Klaus Schulze - Irrlicht 1972

Levyhyllyn vuosi loppuu tällä kertaa vahvasti Klaus Schulzen 'tahdissa'.

Irrlicht, eli Virvatuli oli Schulzen ensimmäinen soololevy, jota ei aikanaan olisi varmasti julkaistu ilman Ralf-Ulrich Kaiserin legendaarisen 'Ohr'-levymerkin ja Kaiserin uuden mitään pelkäämättömän ajan (ja musiikin) aatetta.
Kaiserin myöhemmät tempaukset julkaisujensa kanssa jättivät hänelle ikävän maineen, mutta Schulze itsekin myöntää, että 'Ohr' julkaisi aikanaan friikeintä ja muodottominta musiikkia, mikä olisi muilta jäänyt varmasti julkaisematta.

Kuten aiemmissakin postauksissa olen jaksanut jauhaa, Klaus Schulzea pidetään teknon ja elektronisen musiikin jonkinlaisena kummisetänä. Irrlichtillä arsenaalissa ei ole kuitenkaan minkäänlaista sekvenssointia, komppeja tai edes oikeaa syntetisaattoria. Mies itsekin pitää levyä enemmän 'musicue concréte', kuin elektronisen musiikin levynä.

Käytössä oli halvalla mikillä kasetille äänitetty sinfoniaorkesterin harjoitusnauha, kirppariurut, risa vahvistin (joka hajosi täysin heti nauhoitusten jälkeen) ja efektilaitteita. Orkesterinauhat Schulze käänsi väärinpäin ja ajoi efektien läpi, vahvisitin antoi muhkeita kiertoääniä ja urulla maalailtiin päälle. Tuloksena syntyi Schulzen ensimmäinen ja monen mielestä 'kosmisin' levy.

Giorgio Moroder - From Here To Eternity 1977

Italialaissyntyinen Giorgio Moroder on vastuussa pitkälti siltä, miltä kunnianhimoinen kaupallinen rytmimusiikki sen alarönsyineen kuulosti 80-luvulla.
Miehen syntetisointia ja tuotantoa kuultiin paljon elokuvissa ja hän oli vastuussa mm. Donna Summerin noususta diskon kuningattareksi. Rock-uskottavuutta taas haettiin kymppiin osuneilla yhteistöillä mm. Sparksin ja Blondien kanssa.

Kusetuksen vuosikymmenet

Eri medioissa, blogeissa ja boardeilla on ollut viimeisen kuukauden aikana kova hinku tärkeyttää kuluneen vuosikymmenen bändit, ilmiöt ja levyt.

Musiikin jaksottaminen vuosikymmenittäin on kuitenkin vähän halpaa ja palvelee lähinnä Back to the Sixties yms. kokoelmien myyntiä. Toki moni musiikkityyli muodostui, tai kaupallistui tiettynä vuosikymmenenä (tai vuosikymmenen vaihteessa..), mutta esimerkiksi punkista muistetun 70-luvun vuosina soi yleisimmin kuitenkin juustoinen proge ja sisällötön jytä tai disko eikä punk. Ajalliset raja-aidat ovat siis keinotekoisia ja turhia. 50-luvun levytys on minulle tuore sillä hetkellä, kun kuulen sen ensimmäistä kertaa. Jos se on hyvää musiikkia.

Toki musiikin historiassa yksi asia vaikuttaa toiseen, mutta kaupallisessa pop-musiikissa kaikki on ollut kierrätystä pitkälti 60-luvun alun jälkeen. Tahti vain on kiihtynyt ja tyylit pirstoutuneet. Musiikin tekemiseen ovat vaikuttaneet lähinnä tietyt tekniset innovaatiot ja soitinten halpeneminen. Jälkimmäinenkin saapui Suomeen vasta uuden aallon myötä, jolloin rokin soittaminen muuttui rikkaiden penskojen harrastuksesta kaiken kansan (ts. nuorison) huviksi.

Vuosikymmenen sijaan voisin listata kuluneen vuoden jutut;

1. Spotify : Nyt voi laillisesti olla ostamatta levyjä..

2. Levymyynnin alamäki : Niin paljon kuin pidänkin lp-pituudesta, en itke Idolssien ja Smurffien ruokkimien levy-yhtiöiden menetystä vallasta.

3. Asa : Loppuasukas - Ilmestyi jo vuonna 2008, mutta siirtyi kestokuunteluun vasta viime keväänä.

4. Black Sheep : S/T ja Kiss My Sweet Apocalypse - Julian Copen larppi-bändin kaksi loistavaa ja loistavan hiomatonta levyä, joissa mellotron kohtaa nuotiolaulut, helisevät akustiset kitarat ja puolen tunnin syntetisaattori-dronen.

5. Wire-lehti : Nettiaikanakin joku lehti pystyy edelleen olemaan tuore, nopea ja ajan edellä. Tai sen ulkopuolella.

6. 80-luvun synapop : Tästä kamasta on tullut tehtyä monta hyvää löytöä. Muistan suhteellisen hyvin tuon ajan, eikä synakama ollut normaalin suomalaisen (lisätään tähän nyt se hetero) pojan musaa. Ennakkoluulot sikseen, parhaimmillaan erittäin kunnianhimoista musiikkia.

7. Wilcon keikka - Huvilateltassa tuli todistettua, että toimii livenäkin.

8. Michael Jackson : Kummajaisen kuolema nosti hänet taas esille. Tällä kertaa jopa musiikissakin. Kuolema antoi myös näemmä anteeksi kaikki häntä koskeneet syytökset hämäristä puuhista.

Huonoin musiikkikokemus : Sebastian Bach Cooperin keikan lämppärinä. Vain aivonsa vaurioittaneet tai 90-luvun alkuun jättäneet tyypit voivat digata tälläistä. Miehen uusi 'nu-metal' oli tietenkin paskempaa, kuin vanhat hitit. Jos se on edes mahdollista.

Ai niin; Y2k Will Rise Again!

Klaus Schulze - Cyborg 1973

Cyborg on Klaus Schulzen toinen soololevy ja kuulijastaan riippuen yksi miehen parhaista tai tylsimmistä levyistä.

Tangerine Dreamissä ja Ash Ra Tempelissä ehtinyt mies siirtyi soolourallaan rummuista täysin kosketinsoittimiin. Ensimmäisellä 'Irrlicht'-soololla hänellä oli käytössään vain urut, efektilaitteet ja konservatorion opiskelijoilta saamat sinfoniaorkesterin harjoitusnauhat. Kengännauhabudjetilla toimineelle Schulzelle tämäkin sopi hyvin hänen äänittäessä levynsä kotistudiossaan.

Samassa mestassa ja samoilla eväillä tehtiin myös kakkoslevy Cyborg. Tosin tällä kertaa mukana oli ensimmäistä kertaa VCS-3 syntetisaattori. Orkesterinauhat joutuivat tälläkin kertaa saksimisen ja parsimisen kohteeksi, tuoden levylle rikkaamman äänimaiseman, jollaista ei tuolla budjetilla olisi muuten saatu. Levy oli ilmestyessään tuplavinyyli, joka piti sisällään yhden biisin kullakin puolellaan. Suhinaa, mutta oikein hyvää sellaista.

Seuraavilla levyillä Schulze siirtyi askel askeleelta kohti enemmän sekvenssoitua kamaa, saavuttaen lopulta oikeaa suosiotakin 'Moondawn'illa. Paitsi Saksassa, jossa piti odottaa vielä pari vuotta, että profeetta tunnettaisiin omalla maallaan.

Missing Link - Nevergreen! 1972

Vanha koira pääsee yllättämään. Saksaproge on tullut koluttua paljolti läpi, mutta aina löytyy yksittäisiä bändejä, joita ei ole kuullut ja pääsevät yllättämään.

Müncheniläisen Missing Linkin ainoa levy on sekoitus jazzia ja raskaampia hardrock- ja heavy mausteita. Saksofoni ja kitara soittavat hienoja dualeja ja Dieter Miekautschin taitavaa kosketintyöskentelyä saatiin kuunnella myöhemmin Embryo-yhtyeessä.

Törkeän kannen takaa löytyy siis taas arvaamatonta ja edelleen tuoreen kuuloista progea.

The Screamers - The Beat Goes On 1978

Los Angelesin The Screamers ei päässyt ikinä levyttämään, mutta näyttää tällä keikkataltioinnilla miten synapunkkia soitetaan. Vokalistin liikehdintä on tajutonta. Helvettiin ne kitarat!

Suomalaiset prätkäbiisit

Kun ajelee 16-asteen pakkasessa maakuntaan, tulee jokaiselle mieleen moottoripyöräily? Eikö vain? Ai ei.?

Prätkällä ajollehan on suunnilleen omat radiokanavat ameriikoissa. Korkeiden vakuutusten ja lyhyen kesän maassa harrastus ja elämäntapa on kuitenkin ymmärrettävästi pienimuotoisempaa.

Joka tapauksessa historian saatossa suomeksikin on levytetty tästä vapauden ratsusta, joka alistaa asfaltin. Biisejä ei ole paljoa, mutta kyllä niistä mixtapen saisi. Tai ainakin muutaman biisin.

1. Alwari Tuohitorvi - Kromikaunotar 1974
Love-recordsille tehty sinkku, jossa ihaillaan tätä menokonetta ja päivitellään samalla, ettei talvella voi ajaa. Näkkärisaundeilla soitettua hard-rockia, mutta aika hauska. 'Kaasu auki kahta sataa, ei voi talvella ajaa.' 'Talviunta nukkuu kromikaunotar, veri laskettu viemäriin.' Hieno wah-wah-soolo.

2. Mika Sundqvist - Moottoripyörä on moottoripyörä 1979
Sundqvist lauloi edellisen bändin myöhemmässä inkarnaatiossa Alwari T:ssä. Outlaw-vihellysteema yhdistettynä skootterinössöt alistavaan tekstiin.

3. Sleepy Sleepers - Kesämopo 1979
Eihän tämä prätkästä kerro, mutta samalla tavalla liikkumaan vapauttava kulkuneuvo kesämopokin on ollut. Peräkammarin poika yrittää lähteä kylille hiippailemaan mimmien perään, mutta mopo laukeaa.

4. Moottorilinnut - Moottorilinnut 1982
Jukka Ritarin (mikä nimi!) laulama nimikappale. 'Moottorilinnut, moottorilinnut, yössä kiitää moottorilinnut.' Suurta runoutta. Mahtava biisi, kuten koko levykin.

5. Circle - Nopeuskuningas 2001
Mikä Rättö heittää kaikki Gillan-maneerit. Suomeksi. Biisin NWOFHM mättö muuttuu lopussa suhinaksi.

Udo Lindenberg - Lindenberg 1971

Udo Lindenberg on saksan oma Hector. Tosin Hectorin keskittyessä nykyisin rahakiertueisiin, Udo on avoimen poliittinen (sosiaalidemokraatti) ja järjestelee avustuskeräyksiä mm. Afrikkaan ja oikeistoväkivaltaa vastaan. Hän esiintyi edellisen liittokanslerin Gerhard Schöderin synttäreillä ja on vastuussa monesta 70-80-luvun saksalaisesta yhteislaulusta, joita lauletaan paikallisessa Bumtsibumissa.

Lindenbergin ensimmäisellä soololevyllä laulukieli oli vielä englanti. Levyä ei varsinaisesti lueta krautrock-kaanoniin, koska Udolla on myöhempi maine purkka-pop solistina. Silti levy on alusta loppuun taidokasta tuotantoa täynnä hyvää kitarointia ja loppua kohti levy kasvaa omiin korkeuksiinsa. Päätösbiisi 'The children of your children won't even know your name' on 11-minuuttinen monsteri.
Tämän jälkeen päälaulukieli muuttui saksaksi ja suosio nousi, mutta ensilevyn kaltaista kadotettua timanttia ei enää tullut.

Klaus Schulze Live WDR Köln 1977

Klaus Schulze uransa huippuaikoina. Pelkkä laitteiston koko ja näkökin toimivat yhtenä instrumenttina.
Samaa 'biisiä' ei analogisilla laitteilla saanut soitettua täsmälleen samalla tavalla kahta kertaa peräkkäin. Laitteiston yläpuolella oleva peili on myös hauska yksityiskohta, mistä yleisö saattoi nähdä soittajan ja megalomaanisen laitteiston.

Ohjelmoitujen soitinten ja videoscreenien aikana tuo näyttää hivenen vanhanaikaiselta, mutta itse ainakin lähtisin katsomaan tälläistä performanssia. Schulze keikkailee edelleen jonkin verran, mutta tuskin tulee tänne asti koskaan.

Happy Mondays - Yes Please! 1992

Pills 'n' Thrills and Bellyaches oli Happy Mondaysin läpimurtolevy, jonka suurin musiikillinen saavutus oli olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Post-modernistisena aikana voidaan ohittaa olankohautuksella se tosiasia, että levyn kaikki biisit olivat varastettu toisilta, Shaun Ryder ei osannut laulaa ja muutenkin homma oli päin persettä. Noste kuitenkin vei levyn Englannin listaykköseksi ja nosti nauttimaan ainakin ajankuvansa klassikkostatusta.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt ..Yes Please! on kuitenkin mielenkiintoisempi levy.
Tämä ei tarkoita sitä, että Yes Please! olisi missään mielessä parempi levy kuin edeltäjänsä. Päinvastoin. Levy on yksi älyttömimmistä musiikkiteollisuuden seinään ajoista.
Jos tätä ennen Shaun Ryderin päihtynyt ölinä ja jannujen tajuton sekoilu oli jokaisella kerralla muuttunut Mötley Crüe-tyylisesti kullaksi, tilanne vaihtui.

Talking Headsin Chris Frantzin ja Tina Weymouthin tuottama levy päätettiin äänittää Barbadoksella, koska Shaunin heroiiniongelma oli karannut käsistä. Samalla kun vokalisti saataisiin pidettyä erossa aineista, musiikkiin voitaisiin yhdistää ympäristön lattarivaikutteita.

Päin persettähän se meni. Aikaisemman tuhman rockin ja raven yhdistelmän sijasta tulikin paskaa ja kasvotonta lattarivaikutteista tanssimusaa. Ja Shaun kilahti heti lentokoneesta ulos päästyään crackiin, jota oli paikan päällä runsaasti tarjolla. Tiettävästi tositarinan mukaan hän jopa myi päällä olevat vaatteensakin saadakseen tätä. Jos siis haluaa kuulla, millainen on väsynyt levy, Yes Please! on varma valinta.

Factory/Hacienda-mesenaatti Tony Wilsonin saapuessa Manchesterin lentokentälle bändiä vastaan paljastui, että budjetin täysin ylittänyt levytys ei pitänyt sisällään lauluraitoja. Niiden avulla Ryder kiristi itselleen lisää huumerahaa.. Joviaali Wilson maksoi rahat ja sai paskat vokaalit. Ja kaatoi Factory-levymerkin. Eikä Happy Mondaysiakaan enää tämän jälkeen ollut. Muuta kuin 2000-luvun alusta lähtien 'rahat pois'-tyylisenä kiertuekokoonpanona.

The Germs - MIA (kokoelma) 1993

MIA pitää sisällään miltei koko Germsin tuotannon vuosilta 1977-80.
Germs oli Los Angelesin punk-skenen alkuaikojen tärkeimpiä bändejä. Yhtye jätti jälkensä myös myöhempään amerikkalaiseen alternative-rokkiin.

Germs oli sikäli mielenkiintoinen bändi, että se operoi hetkenä, joka oli punkin alkuajan 'soita miten ja mitä haluat' ja sitä seuranneen ryppyotsaisen hardcoren välissä. Darby Crashin keulima yhtye oli erittäin innovatiivinen siinä määrin, kuin se punkin sapluunassa on mahdollista.
Crashilla oli kuitenkin päähänpinttymä itsetuhoisesta ja suosion ulkopuolelle jättäytyvästä antirock-starasta, jonka hän vei loppuun ottamalla yliannostuksen heroiinia. Vaiettu salaisuus oli myös, että useat (myöhemmin niin homokammoisten) HC-piirien alkuaikojen vaikuttajat olivat homoseksuaaleja. Niin myös Darby Crash. Hänen itsemurhansa joulukuussa 1980 lopetti myös Germsin klassisen kokoonpanon tarinan.

Myöhemmin Nirvanan tullessa suosionsa huipulle, Kurt Cobain palkkasi esikuvansa ja Germsin primus motorin Pat Smearsin kitaristiksi keikkakokoonpanoon. Smears soitti myös alkuajan Foo Fighterissa.

Air - Moon Safari 1998

Ranskalaisilta ei tunnetusti suju rock'n roll.
Mutta tunnelmapalat ne elostelijat osaavat.

Air-yhtyeen esikoislevy naitti tekijäkaksikon tyylikkään synapopin retroilun ja akustisten biisien kanssa. Ilmestyessään paketti kuulosti hivenen vedätykseltä.

Nyt bändin retroilu onnistuu kuulostamaan yhtä aikaa sekä menneisyydeltä, että tulevaisuudelta. Duo lainailee häpeilemättä 70-luvun ranskalaisten elokuvien musiikkiraitoja ja soittaa kiillotetut biisit äärimmäisen tyylikkäästi ja puhtaasti. Viimeksi mainittu on tosin samalla levyn ja bändin heikkous. Mutta toimii ja moog-syntetisaattoria kuuntelee edelleen enemmän kuin mielellään.

Alice Cooper - Under My Wheels 1971

Klassinen Alice Cooper Band se ei ole, mutta huomenna tulee nähtyä tämä mies!

The Orb - Live 93 - 1993

Tekno(whatever)-bändin livelevy saattaa ajatuksena olla vähän kyseenalainen, mutta tämä vuoden 93 Euroopan ja Aasian kiertueilta äänitetty levy on säilyttänyt sen elon, joka Orbin studioalbumeilta on ajan kuluessa kadonnut.

Dr. Alex Pattersonin idea oli alunperin yksinkertainen; Killing Joken entinen kitararoudari innostui Acid Housesta, mutta muutaman kokeilun jälkeen siirtyi yhdistelemään hitaita house-rytmejä Brian Enon, Tangerine Dreamin ja Steve Hillagen hengessä oleville syntikka ja samplepohjille. Tämä putosi britanian yökukkujille heidän palaillessa raveista. Orb on säilynyt aina Pattersonin ajatuslapsena, mutta myös avustajia/aisapareja on piisannut. Tärkeimpänä punk/metal taustainen Trash, joka oli mukana tälläkin levyllä.

Live 93 on piristävä pakkaus kestostaan huolimatta (131:48 min). Nelimiehisenä operoinut ryhmä 'soittaa' biisinsä levyversioista poiketen ja saa tylsimpiinkin hetkiin henkeä. Jälkimiksauskin menee putkeen, joten kajareista tulee kaksituntinen elävä ja kehittyvä äänimaisema ilman ojan kautta oikaisuja. Kannen Floyd-kumarrus on myöskin edelleen sympaattinen.

Olen nähnyt hullun taiteilijan - Kari Riipinen

Tarina alkaa kymmenisen vuotta sitten. Muutettuani pääkaupunkiin, eli Helsinkiin olin töissä konttorissa joka sijaitsi Vanhalla talvitiellä. Siis tukkutorilla. Tämä hiljalleen katoava kaupunki(tai laitakaupunki)-kulttuurin helmi piti sisällään mm. 'Lihapiha' nimisen entisen teurastamon takapihan. Paikka oli täynnä yöllisen autoparkin jälkeisiä kortsuja. Ammattilaisten hommaa.

Joka tapauksessa matkalla lähiruokaloihin, Tukkutorin roskiksilla laahusti usein parraskas ja nuhruinen laitapuolen kulkija joka ohitettaessa mutisi yleensä jotain viisauksia tyyliin 'Mulla on maa jalkojen alla'. Vanhempi työtoveri tiesi sanoa halveksuvasti, että tuo mielenterveysongelmainen hamppi oli Riipinen. Siis Kari Riipinen, joka kuvasi (tai ainakin antoi signeerauksensa) lähes kaikkiin 70-80-luvun kuumimpiin suomalaislevyjen kansiin. Sama mies, joka juppiaikana signeerasi vedoksensa myyden niitä 30 000 suomen markalla. Sama mies, joka palasi ulkomaan reissulta Helsinki-Vantaan kentältä limusiinilla.

Työkaveri tiesi kertoa, että Riipinen oli 90-luvulla saanut porttarin Corona-baariin, jonka jälkeen oli hengaillut yleensä baarin oven vieressä juoden pussikaljaa. Tarkempi asioiden selvitys kertoo myös, että hän möi samaan aikaan noita vedoksiaan muutaman kympin hintaan saman ravitsemusliikkeen ovella. Aiemmin hän katseli asuntonsa ikkunasta kadulle ja näytti legendaksi muodostuneen peukkumerkin ohikulkijalle. Joko hyväksyen tai hyläten.

Meni melkein kymmenen vuotta, kun minun ja Riipisen tiet jälleen kohtasivat (jos tätä termiä voi käyttää). Tässä välissä Riipisen laaja ystäväpiiri tai turvaverkko oli mahdollistanut hänelle muutaman taidenäyttelyn, koska mies on edelleen menossa mukana ainakin taidemaalarina.

Olin eräänä lauantaina vaimon ja lasten kera kaupungilla ja kävimme ostamassa markkeeraustusseja Temperasta (ehdottamasti kaupungin paras taiteilijatarvikekauppa). Oven vieressä seisoi joku hamppi, joka huuteli ohikulkijoille sekavia suuria totuuksia. Menimme kauppaan ja tämä tyyppi tuli vähän ajan päästä sisään jatkaen julistustaan maailman menosta ja politiikasta. Ihmettelin henkilökunnan pitkämielisyyttä ja ostihan äijä lopulta maailituubinkin. Olin kassalla, kun tyyppi lähti ulos ja käveli vastaan. Katsoi minua veikeästi ja näytti peukkua. Olen siis saanut Riipisen hyväksynnän.

Seal - Hits 2009

Lontoon Paddingtonissa nigerialais-brasilialaisesta liitosta syntyneen Sealin (syntymänimeltään Seal Henry Olusegun Olumide Adeola Samuel) meriitteihin voitaneen laskea avioliitto huippumalli Heidi Klumin kanssa. Toisina meriitteinä pidettäköön erittäin sielukasta lauluääntä joka ei kalpene vanhempien soul-mestareiden rinnalla. Sekä tietysti taitavaa sävelkynää.

Hits-levy pitää sisällään miehen hitit 90-luvulta tähän päivään saakka. Klassisen barokkipopin ja soulin risteytys toimii edelleen, mistä parhaana esimerkkinä Batman-tunnari 'Kiss From a Rose'. Ehkä nuo ysärisoundit ovat vähän kuluneen kuuloiset, mutta taustat on tuotettu sopivan minimalistisesti, joten sekään ei häiritse.