Tutustuin taannoin Nick Kentin hahmoon miehen 70-luvun omaelämänkerrassa 'Apathy For The Devil'. Kirja kertoo omasanaisesti hänen nousustaan yhdeksi brittiläisen musiikkilehdistön teräväsanaisimmista kirjoittajista - ja matkasta takahuoneiden pulverikasoista ja selkääntaputtelusta täysipäiväiseksi narkkariksi.Brittiläisiä ja suomalaisia yhdistää tietynlainen protestanttinen kulttuuri, sillä huolimatta meriiteistään, Kent puhuu itsestään aika maanläheisesti. Samanlaisesta hahmosta olisi ehkä rapakon toisella puolella voinut henkilö itse kirjoittaa toisella tapaa.. mutta kirja on toki myös katumuksen ja synninpäästön tehneen entisen narkkarin tilitys ja tälläisiin teoksiin yleensä sisältyy tietynlainen 'lakki kädessä' mentaliteetti.
Neljännessätoista osassa megamammuttiturbo-Rockin apumiehet saapuu todellisen name-droppaamisen lähteille. Kent nimittäin on ollut harvinaisen monessa, jossei nyt mukana, niin ainakin katsomassa.
Nick Kent syntyi ainokaiseksi lapseksi englantilaisille keskiluokkaisille vanhemmille vuonna 1951. Perhe muutti työpaikkojen perässä, mutta nuoruutensa Kent vietti Walesissa.
Mennessään yliopistoon opiskelemaan Kent oli vielä mukana 70-luvun alun viimeisissä hippiajan korahduksissa. Hän opiskeli kirjallisuutta, mutta ei jaksanut hommaa montaa kuukautta, vaan muutti Lontooseen. Kaupungin Ladbroke Groven skene oli vielä hetken voimissaan ja Kent sai muutaman arvostelun kaupungin vielä eloisaan vastakulttuuri-zine lehdistöön. Näiltä ajoilta hän tutustui skenen tyyppeihin, muun muassa Lemmy Kilminsteriin, joka tutustutti hänet pulvereihin. Zinejen tuho oli lopulta nopea, mutta Kent sai jalkansa NME:n oven väliin ja muistetaan erityisesti tuohon lehteen tekemistä jutuistaan.
Ensimmäinen suuri stara, jota hän pääsi (pitkällisen yrityksen jälkeen) haastattelemaan oli David Bowie. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että 70-luvun alussa kaupalliset musiikkilehdet maailmallakin olivat aika pahasti Suosikin tyylisiä starojen palvonnan/levy-yhtiöbuffauksen välineitä, tai englantilaista lehdistöä viime vuosiin vaivannutta 'The Next Big Thing' kamaa.
Kent parin muun kirjoittajan kanssa rupesi muuttamaan tätä.
Kirjoittajan ja rock-bändien liitto alkoi hänen päästessään nousevan Led Zeppelinin kiertueelle, takahuoneisiin ja hotellijuhliin. Kuvaavaa on, että manageri Peter Grantin esitellessä hänet yhtyeellä, jäsenet olivat avoimen vihamielisiä olentoa kohtaan - nimeltä rockjournalisti. Jää kuitenkin suli ja Kent oli vakiovieras yhtyeen pulverikasoilla ja keikoilla.
Tämä päättyi paria vuotta myöhemmin Grantin porukan menettäessä otteensa hommasta heidän viimeiseksi jääneeltä Amerikan kiertueelta, jolloin turvamiehinä olleet brittigangsterit pikkuriidan päälle pahoinpitelivät melkein kuoliaaksi promoottori Bill Grahamin työntekijän. Samalla kiertueella Bonzo ja bändin kiertuemanageri Richard Cole uhkailivat sekavassa tilassa aikuisten oikeasti pistävänsä Kentin kylmäksi. Homma sovittiin seuraavana päivänä, mutta kiertue jäi bändin viimeiseksi Amerikassa.
Tätä ennen vuonna 1972 Kent otti hommastaan 'virkavapaata' ja matkusti Yhdysvaltoihin tutustumaan sikäläiseen skeneen. Kohde oli Michigan, joka paria vuotta aikaisemmin oli pullauttanut ulos suuren joukon äänekkään rokin toiveita, muttta tässä vaiheessa alkoi jo hiipua. Detroitissa oli kuitenkin vielä Creem-lehden toimitus, johon Kent meni tutustumaan saapumista seuranneen päivänä (yksityiskohta: hän oli edellisenä iltana motelliin tultaessa ottanut yliannostuksen rauhoituslääkkeitä). Tapaamisesta seurasi pieni oppilas-opetuslapsi aika Lester Bangsin ja Kentin välillä, jolloin sekava Bangs antoi hänelle monta hänen uskollisesti seuraamaansa ohjetta.
Michigan ja Bowie vaikuttivat Kentiin sikäli, että hän tutustui Lontooseen majoittuneeseen Iggy Popin kanssa. Tämä johti myöhemmin Kentin Hollywoodin vierailun aikana mm. heroiinin yliannostukseen tämän kämpillä. Stooges teki kuitenkin Lontoon keikalla Kentiin sellaisen vaikutuksen, että tämä jakoi sitä myöhemmin mielenkiintoisin lopputuloksin. Kent järjesteli myös Iggyn hoitolaitoskaudella julkaistun Kill City-levyn julkaisun muutamaa vuotta myöhemmin.
Tässä välissä, ennenkuin Kent ajatui henkilökohtaisten sydänsurujen ajamana heroinistiksi hän kirjoitti muutaman artikkelin muutamasta muusikosta, jotka muuttivat tietyllä tapaa koko rock-lehdistön kirjoitustyyliä. Kentin pitkään ja hartaasti ja itse David Gilmourin avittama artikkeli Syd Barretista jäi melkein julkaisematta. Ajan tyylin mukaan 'has beeneistä' ei musiikkilehdissä kirjoitettu. Tällä hetkellä Barretista löytyy 40 000 verkkosivua, mutta vuonna 1972 artisti oli unohdettu uhri, jonka arvostuksen Kentin artikkeli nosti takaisin. Saman hän teki Brian Wilsonille ja Nick Drakelle.
Näihin aikoihin Kent pääsi takahuone-dekadenssissa vielä Zeppeliniäkin kovempaan kyytiin, kun Rolling Stones halusi hänet mukaan kiertuelle kirjoittamaan heistä kirjaa. Kirja ei aikanaan ilmestynyt, mutta Kent ja Richards viihtyivät hyvin yhteisten harrastustensa kanssa. Erään päivän vieton jälkeen Kent laattaili päivällisen ja heroiinin sekoittamaa mahaansa Keefin persialaismatoille. Kentin sanoin Keef osoitti vieraidensa tälläisiin tapaturmiin huomattavaa valtiomiesmäistä kohteliaisuutta sivuuttaen tapahtumat tyystin.
70-luvun alussa hän tutustui Chrissie Hynde nimiseen amerikkalaiseen Lontoon emigranttiin ja heistä tuli pariskunta. Suhde päättyi lopulta katkeraan eroon, mutta tämä ei ollut Kentin ensimmäinen kosketuspinta Lontoon nousevaan punk-skeneen (Hynde löi läpi vasta muutamaa vuotta myöhemmin). 70-luvun puolessa välissä hän tutustui Malcom McLaren nimiseen vaatekauppiaaseen, jonka kanssa hän ystävystyi. Kentin omien sanojensa mukaan hän oli se, joka opetti McLarenille popmusiikin ja sen kulttuurin. McLaren oli tuohon asti ollut piinkova fiftari, joka inhosi yli kaiken 60-lukua. Hän imikin vaikutteita, kuin sieni ja Kent soitti hänelle yhtyeitä, kuten Stooges ja niin edelleen.
McLarenin manipulaattorin kyvyt nousivat saman tien esille hänen esittellessä Kentin parille nuorisorikolliselle, jotka pyörivät hänen kaupassaan. Steve Jones ja Paul Cook soittivat varastamillaan soittimilla rokkia ja McLaren pamautti Kentin näiden bändiin samalla kahden pikku selkäänpuukottajan avustuksella potki edellisen kitaristin pois. Näin Kent oli mukana Sex Pistolsin alkumuodossa bändin etsiessä vielä muotoaan. Hän soitatti bändin basisti Glenn Matlockille runsaasti Stoogesia ja John Calelta saamaansa nauhaa bostonilaisen Modern Loversien nauhoituksista. Kentkin sai muutaman kuukauden päästä kenkää ja hänen ja McLarenin välillä tapahtui ikäviä vielä myöhemminkin.
Tässä vaiheessa Kent oli asunnoton heroinisti, joka majaili epämääräisissä huumeluukuissa, mutta kirjoitti myös samaan aikaan lehtiin. Kirjoitukset herättivät suorasukaisuudessaan kaunaa, mutta mitään jäljempänä tulevan tyylistä ei kuitenkaan ollut tapahtunut.
Kentin ollessa katsomassa Sex Pistolsin Lontoon keikkaa, McLaren, Lydon ja tämän kaveri John osoittelivat ennen setin alkua yleisöön Kentin suuntaan ilkeä virnistys naamallaan. Konsertin alkaessa myöhemmin Sid Vicouksena tunnettu John hyökkäsi hänen kimppuunsa hakaten ketjulla tämän pään verille. Tämän jälkeen Lydonin toinen John kaveri (tunnettu myöhemmin nimellä Jah Wobble) piteli veistä Kentin naamalla. Episodin jälkeen yhtye 'pahoitteli' tapahtumaa ja hullusti Vicious pyyteli aidosti anteeksi. Heidän tiensä tulivat muutenkin kohtaamaan useasti Lontoon heroiiniluolissa ja diilereiden lähettyvillä. Sid ja Nancy jopa asuivat jonkun aikaa hänen kanssaan hänen (tyttöystävänsä hommaamassa) kämpässään.
Tapahtumalla oli kuitenkin sellainen kauaskantoinen vaikutus, että McLarenin manipuloima tempaus johti punkkarien piirissä laajaan 'hakataan Nick Kent ilmiöön'. Jengi veteli häntä turpaan useita kertoja kadulla ja häntä puukotettiin pahasti ainakin kaksi kertaa. Tekijöinä oli sekä ääliöseuraajia että muusikoita. Kent painuikin välillä maanpakoon Manchesteriin, jonka skene suhtautui häneen myötämielisemmin. Ja hän heidän yhtyeisiinsä. Kent inhosi tilaa, mihin punk ajautui yhden vuoden kuluessa äänen siirtyessä Sham 69 tyylisille luupäille.
70-luvun loppu oli Kentille miltei täysipäiväisen narkkaamisen aikaa. Hän ei myöskään tervehtinyt ilolla uutta-aaltoa tai synapoppia. Hänelle tuotti katuojassa makaamisen aikaan suunnatonta tuskaa kotimaansa musiikin siirtyminen 'asuntolainarockkiin', millä hän tarkoitti Dire Straitsin tyylisiä yhtyeitä.
80-luvulla hän pääsi heroinismistaan, mutta addiktio siirtyi vain metadoniin, kokaiiniin ja amfetamiiniin. Ja tietysti koko ajan paleneeseen pilveen. Jostain syystä hän kuitenkin sai töitä (potkut olivat tulleet NME:stä 70-luvun lopussa) Facesin tyylisistä lehdistä ja painoi tällä kemikaalikocktaililla läpi 80- ja 90-luvun. 2000- luvulla hän muutti Pariisiin, sai lapsen ja omien sanojensa mukaan raitistui täysin. Ehkä hän otti asuntolainakin? Joka tapauksessa tässä vaiheessa hän rupesi käyttämään puuterissa olosta huolimatta ilmiömäisesti toiminutta muistia ja julkaisi viimein sen Stones-kirjan ja muutaman muun teräväsanaisen omaelämänkerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti