MC5 - Back in the USA 1970

On jotain levyjä, joita hehkutetaan kaikkilalla, mutteivät kolahda omalla kohdalla juuri ollenkaan. MC5:sen kakkoslevy on minulle juuri tälläinen.

Olen ottanut linjan, etten kirjoita levyistä negatiivisia juttuja. Yhdentekevät levyt loistavat poissaolollaan, koska niitä ei ole Levyhyllyssäni!. Paitsi jos paskuuden raja ylitetään kuten esimerkiksi Matti Nykäsen tai Europen kohdalla.

Back in the USA ei ole tällä mittarilla edes varsinaisesti paska levy. Se on 50-luvun rokkiin (Chuck Berryn biisi nimibiisinä) nojaavaa tiukkaa, puhdasta ja nopeaa kaahausta. Ja vielä viihteellistä sellaista. Jos tämä olisi Ramonesin levy, pitäisin tästä.

Mutta tämä levy ilmestyi 'Kick Out the Jamsin' jälkeen.

Sen levyn puolivillainen, räkäinen korkeaoktaaninen rock on toiminut aina. Bändi oli niin helvetin poliittinen ja pyssyjen ja rintamerkkien kanssa poseeratessa. Sitten ilmestyy tämä ja Rob Tyner julistaa surullisen kuuluisalla Fillmore Eastin keikalla bändin haluavan vain pitää hauskaa. 'Motherfuckers' anarkistiryhmästä koostuva yleisö pistää ranttaliksi ja vetää ohimennen promoottori Bill Grahamia kuonoon. MC5 sai tästä syyn niskaan ja boikotin keikkapaikoille.

Osa levyn soundimaailmasta on tuottaja Jon Landaun ansiota tai vikaa. Mies ei voinut sietää psykedeelistä rokkia, vaan diggasi enemmän fiftarimenoa ja tämä sopi happea vetävälle bändillekin. Tuotannollisen kömmähdyksen syytä on myös levyn diskanttipitoisuus. Näkkärissä ei bassot soi, vaikka Vitonen oli lavalla aikamoinen jyrä ja veti pokkana soulfunk-covereitakin. Tyyli toimi myöhemmin 70-luvulla esikuvana monellekin punk-levytykselle.
Biiseissäkään ei ole varsinaisesti vikaa ja mukana on oma MC5 suosikkini 'Looking at You' (joskin maxi-sinkku on parempi). Kulmikasta nopeaa hard-rockkia mutta mutta..

Levy floppasi täydellisesti. Jos edellinen Kick Out the Jams oli myös myynnillinen pettymys vaahtoamiseen ja menoon nähden, niin tämä ei löytänyt kunnolla tietä edes kauppojen hyllyille. Bändi oli saanut nimittäin kenkää Elektralta hivenen kyseenalaisen zine-jutun takia. Atlantic ei pystynyt rahastamaan yhtyeen uutta revival menoa.
Viimeinen 'High Time' levy oli askel takaisin päin kohti kokeellisempia sfäärejä, mutta joutui vielä pahempaan unohdukseen. Pidän siitä enemmän kuin tästä.