Hörhöbändeistä puhuttaessa nousee aina muutama ylitse muiden. Gong, Faust ja Can kuuluvat tietenkin tähän rehellisiä päivätöitä välttelevään kaanoniin (vaikka viimeksi mainittu ei itselleni ole ollut erityisen läheinen).Ja sitten on aina myyttinen ranskalaisbändi Magma.
Magmaa ja siitä irtautuneita yhtyeitä kutsutaan 'piireissä' zeuhlareiksi. Magma on rumpali/säveltäjä Christian Vanderin alunperin perustama ja edelleen ohjastama kollektiivi, josta liikkui aikanaan eräs kuvaava tarina; Vander ja yhtyeen eräs toinen jäsen olivat riitautuneet keskenään yhtyeestä. Molemmat vuokrasivat kartanolinnat Ranskan rajavuoristosta ja yrittivät kuuleman mukaan loitsia siellä toisiaan vastaan.
Tarinan paikkansa pitävyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta se kuvaa hyvin Magman musiikillista ja henkistä menoa.
Üdü Wüdüa sanotaan Magman musiikilliseksi tiivistelmäksi. Yhtyeen musiikissa ja levyissä on vahvoja vaikutteita Coltranen jazzista, Orffin oopperoista, paisuttelusta, fuzzin läpi soitetusta funk-bassosta ja tietenkin kobaïan kielisestä laulua.
Kobaïa on Vanderin itse keksimä kieli, jonka kirjoitusasu muistuttaa hivenen saksaa ja kuulostaa ranskalaisittan lausutulta saksalaishölynpölyltä. Tämä yhdessä militantin goottilaisen grafiikan ja yhtyeen tunnuksen kanssa on vuosikymmenestä toiseen tuonut mukanaan fasismi-syytöksiä. Näin ei kuitenkaan taida olla.
Levyllä soi myös runsaasti tuon ajan pulputtavia syntikoita, joten tulee väistämättä mieleen vertaaminen saman ajan toiseen (puoli)ranskalaiseen orkesteriin Gongiin. Gong oli kuitenkin jazz-vaikutteineen sellainen hassuhattuisten hörhöjen keppostelija. Magman musiikki on myös pompöösiä ja typerää, mutta samalla synkkää, kuin dystopiansa syvin vankiselli.
Niin, siis levy on hyvä.
Magma kiertää edelleenkin ja ei kuulemma todellakaan ole mitään vanhan uudelleen lämmittelyä, vaan ehtaa kobaïalaista jazz-progea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti