Asukaspuisto Tuhkimon (ent. leikkipuisto Tuhkimo) aktiivit olivat päräyttäneet Helsinki-päivänä buukkaamalla tällä kertaa paikallisten kykyjen sijasta lastenorkesteri Orffit (ent. Tohtori Orff ja herra Dalcroze).Yhtye lukeutuu omissa korvissani, jos ei nyt ainoaksi, niin yhdeksi harvoista aikuisten oikeasti hyvistä lastenbändeistä. Orffien musiikissa ja sanoituksissa korostuu jonkinnäköinen yleishumaani ja aikuisiakin koskettava sanoma, mikä jää ehkä muovisemmilta dinosauruksilta ja auto-tunetettujen lapsilaulajien kohdalta puuttumaan.
Lastenmusiikkiorkesterit eivät ole yleensä hirveän pitkäikäisiä, joten vuonna 1996 perustettu Orffit on todellinen pitkän linjan kulkija. Tämä paljastui myös keikan jälkeen myytävistä levyistä, joista puoliakaan en ollut koskaan nähnyt.
Yksi Orffien ainakin omaan sydämeeni lähes myyttiseksi lastenbändiksi nostava seikka on laulaja-rumpali Hannu Sepponen. Hän oli tietenkin Noitalinna Huraan yksi kantava jäsen. Hänen mukanaan Orffeihin on jäänyt jotain Peräseinäjoen Velvettien maanläheistä ja viisasta henkeä. Itse asiassa moni sen yhtyeen lauluistahan oli miltei lastenlauluja. Samaa mieltä oli varmasti se yksinäinen vanha hämy, joka istui muista erillään metsän reunassa katselemassa keikan alusta loppuun.
Aurinkoinen ja helteinen kesäkuun sunnuntai tarjosi sään puitteissa miltei liiankin kuumat oltavat. Orffit rakensivat 'lavansa' rinteeseen suurten mäntyjen varjoon, muutaman metrin päähän hiekkalaatikosta. Pitää kysyä, voiko tämän parempaa lastenmusakeikkapaikkaa olla edes olemassa?Väkeä oli mukavasti paljon ja yhtye sai soittaa puoliakustisen settinsä paahteessa istuvilla lapsille ja aikuisille. Bändin musiikkihan on omintakeinen yhdistelmä kansanmusiikkia ja tyylejä hardrockista humppaan tai jopa räppiin. Yhdistävä tekijä on sanoitusten ihmisläheinen pieni huumori, jota höystetään multi-instrumentalisti Matti Pollarin haitareilla, torvilla ja huuliharpuilla. Laatikkorummuista huolimatta yhtye kuulostaa enemmältä, kuin triolta. Alunperin luulinkin yhtyeen ponnistavan Sibiksen kamu-linjalta, mutta alkuperäinen nimi taitaa antaa kuitenkin aika vahvan viittauksen kasvatustieteiden suuntaan.
Lastenmusiikki on erittäin haastava laji ainakin live-tilanteissa. Pienet kuulijat on pidettävä mukana ja mielenkiinto yllä se 30+ minuuttia. Tästä syystä mukana on tietenkin paljon fyysisesti läsnäoloa vaativia koreografioita ja soittajapallilta poistumisia, jotka Sepponen hoiti hienosti. Oma nelivuotias tyttäreni tosin häipyi jo ennen keikan alkua sadan metrin päähän puiston leikkimökkiin. Selitys kysellessä miksei tule katsomaan keikkaa oli; "Mutta kuulenhan minä sen musiikin tässä leikkiessäkin!" Tuo lapsi on nero, tai lapsinero..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti