Vaikka Sex Pistols ikonisoituikin 'uuden musiikkityylin' tärkeimpänä bändinä, ei Malcom McLarenin vedätys ollut musiikillisesti mitään sen kummempaa kuin hard-rockkia omaperäisen laulajan laulamana. Vaikka tunnenkin jotain nelikymppisiä raakkeja, jotka eivät suostu myöntämään tätä vieläkään. 4evar!Pistolsin aikana McLaren pyrki rikkomaan Rottenin ja muun bändin välit, etenkin huomatessaan Tommy Vancen radio-ohjelman jälkeen Rottenin soittaneen siinä musiikkia, joka ei kuulunut hänen visioihin. Maan vihatuin suunsoittaja soitti ja puhui mielimusiikistaan, joka sisälsi muun muassa Cania, Third Ear Bandia, Peter Hammilia ja herran jestas Tim Buckleyta. Hippi! Eikä poika syönyt muutenkaan sedän kädestä. Unelman itsetuhoisesta rokkarista McLaren pääsi toteuttamaan yhteystyöhaluisemman Sid Viciouksen kanssa.
Bändin ollessa käytännössä jo hajonnut, Rotten pääsi toteuttamaan omaa musiikillista visiotaan joka oli äärimmäisempää, kuin Pistolsin kitararokki. Vaikka ulkoiset puitteet olivatkin toki normaalimmat.
Yhtyeen kaksi muuta perustajajäsentä olivat Keith Levene ja basisti Jah Wobble. Hän oli yksi 'neljän Johnin' jengistä, johon kuului myös Sid Vicious. Kaikkien etunimi oli siis John. Poiketen edellisestä kaveristaan, joka tuli yhtyeeseen soittamaan bassoa, instrumenttiinsa alunperin ummikko Wobble edistyi 24/7 harjoittelussaan sen verran hyvin, että miestä pidetään nykyään yhtenä taitavimmista basisteista. Levene taas oli muunmuassa Clash-yhtyeen alkuperäisjäsen, joka kyllästyi bändin.. no hard-rockkiin. Häneltä löytyi taustaa myös punkin kannalta epäilyttävästä lähteestä; hän oli 15 vuotiaana Yes-yhtyeen Steve Howen kitararoudari.
PIL:n ensimmäistä singleä ja saman nimistä pitkäsoittoa pidetään yleisesti ensimmäisenä post-punk levynä. Tämä hienon kuuloinen termi tarkoittaa oman käsitykseni mukaan kuitenkin hienommin sanottua uutta-aaltoa. Nykiviä näkkileipäkitaroita, nykiviä rytmejä ja tämän yhtyeen tapauksessa dub-vaikutteisia bassoja.
Rotten, jota tästä lähtien kutsutaan nimellä Lydon ja Wobble kävivät keskustelun, jossa päätettiin, että yhtyeen soundi nojaa vahvasti bassoon. Bassosta tulikin alkuaikojen PIL:n päämelodiasoitin Levenen kitaran keskittyessä nykiviin ääniin, joita kitaristit ryhtyivät pian kopioimaan U2:n The Edge etunenässä.
Levyllä on jonkinlainen teemakin Lydonin vuodattaessa ykköspuolella irlanninkatolisen uskonsa jättämiä traumoja. Kakkospuolella hän taas vuodattaa ehkä enemmänkin tuntojaan paria vuotta aiemmin ollessaan valtakunnan vihollinen numero yksi. Vaikka levy ei olekaan sitä Lydonin halveksumaa hard-rockkia, se jytää omalla tavallaan. Lydonin mukaista anti-musiikkia.
2 kommenttia:
Ööh? Clash on siis hardrockia?
Onks sulta jäänyt London Calling tai Combat Rock kuulematta?
Okei, Clashin kakkonen toki on hardrockia epäilemättä, mutta muuten en osta ajatustasi.
Clash oli paljon muutakin kuin pelkkä rockbändi. Löytyy reggaeata, discoa, rockabillya ja vähän sitä sun tätä.
Aikamoista aliarviontia kuitata Clash sivulauseessa hardrockiksi.
Sex Pistolsin suhteen olet varmaan oikeassa. Ne oli tosiaan Malcomin marionetteja.
Hard-rock on tahallisen provosoiva kommentti noiden bändien perus-rock kitaroista ja soundeista. Ei sen kummempaa.
Homman pointti oli siis siinä, että (britti)punk oli pohjimmiltaan hard-rockin ja pub-rockin perillinen. Post-punk taas enemmän taidekakan ja uskaltavamman kaman.
Eli Pistols ei ollut missään mielessä PiL:ään verrattuna musikaalisesti uskalias bändi. Paitsi sanoituksissa.
Ja juu, pidän Clashista.
Lähetä kommentti