Äänensärkijä

Suomi on hevin luvattu maa jopa siinä määrin, että paikallisen Suomen Justin Bieber vedätyksen Robinin musiikkiin on pitänyt tunkea ne särökitarat. Hampurilaisia kansalle.

Ikonimaisesti rock-musiikkiin kuuluvan särökitaran sointi on aidoimmillaan kieltämättä villi ja oikeastaan yksi ensimmäisistä muistikuvista mitä lapsena kuullusta rock-musiikista tarttui mieleen.
Säröpedaalit ja niiden äänitys olivat vielä 70-80-lukujen taitteessakin tässä maassa niin lapsenkengissä, että lopputulokset olivat köpön kuuloisia. Tosin tänä päivänä äänitysten kotikutoinen soundi kuulostaa uniikilta. Humppasedät äänittivät punkkia.. Yksi mielenkiintoisen ankea kuriositeetti menneisyydestä on Jukka Tolosen 'säröpedaali' Wigwamin 'Tombstone Valentine' levyllä.

Takaisin suureen maailmaan.
Ensimmäinen särökitaran soitto tapahtui käsittääkseni 40-luvun lopussa jossain latotansseissa. Tästä jäi todistusaineistoksi ainoastaan tämä kiertävä legenda joten ensimmäisen särökitaraa käyttäneen äänityksen teki yllättäen Ike Turner bändeineen. Yhtye äänitti vuonna 1951 'Rocket 88' kappaleen lattialle pudonneen vaurioituneen putkivahvistimen kanssa. Biisi ja soundi rullaavat edelleen kumeasti.

Soundin salaisuus levisi suusta suuhun ja hivenen myöhemmin Link Wray teki klassisen ratkaisunsa distortionin saamiseksi; hän puhkoi puukolla reikiä kaiutinkalvoihin. Tällä soundilla äänitettiin voimakitaroinnin aloittanut klassikko 'Rumble'. Samaa metodia käyttivät The Sonics ja Dave Davies Kinksien 'You Really Got Men' kanssa 1964. Toinen ajan keino särön saamiseksi oli soittaa pikkuista kajaria täysillä tai linkittää vielä sellaisia yhteen.

Live-esiintyminen ja varmuus revittyjen kartioiden tai minikajarien kanssa oli tietysti mitä oli ja 60-luvun alussa chigagolainen Gibson teki yhden ensimmäisistä kaupallisista säröpedaaleistaan; Maestro Fuzzin. Laite syntyi puolivahingossa studiossa, kun haluttiin jäljitellä rikkoutuneen kanavan etuasteen antamaa raidan yliääntä. Laitteen menekki oli aika vaisua vuoteen 1965 asti, jolloin Keith Richards polkaisi sitä 'Satisfaction' hitin alle. Samalla kun tuli keksittyä särö/puhdas vuorottelu, myös kaupat tyhjenivät laitteesta, joka pystyi nyt taitavissa käsissä syrjäyttämään saksofonin, joka oli tähän asti toiminut rajumpien orkkien soolosoittimena.

Nämä siniaaltoa kanttimuotoon leikkaavat pedaalit valtasivat miltei jokaisen amerikkalaisen esikaupunkikorttelin ja autotallin, joista raikasi. Tässä vaiheessa laitteissa käytettiin vielä germanium-transistoreja, jotka puristien mielestä ovat edelleen aidompia, kuin jo 60-luvun lopulla ne syrjäyttäneet uudemmat transistorit.
Maestro-pedaali sai paljon jäljittelijöitä valtameren kummallakin puolella muun muassa Voxilta.

Englannista vauhtia ponnistanut Jimi Hendrixhän oli lopulta fuzzin ja särökitaran.. noh messias. Aikalaisista blues-puristeista ja jäljittelijöistä poiketen Jimin voluumitaso ja soitto olivat villiydessä aivan toista luokkaa. Tekniikkahevirunksterit aina piipittävät, ettei Jimi soittanut puhtaasti, mutta kenties siinäkin tuli samalla luotua jotain uutta näkökulmaa?

Tässä vaiheessa käytännössä miltei kaikki valkoinen rock-musiikki oli hetken aikaa säröpedaalien värittämää.

Fuzz- ja eriasteiset power boosterit olivat 70-luvun alun mastodonttihevikauden pedaaleja ja vasta 70-luvun lopussa markkinoille alkoi tulla erinäisiä overdrive-pedaaleja, joissa ääni säröytetttiin niin, että siinä säilyi sointia ja alaa efektin ulkopuolellakin. Sitten saatiinkin kuulla puhtaampaa tiluttelua.
Fuzz katosi valtavirrasta omien rajoitustensa takia ja palaili vasta grungen myötä takaisin.

Nykyään lähes jokainen kitaravahvistin omaa oman yliajon säädön tai oman särökanavan. Efektimielessä pedaaleista lähtee toki parempi soundi. Poissa ovat siis ne ajat, jolloin Kiihtelysvaaran kovimman nuorisobändin kitaristi pohti miten kaukaa sitä äänensärkijälaitetta pitää lähteä ostamaan (ja onko kaupassa edes sellaista hyllyssä).

Gas, Gas, Gas

Mitäkö minulla on ollut? Dunlopin Hendrix Octave-Fuzz (efekti, ei oikein soitettava), Danelectron Daddy-O (overdrive ok, äänenvoimakkuus erektiohäiriöinen), EHX:n LPB, eli lineaarinen powerboost (vuoden 1968 mukaelma) ja EHX:n Nano-Muff (legendaarisen Big Muffin yksinkertaistettu versio). Ja viimeisenä Digitechin Bad Monkey overdrive.