Bruce Springsteen - Born In the USA 1984

Kultainen 80-luku. Rocky IV. Rambo.
Tänä päivänä aikaa elämättömän on hankala kuvitella 80-luvun Suomea. Kaksi suurvaltaa kilpailivat atomipommivarastoin. Samaan aikaan sulkeutuneen Suomen talous ja henki pikku hiljaa vapautuivat. Oli kaksi unelmaa, tai fantasiamaailmaa + se tavallinen perus-Suomi. Toinen näistä oli 'hyvis' USA, jonka kulttuuria ihannoitiin yhtä surutta ja kaukaa, kuin toiset kunnioittivat tai pelkäsivät Neuvostoliittoa. Vaikka jälkimmäinen alkoi hiljalleen jäädä vähemmistöön.

Born In The USA soi kappaleena ja levynä ympäri Suomen kaupunkien ja torien pilluralleissa, julistaen auton, tai ainakin kasetinomistajan unelmoivan soittavansa saksofonia auringonlaskussa auton konepellillä maaten. Mieluiten jollain elokuvasta tutulla Amerikkalaisella rannalla. Tai ainakin sitä, että tykkää samasta musiikista, kuin muut.

Ja höplästähän siinä vedettiin. Osasyynä voidaan tietysti pitää Annie Leibowizin ottamaa ikonista kansikuvaa jenkkilipun edessä. Mutta ei tämä mitään Ted Nugentin punaniskapatriotismia ole nähnytkään. Levy putosi kuitenkin Suomessa Golan Globusin elokuvien ja muiden ihmeellisyyksien kanssa 'Amerikan ihannointiin'. Voi vain kuvitella, kuinka raskasta elokuvien ja populaarikulttuurin propaganda-pommitus on ollut.

Toisaalta höplästä vedettiin myös itse sylttytehtaalla. Kappaleen anthenmainen kertosäe oli Springsteenin suurimpia hittejä myös kotimaassaan. Presidentti Ronald Reagan; kylmän sodan muistettavimpia näyt.. hahmoja pyysi kappaletta omaan vaalikampanjaansa. Aivan toista laitaa poliittisesti edustanut Springsteen luonnollisesti kieltäytyi tästä kyseenalaisesta kunniasta.

Tämä kaikki jäi tietenkin Suomessa Max Weinbergin rumpujen kaiutuksen alle, vaikka joku vanhempi parta olisi hyvinkin voinut osoittaa levysoittimessaan pyörivää edellistä Nebraskaa ja puhua niiden tematiikan samankaltaisuudesta.
Itse nimibiisihän on sanoitukseltaan aika tiukka tilitys alemman luokan 'sotasankarin' elämästä ja kotiinpaluusta. Syntikkariffi järkyttävän kaiutettujen rumpujen kera on edelleenkin kieltämättä tarttuva. Olen aikuisella iällä joutunut myöntämään, että aiemmin ainoastaan tästä levystä tuttu Springsteen on erittäin hyvä biisintekijä ja eritoten tulkitsija. Tällä levyllä ei periaatteessa ole huonoja biisejä. On vain muutama huonosti tehty. Tai no, tuo kosketinsoittaja olisi voinut ostaa toisen syntikan. Ja soittaa vähemmän juustoisesti. Saksofonikin on E-Street Bandilla sellainen kyseenalainen juttu.

Levyltä lohkesi peräti seitsemän U.S.A:n top-20 sinkkua. Biiseistä 'Downbound Trainistä', 'I'm on Firesta' tai myös juustoiseen synariffiin nojaavasta 'Dancing in the Darkista' ei voi sanoa pahaa sanaa, vaikka mieli tekisi. Ne ovat yksinkertaisesti helvetin komeita biisejä.

Levyn suurin synti onkin sen pahimmanlaatuinen kasarituotanto. Se on kaikkineen jo niin pompöösiä, ettei se Dire Straitsin tavoin ole ikinä tehnyt edes kierrätettynä uudelleen tulemista. Toisaalta; ne samat insinöörit ja merkonomit ovat kuunnelleet tätä vuodesta 1984 asti. Mitäs sitä nyt vaihtamaan.