Groundhogs oli/tai on englantilainen yhtye, jonka juuret olivat alunperin brittiläisessä versiossa amerikkalaisesta blues-musiikista. Jo varhain 60-luvulla alkaneen levytysuran huippukohtana pidetään 60-70-luvun taitteen raskaita blues-rock-albumeita.Hogwashia taas pidetään yhtyeen viimeisenä hyvänä albumina ja se on ainoa, josta olen enemmälti pitänyt. Lauluntekijä Tony McPhee kävi tuolla hetkellä läpi hankalaa avioliittoa, jonka laukaisemaa 'outoilua' riitti myös miehen omalle mielenkiintoiselle soololevyllekin.
Tälle levylle saatiin mukaan entinen Egg-yhtyeen rumpali Clive Brooks, joka tukee erittäin intuitiviisesti McPheen visioita. Levyn sisäkansissa luetellaan soittajien geari ja maestron kamat tuovat mieleen South Parkin Eric Cartmanin bänditouhut; löytyy kaikki kuumin geari ja hilavitkuttimet, muiden pärjätessä bassolla ja rummuilla. ARP-syntetisaattorit, Ring modulaattorit, mellotronit ja kauhea kasa kaikkea muuta. Tosin ei äitin ostamina. No, ne tuovat kieltämättä lisää mielenkiintoa ja kulmaa yhtyeen blues-rockkiin.
Hogwash putoaa progen, hard-rockin ja bluesin välimaastoon ja kuulostaa edelleen tuoreelta. Tosin yleisölle se ei pudonnut. Aikaisemmin brittilistan kärjessä levyillään majaillut yhtye putosi niiltä kokonaan. Seuraavan levyn jälkeen lopullisesti. Syytä en todellakaan tiedä. Ajan olisi luullut olevan suosiollinen kokeellisuudelle, mutta ehkä Groudhogsien alkuperäinen yleisö oli englannin versio Ganes-faneista? Mene ja tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti