Pysytellään vielä ennen kesälomaa kuminkäryisessä Akronissa.Kaupungin kuuluisin bändi Devo oli tällä kolmannella levyllään kaikkein lähimpänä kaupallista megasuosiota.
Levyn 'Whip-it' hitistä huolimatta yhtyeen tahallinen typeryys ja hassut univormut olivat kuitenkin liikaa perusamerikkalaiselle kaljankittaajalle ja yhtye jäi MTV:n kuriositeetiksi, jonka videoille hymähdeltiin Whitney Houstoneiden ja Michael Jacksoiden välissä.
Devon historia ulottui jo 60-70-luvun taitteeseen yhtyeen perustajajäsenten opiskellessa Ohiossa Kentin yliopistossa. Opiskelijaradikaalit saivat todistaa surullisen kuuluisan Kentin ammuskelun, missä kansalliskaarti ampui väkijoukkoon turvallisen välimatkan päästä ja neljä opiskelijaa kuoli. Yksi näistä oli tulevan bändin jäsenten hyvä ystävä. Rauha ja rakkaus jäivät siis taakse.
Tapahtuma laukaisi voimakkaammin heidän ideansa de-evoluutiosta, jota yhtye rupesi toteuttamaan esiintymisissään vuodesta 1973. Debyyttilevyn idiotismin ja potkivan kitararockin yhdistelmällä syntetisaattorit olivat vielä vain mausteena, mutta niiden vaikutus yhtyeen koko soundiin lisääntyi levy levyltä. Tämä kolmas Freedom of Choice on viimeinen, millä yhtye voidaan vielä lukea kitararockin alle.
Devo vaikutti kenties yleisöään enemmän vielä aikansa muihin muusikoihin. Koko New Yorkin musiikkikerma oli katsomassa bändin Max Kansas Cityn nälkäpalkalla soittamaa keikkaa. David Bowie olisi ehdottomasti halunnut tuottaa yhtyeen debyytin, mutta suostutteli aikataulukiireidensä takia hommaan Brian Enon.
Yhtyeen kolmannella levyllä puikkoihin astui yhtyeen oman näkemyksen lisäksi Robert Margouleff, joka oli toiminut elektronisen musiikin pioneerinä 'Tonto's Head Bandissa'. Suurelle yleisölle hän lienee kuitenkin kuuluisampi Malcom Cecilin kanssa tuottamistaan 70-luvun alun Stevie Wonder-klassikoista. Näillä soi myös jättimäinen 'Tonto'-syntetisaattori, joka itse asiassa sai 80-luvulla kodin Devon Mark Mothersbaughin studioilta.
Margouleff nosti yhtyeen juustoisia syntikoita vielä enemmän pintaan, enkä edelleenkään tiedä kumpi näistä debyyttiä seuranneista levyistä on suosikkini (edellinen Duty Now For the Future). Molemmat sisältävät jäätävän kovaa ja kulmikasta kitararockkia makeilla syntikoilla maustettuna. Sekä rillipäiden laulamaa dystopiaa. Devo oli hieno yhdistelmä tyhmää ja coolia, olematta kokonaan vitsi (tai siisti juttu).
Devo kiertää taas suhteellisen pirteänä Yhdysvaltoja, mutta tänne asti tuskin tulevat ikinä. Siinä olisikin ollut mieskauneutta nykyisissä pömppömahoissa, tiukoissa univormuissa ja pullonpohjalaseissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti