Uuskonservatismin jyllätessä vaihteeksi Euroopassa ja Euroviisujen lähestyessä jaksetaan taas hämmästellä vammaisten tai seksuaalisten vähemmistöjen oikeutta esiintyä ja olla suosittuja. Ilmiöhän ei ole mikään uusi, tosin kehityspoikkeamat ovat tähän asti olleet enemmän sirkusnähtävyyksiä. Sukupuolirooleilla on taas populaarimusiikissa leikitelty pitkin viime vuosisataa.
Ranskalainen Amanda Lear on suurelle yleisölle tunnetuin varmaankin Roxy Music yhtyeen 'For Your Pleasure' levyn kannesta, jossa hän ulkoiluttaa mustaa pantteria jakkupukuun sonnustautuneena. Pariisissa ja Lontoossa taiteita opiskellut Lear aloitti niin sanotun uransa 60-luvun svengaavassa Lontoossa mallina, josta tie vei seurapiireihin ja levyttäväksi artistiksi. Ystäväpiiriin kuului muun muassa Salvador Dali. Sikäli kuitenkin mielenkiintoista, ettei hänen tarkkaa syntymävuottaan, paikkaa, tai sukupuolta tunneta julkisesti missään. Paikkoina vaihtelevat Ranskan Indo-Kiina ja Hong Kong, aikoina vuodet 1939, 1946 ja 1950. Jäljelle jää myös kysymys onko hän syntyjään mies vai nainen?
Tätä salaisuuden verhoa käytettiin myös hyödyksi uralla, joka oli 70-80-lukujen taitteessa kohtuullisen menestyksekäs. Toki lähinnä Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa, mutta niissä hänen levynsä olivat suuria hittejä.
Never Trust a Pretty Face on ajan muodin mukaisesti diskoa. Musiikkilaji itsessään oli alkuaikoinaan ja myöhemminkin turvallinen pesäke, jossa ulkopuoliset ja niin sanotut hylkiöt saivat toimia vapaasti, jollaista valtavirta ei olisi ikinä sallinut. Kun diskosta tuli koko kansan ilmiö osa näistä marginaalissa toimineista artisteista pääsi vähän niinkuin sivusta valtavirtaan. Ehkä ajan hammas on vähän kalunnut 'transvestiitit laulaa lavalla I Will Survive'-juttua, mutta anthem on ymmärrettävä ja disko musiikkityylinä kiistaton tuomaan esittäjänä outsider-ryhmille vapauksia.
Levyn tuottajana toimi Anthony Monn, joka oli saksankielisessä maailmassa pikkusuosittujen iskelmien mies. Yhteistyö Learin kanssa usean levyn ajan onkin miehen suurin kansainvälinen (ja muutenkin) menestys. Levyn kustansi Ariola, joka toimi pääasiassa Euroopan markkinoilla ja se äänitettiin Münchenissä Musicland studiossa. Kyseinen paikka oli italialaissyntyisen, mutta Saksassa vaikuttaneen elektronisen ja diskomusiikin gurun Giorgio Moroderin studio ja sen äänet ja jäljet kuuluvatkin levyllä kohtuu selvästi.
Mikään täysin elektroninen diskolevy tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukana on soittamassa vino pino sessiomiehiä tuottaja Monnin soittaessa Moog-syntetisaattorit, sekä säveltäen koko levyn lukuunottamatta luentaa vanhasta sodan ajan saksaklassikosta 'Lili Marleenista' ja Learin omasta kynästä lähtenyttä 'Mirroria'. Marleen ei ole nimenä mukana ainoastaan tuossa, sillä Learia esittävä sfinksikäärmeen kasvot muistuttavat kyseistä - myös sukupuolirooleilla leikkinyttä artistia.
Monn siis teki biisit ja Lear niihin lyriikat, jotka laulaa runsaalla, miltei puheäänellä tuoden mieleen rapakon takaisen sisarensa Wayne/Jayne Countyn. Sisältö on cabareeseen poikkeamista lukuunottamatta kohtuu hyvää tasaisesti jyskyttävää 70-luvun lopun diskoa wah-wahheineen, brasseineen ja iskevine viuluineen, taikka mahtipontista raukeaa diskohituria. Kakkospuolen avaava 'Sphinx' voisi olla aivan hyvin myöhempää Leonard Cohenia. Learin puhelaulussa minimalismi on yksi tärkeä osa tehden biiseistä tavallaan taustoineen tarttuvia, mutta epätäydellisiä. Hyvä esimerkki tästä on levyn päättävä 'Dreamer (South Pacific)' joka voisi olla törkeän ylitulkittu, mutta liikkuu nyt raukean mahtipontisesti eteenpäin.
Oman twistinsä tuo Learin heiluminen sukupuolten välissä aitona tai epäaitona disko-daamina, mutta sitähän koko diskon soundikin on - ja samalla aitoa siinä mitä se itse haluaa olla.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2015
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti