Marokko oli 50-60-luvulla brittiläisten esoteerikkojen ja hedonistien tutkimusmatkojen kohde samalla tavalla, kuin 60-luvun lopussa sen syrjäyttänyt Intiakin. Moni brittiläinen muusikko ja kirjailija löysi itsensä maasta, jossa asuminen oli käytännössä ilmaista, eikä varmaankaan maan ykkösvientituotteen hashiksen helppo saatavuuskaan ollut pahitteeksi.Kohde oli erityisen suosittu 'beat-sukupolven' pakopaikkana, joka toimii yhteytenä (taidemaalari Brion Gysin kautta) tämän äänityksen kanssa.
The Rolling Stones pakeni myös tähän maahan, kun kotimaassa poliisi ja fanit vainosivat yhtyettä taukoamatta. Tai tarkemmin yhtyeen pääjehut Jones, Richards ja Jagger majoittuivat seuralaisineen useaan kertaan Marrakeshiin. Ensimmäisen matkan varrella Richards pökkäsi Jonesin tyttöystävän Anita Pallengbergin paksuksi ja vei samalla tämän häneltä.
Pipes of Pan at Joujoukaa mainostettiin aikoinaan Marokon vuoriston saatananpalvojien musiikiksi. Totuus on kuitenkin, että suurin osa äänityksistä tehtiin vuoden 1968 ' Aid el Kbir' festivaalissa, missä juuri teurastetun vuohen nahkaan puettu pikkupoika jahtaa kylän lapsia transsimaisen musiikin soidessa taustalla. Festivaali on juuriltaan jatkumoa esi-roomalaiselle 'Lupercalia' juhlalle, jolla on taas yhteyksiä Pan-jumalan palvontaan ja jonka tarkoitus oli suojella kylää. Tästä siis levyn nimen viittaus Paniin. Ja Joujouka on se kylä, missä nämä äänitykset tehtiin.
Äänittäjänä oli Brian Jones kahden kaverinsa; Brion Gysinin ja ääniteknikko George Chkiantzin kanssa. Joneshan toi Stonesien musiikkiin paljon etnisiä soittimia ja vaikutteita, ollen siinä hommassa ehkäpä parempi, kuin päihdeongelmaisena soolokitaristina.
Pallenberg muistelee myös, että Jones yritti saada Stonesienkin musiikkiin joujouka-elementtejä siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisaalta vähän myöhemmin ilmestynyt 'Sympathy for the Devil' omaa etnistä perkussiota ja ehkä henkistä yhteyttäkin tähän musiikkiin.
Musiikki on toistavaa, hivenen epävireistä kymmenien soittajien huilumusiikkia, jonka pohjalla soi selkeästi afrikkalainen rumpurytmi. Välillä tämän dronemaisen musiikin päälle hoilataan vielä perinteisellä islamilaisella tyylillä. Jones vei kenttäkaksiraitanauhoitukset Lontooseen, jossa hän kavereineen lisäsi niihin vielä (turhia) efektejä phaseristä kaikuun. Nämä tuntuivat varmasti siisteiltä vuoden 1968 kuosissa, mutta jälkikäteen ajatellen olisi voitu jättää poiskin. Onneksi koko levyä ei tästä joudu kärsimään, eivätkä ne nyt niin paljoa häiritse soidessaankaan.
Ensimmäisen kerran kuultuna levytys ei suurista ennakko-odotuksista (vuoriston saatananpalvojat!) johtuen kuulostanut niiden arvoiselta. Mutta kun tätä muutaman kerran on kuunnellut läpi, niin alkaahan tämä toimia. Aikojen alusta kumpuava musiikki ja välillä kuumehoureelta tuntuva toisto nyt vain toimivat.
Jones sai levytyksen tuotannon valmiiksi paria kuukautta ennen hänen surullisen kuuluisaa hukkumistaan uima-altaaseen. Levy odotti vielä pari vuotta ennen julkaisuaan yhtyeen levy-yhtiön kautta. Levy uudelleenjulkaistiin 1995 entisen konnamanageri Allen Kleinin Musidorin kautta. Joujoukan mestarimuusikko Hamri taas johti yhtyettään 50-luvulta kuolemaansa asti vuonna 2000, julkaisten muutaman levytyksenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti