Vaikka ranskalaiset eivät tunnetun kansallisen ennakkoluulon mukaan osaakaan tehdä rock-musiikkia, muutama muu asia sujuu heiltä aika paljon paremmin. Esimerkiksi esteettinen rytmimusiikki, tai sitten ihan jokin muu tyyliin Magma ja sen jälkeläiset tai puoli-englantilainen Gong.Olin tutustunut jo aiemmin hieman ranskalaiseen 'kokeilevaan' folkkiin Brigitte Fountainen musiikin kautta ja Catherine Ribeirokin oli sen verran tuttu, että olen joskus aiemminkin kuullut. Silloin ei sytyttänyt. Mutta tämä 'Paix'.. Tärykalvot ja kuulo ovat ottaneet jo jonkin verran kilometrejä, mutta on tajuttoman hienoa edelleen saada välillä säväreitä musiikista.
Catherine Ribeiro syntyi sodan aikana 1941 Ranskan Lyonissa ja aloitti musiikin julkaisun 60-luvun puolessa välissä folk-musiikilla. Ensimmäinen 'Alpes' taustabändin kanssa julkaistu levy ilmestyi 1970 ja meininki oli muuttunut perusfolkista jonnekin avant garden, progen ja kosmisen musiikin välimaille. Alpesin johtaja Patrice Moullet rankenteli muun muassa omia elektronisia soittimiaan, mutta mistään pelkästä filttereiden kääntämisestä yhtyeen soitossa ei ollut kyse, vaan koulutuksen saaneista ja pedanteista soittajista.
Ja sitten itse solisti. Portugalilaisten vanhempien jälkeläinen lauloi matalalla, tupakan polttamalla äänellä tuoden mieleen rivin omintakeisia naislaulajia ennen ja jälkeen; Edith Piaf, Nico, Patti Smith ja Diamanda Galas. Täytyy sanoa, että välillä pallit menevät kasaan, kun tämä nainen karjuu.
Levy alkaa kahdella suht normaalilla etäisesti chansonia muistuttavalla kappaleella, kunnes kolmannella 15 minuuttisella nimikappaleella lähtee ensin liitoon instrumentit, sen jälkeen koko juttu. Viimeinen 24 minuutin Un joir.. la Mort venyy jo kosmisiin mittoihin. 70-luvun folk-proge meets The Doors. Huh!
Tämä biisi ei ole kyseiseltä levyltä, mutta performanssi on paljon kertova.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti