torstai 7. tammikuuta 2010

Rockin apumiehet #4 - John Paul Jones

Led Zeppelin on varmasti yksi rock-historian myyttisimmistä yhtyeistä. Bändi antoi oman voimakkaan panoksensa rock'n roll-elämäntyylin kehittämiselle omine suihkukoneineen, limousineineen, loppumattomine pulverikasoineen ja hotellihuoneita tuhoavine juhlineen. Unohtamatta tietenkään Saatanan kanssa vehtaamista.

Yhtyeen alussa puolet sen jäsenistä oli tuntemattomia maakuntatason soittajia. Robert Plant ja John 'Bonzo' Bonham olivat paikallisista pikkubändeistä, mutta Jimmy Page ja John Paul Jones olivat haluttuja ja menestyneitä pitkän linjan sessiomuusikoita. Miesten nimet putkahtavat esiin mitä yllättävimmistä 60-luvun levytyksistä. Nämä kaksi kohtasivat usein toisensa levytyssessioissa joten luonnollinen jatke oli perustaa yhdessä uusi bändi, johon aiemmin mainitut muusikot otettiin mukaan. Edellisessä lauseessa on tosin mutkat vedetty suoriksi, sillä Zeppelin aloitti Jimmy Pagen kaappaaman Yardbirdsien jatkajana/seuraajana.

Zeppelinin suurin voima oli jokaisen jäsenensä tunnistettavassa soittotyylissä. Tässä suhteessa Jones poikkesi yhtyetovereistaan, vaikka hänen ja Bonhamin tanakkaa rytmiryhmää pidetäänkin yhtenä alan parhaimmista. Se on kivijalka, jonka päälle pystyi kiekumaan ja vinguttamaan pelkäämättä komppiryhmän ikinä lässähtävän.
Jonesin suurin panos oli kuitenkin hänen multi-instrumentalismi ja kyky orkestraatiosovituksiin, joiden takia Zeppelin ei jäänyt pelkäksi raskaampaa bluesia tahkoavaksi orkesteriksi. Jonesin mellotronit, jouset ja sovituksellinen kyky laajensivat bändin repertuaaria aikana, jolloin taito ja monimutkaisuus olivat hyve. Tästä tuli myöhemmin myös yhtyeen painolasti, koska isommalla eväskorilla saatiin lopulta aikaan aikamoinen turvonnut dinosaurus. Kyllähän se biisi saa kestää myös vain 2:45 (ja kestikin parilla ekalla levyllä).

Yhtyeen hiljalleen kadottaessa kosketuksen musiikkiinsa erinäisten syiden takia (Plantin pojan kuolema, Bonhamin dokaus/narkkaus ja Pagen Crowleylainen heroinismi) Jones hiljalleen nappasi ohjat käsiinsä. Henkinen johtaja Page ei saanut häntä pihteihinsä ja Jones loisti yleensä poissaolollaan bändin hotellijuhlista. Jonesin musiikillinen panos kasvoi eikä esim. 'Physical Graffiti' kuulostaisi lainkaan samalta ilman Jonesin funkeja koskettimia (vaikka hän levyn teon aikana oli eroamassa bändistä ryhtyäkseen kuoronjohtajaksi..)

Zeppelinin väsyneestä lopusta ei tarvinne paljoa kertoa. Tämän jälkeen jäsenet kokosivat omaa uraansa. Plant varmasti kaupallisesti menestyneimmin. Jimmy Page ..no kokosi uraansa ja Bonhamhan makasi haudassa.
Yllättäen Zeppelinin näkymättömin jäsen on kuitenkin onnistunut bändin jälkeisessä musiikillisessa elämässä kaikkein parhaiten. Ehkä syynä on tosiaan, etteivät naama ja maneerit ole niin kuluneita kuin viikinkisolistilla ja maagilla.
Toisaalta Jones on myös lähtenyt rohkeasti mukaan mitä erikoisimpiin produktioihin pelaamatta varman päälle. Mainittakoon levyttäminen ja kiertueet goottinoita Diamanda Galasin kanssa, sekä lukuisat tuotantotyöt hämärien orkestereiden (Butthole Surfers). Jones ei myöskään kärsinyt missään vaiheessa inflaatiota, vaan on läpi vuosikymmenien kutsuttu vierailemaan nuorempien artistien levytyksissä (R.E.M, Foo Fighters ja viimeisimpänä tietenkin Them Crooked Vultures)

Tässä vielä näyte John Paul Jonesin ja Bonzon työskentelystä ajalta, jolloin piti vielä yrittää oikeasti:

1 kommentti:

Ville kirjoitti...

Kylmiä värelöisiä tulee tuolta Zeppelin-keikalta, on se niin hienoa tavaraa. Jones jää kieltämäti liian usein liian vähälle huomiolle Zepistä hekumoidessa. Taisipa unehtua aikanaan "reunion-kokoonpanostakin", kun Bonzon poika oli kannuissa. Siitä ilmeisen sydämistynyt on vieläkin, Jones.