. Rummuissa soi se suuri 'T.T. Oksala virvelisoundi' ja kitaraväliosa lainailee vuoden 65 Biitleksejä. Seuraavana on vuorossa Neumannin soolouran kaiketi tunnetuin kappale 'Naiselleni', joka on pätevä coveri Moody Bluesin 'For My Lady'stä. Lapsuudesta jäi mieleen biisin kaunis ja tarttuva äänimaisema, mutta eihän tämä Nipalaisen oma biisi ollutkaan. Tekstissä odotetaan taas meriltä palaavia miehiä merimiesromanttisesti.
'Saaga auringosta' liikkuu jo kohti levyn fantasiaelementtien puolta. Ritariromattiikkaa kaiutetun rumpukoneen ja Yamaha DX-7 kohahdusten, suhinan ja kilahdusten säestämänä. Rohkea biisi ja tuotanto, mutta kappale itsessään ehkä kuitenkin ohut. Soundimaailmaa voisi jopa verrata johonkin elektronisen OMD:n sinkun B-puoleen.
Seuraavaksi tulee 'Ruusujen sota' (voiko olla romanttisempaa sotaa?), joka on Neumannin instrumentaalisävellys, mutta kuulostaa vahvasti vihreitten saarten tradilta viuluineen, maniskoineen ja tinapilleineen.
A-puolen lopettaa yltiöromanttinen ja dramaattinen 'Sana saapui Ranskaan' sumuisine kanaaleineen ja humisivine harjuineen. DX-7:n suhina aloittaa kappaleen, johon yhtyvät mandoliinit ja tinapillit ja nouseva uhkaava marssirummutus.

Levyn B-puolen aloittaa levyn toinen coveri Queenin '39'. Sanotaan nyt näin, että se on näistä kahdesta vähemmän muistettava, vaikkakin toki vahvasti sodanvastainen. Pepe Laaksonen vaihtaa tässä basson Brian May:n sähkökitaraan. Tätä seuraa levyn nimibiisi 'Albion', joka Hector-fantasiasävyineen on levyn vahvinta antia. Neumannin trubaduurihahmo kiertelee maata ja saapuu kuninkaan linnan portille saaden opastusta velholta maailman todellisesta olemuksesta ja juo juomaa, jossa sekoittuvat 'liekit helvetin ja avaruus'. Keskiaikaista 'folkkia' muistuttavan kappaleen lopussa DX-7 taas huokaa kosmisia kellojaan.
Kolmantena tulee instrumentaali 'Gwaihir' (jep, Tuuliruhtinas). Biisi on taas Neumannin sävellys, mutta kuulostaa juuri siltä geneeriseltä irkkumusalta. Seuraava kappele onkin sitten oikeasti nimeltään 'Tuuliruhtinas', joten edellistä instrumentaalia voitaneen pitää sen alkusoittona. Kappale poikkeaa levyn muusta linjasta ollen countrya steel-kitaroineen. Musiikillisesti se kuulostaa Neumannin lauluäänen kanssa häiritsevän paljon Freud, Marx, Engel & Jungilta.. Tätä seuraa 'Mennyt maailma', joka kuulostaa dobroista ja muista peittelyistä huolimatta vähän liikaa Dingon 'Hämähäkkimieheltä'. Levyn päättää latinankielinen tradi 'Gaudete' joka oli Steeleye Spanin keikkabravuureita. Neumann kumppaneineen todistaa taas, että latinaakin voi vetää tankerona. Kamala hetki.

Dingo-miehistöstä mukana on ainoastaan tuohon aikaan Neumannin luottomies Pepe Laaksonen (jonka soololevy myös ilmestyi Bang Traxin, eli Dingon perustaman levy-yhtiön kautta. en ole sitä kuullut, enkä pidätä hengitystä). Pave Maijanen oli siis luonnollisesti tuotantovastuussa ja äänittäjänä oli aikansa kovin nimi T.T. Oksala. Irkkubiisien sovituksista vastasi viulisti Kari Reiman (Mayflower, Vanha isäntä, Korkkijalka jne.), muuten joko Maijanen tai hän ja Nipanen. Levyn kansikuvasessiot kertoivat ehkä tulevaa suuntaa Neumannin soolouralle; Maijasen ottaessa kuvia artistista öisellä tuulisella Englannin nummella (suomeksi laulava Dingo kävi ulkomailla ottamassa kansikuvansa) Nipa sekoili ja hyppäsi autosta.

Albion on ristiriitainen levy. Sillä on monta hienoa hetkeä ja siitä olisi saattanut saada vielä paremman. Sellaisenaan se on hivenen sillisalaattimainen. Irkkubiisit tuntuvat vähän liimatuilta ja ulkokultaisilta, eivätkä muusikot pätevyydestään huolimatta saa hommaa esikuviensa Fairport Conventionin tai Steeleye Spanin kaltaiseen lentoon. Vaatimus on tietysti ehkä kohtuutonkin, mutta silti. Tällaisena levy pysyy juuri pinnan yläpuolella, mutta se on varmaa, että tämä debyytti on ja näillä myöhemmillä näytöillä tulee aivan varmasti olemaan Nipa Neumannin paras soololevy.