Tulisieluiseksi kutsuttu skenensä keskeinen hahmo Vesala toimi jazzin lisäksi 60-luvun lopussa popmusiikissa, mutta freen soittaminen oli se juttu mitä hän halusi tehdä. Sen soittamisella ei Suomessa elänyt,eikä elä. Vesala piipahti muutaman vuoden ulkomaillakin, mutta palasi lopulta Suomeen ja asui viimeisen vuosikymmenensä Mäntyharjun maaseudulla.
Rodina on venäjää ja tarkoittaa kotimaata. Levyn etukannessa on pitkällä valotuksella otettu kuva todennäköisesti vietnamilaisen koulun oppilaista seisomassa kylän pihalla, takakannessa Vesala itse aurinkolaseissa, lierihatussa ja mustissa leveälahkeisissä housuissa suomalaisen näreikön edessä. Vesala oli pääinstrumentiltaan rumpali, mutta useille hänen levyilleen on ominaista vahvat puhallinstemmat, sekä ylipäätään puhaltimien voimakas käyttö. Rodina on tästä malliesimerkki; mukana ovat Pekka Pöyry, Juhani Aaltonen, sekä itä-Euroopasta saapuneet, käsittääkseni aikansa nimimiehet (ainakin Suomessa) Tomaz Szukalski, Tomaz Stanto ja Mircea Stan. Pekka Sarmanto soittaa bassoa ja wigwam-mies Pekka Rechardt kitaraa + pari muuta instrumentalistia vielä päälle. Vokaalit laulaa Irina Milan. Vesalan rummut ja perkussiot eivät ole pelkkää taustarytmiä, vaan vievät kappaleita joko rauhallisesti tai vimmaisesti eteenpäin ihan pinnan tuntumassa. Levyn julkaisi luonnollisesti Love ja se äänitettiin vuoden 1976 puolella Finnvoxin studioilla.
Levyn avaava raukean unilaulumainen 'Lapsellein' on Milanin vokalisoimaa laulujatsia. Kakkosbiisi 'Komba' taas enemmän kilkuttelua ja puhaltimien vaeltelua, joka kasvattaa intesiteettiä loppua kohden, kun pohjalle ilmestyy mellotronia muistuttava droneääni. Nimikappale 'Rodina' alkaa samanlaisella aavemaisella torvidronella soittajien kuoron lausumalla alkurunon, jonka jälkeen pärähtävät kirkuvat torvet soimaan, rummut vyöryttävät, basso ja piano mylläävät ja homma menee kylkimyyryä eteenpäin. Loppua kohti 'sekoilu seestyy', tempo laskee ja kappaleesta kuoriutuu raukean torvistemman ja pianon vuoropuhelu Vesalan rumpujen kuljettaessa hommaa eteenpäin.
Kakkospuoli avataan lyhyehköllä (3:05) 'Tähden' kappaleella, missä alun stemman jälkeen lähdetään tööttäämään kiivaasti ja lopussa palataan unisonossa puhallettuun torvisektioon. Puoliskosta yli 12 minuuttia täyttävä 'Satujen satu' alkaa lautasten kilkatuksella ja Irina Milanin lausumalla runolla, joka kasvaa ja toistuu ja välissä soitetaan edellisen kappaleen loppua muistuttavaa stemmaa. Monotonisesti lausuttu kasvava puhetarina tuo mieleen Aphrodite's Childin 666-levyn sinetinavaamistarinan, sekä saksalaisen Popol Vuhin. Mukana on Rechardtin kitara ja mies loistaa vähäeleisenä lurauttelijana. Huilut, rummut ja torvet turauttelevat väliin ja kuoron vielä noustessa taustalle hymisemään itämaista dronea ollaan varmaan lähimpänä sitä 'kosmische musikia' tämän ajan suomalaisessa musiikissa. Levyn päättää vapauttavassa tunnelmassa Milanin herkästi laulama, jousien ja pianon säestämä 'Tahdon laulaa'. Lopussa huilu nousee vielä mukaan ja ei levy, vaan teos loppuu.
Rodinan luokittelee nyt uudemman kerran helposti täydelliseksi levyksi, eikä tälläisen musiikin kanssa pysty välttymään kiusaukselta vertaamasta tätä viime- tai tämän vuosikymmenten Emma Salokoski Ensembleihin tai Iiro Rantaloihin, jotka soittavat jazziaan ihan kunnioitettavasti, mutta eivät tule ikinä tekemään omaa Rodinaansa.
Levyä suositellut henkilö teki ihan mielenkiintoisen vertauksen, kun oli puhe MC5:sen ja Stoogesin tyylisistä orkestereista, jotka samaan aikaan, kun diilasivat piriä ja heroiinia ja varastivat jopa veljiensä soittimia - pitivät kommuunissaan yllä makrobioottista ruokavaliota ja ennen täysnarkkausta 110% uskoa oman elämänsä vallankumoukseen. Jos vertaa yllämainittujen jäljelle jäänyttä audiota vaikkapa johonkin Hellacoptersiin, niin kyllähän se jälkimmäisen ulkokultaisen teeskentelyn ero kuuluu.
Sama tässä jatsissa. Edistys tarkoitti näille tyypeille perinteisen popmusiikin hylkäämistä luoden jotain uutta, eikä samalla pelätty ottaa myöskään freen-tyylisiä riskejä mukaan palettiin. Tälläinen 'edistyksellinen' 70-luvun jazz - niin lähellä kuin se edistyksellistä progea olikin, oli vielä askeleen pidemmällä ja tosissaan tekemässä jotain uutta ja jättämässä taakseen vanhaa. Sen rinnalla Pekka Strengin 'Perhosen' coveroiminen kuulostaa juuri siltä, että aikansa tuotannosta on kaivettu vain se mukava ja söpö kappale. No nyt tämä meni ehkä turhaksi Salokosken parjaamiseksi, koska hänkin tekee hommat varmasti täydellä sydämellään.
Tähän loppuun kuva itsestäni pullonpohjalaseissa MC5-manageri/jazzmies John Sinclairin ja Friikkilän poikien Phineaksen sekoituksena kuuntelemassa tosissaan 70-luvun jazz-levyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti