Soul II Soul soi omana yläaste-aikana runsaasti MTV:llä ja itse asiassa ihan joka paikassa. Koska poikien piti pitää miehekkäästä kitaramusiikista, yhtye upposi enemmän ikäisiin teinityttöihin. Soul II Soulin musiikki oli kyseenalaista, koska esimerkiksi tältä levyltä saa kaivamalla kaivaa sähkökitaraa ja tuskin silloinkaan sellaista löytää. Puoli vuosikymmentä myöhemmin musiikkimaku oli kehittynyt vastaanottamaan Massive Attackin tyylistä tavaraa, mutta Soul II Soul oli silloin jo ns. mennyt.
Massive Attackkiin vertaaminen onkin paikallaan, sillä yhtyeet ponnistivat alunperin samankaltaisista lähtökohdista (kummatkin alunperin Soundsystemeitä) ja Massive Attack laulaa jopa tällä levyllä yhden biisin taustat. Soul II Soulia voisikin kuvailla sellaiseksi musiikillisesti vähän siloitellummaksi Massive Attackiksi. Yhtyeeltä puuttui Tricky Kidin tyyliset tummemman tien tallaajat ja kulmikkuus. Sitä vastoin Jazzie B:n luotsaama porukka osui ehkä enemmän aikansa kultasuoneen tällä r'n'b:llä.
Club Classics Vol. One ei ole kuitenkaan millään tapaa aikansa eurohumppaa tai siirappista myöhemmän ajan ärränbeetä. Ehkä vettä on virrannut Araratissa jo tarpeeksi, mutta Nellee Hooperin taustat ja biitit eivät kuulosta tippaakaan vanhentuneilta, jolta tälläisen vuonna 1989 tehdyn rytmikaman olettaisi pahimmillaan kuulostavan.
Jazzie B:n biisit ovat tarpeeksi biisejä, että niissä säilyy mielenkiinto ja kaikessa yksinkertaisuudessaan musiikki toimii edelleen. Musiikki yhdisteli klassisia soul-musiikin elementtejä massiivisempiin, mutta yksinkertaisiin biitteihin. Vähän jousia, funk-bassoa ja naislaulajattaret tai mumiseva pseudo-räppi siihen päälle. Ehkä vielä ripaus house-pianoa.
Toimi aikanaankin, sillä levy oli törkeän suosittu sekä Briteissä, että Yhdysvalloissa valloittaen sekä r'n'biittilistat, että ihan oikeat levymyyntilistat.
Jotain Soul II Soulin katulähtökohdista kertonee kuitenkin, että tällä levyllä naispäävokaalit laulanut Doreen Waddell kuoli miltei kymmenen vuotta sitten 2002 paetessaan kaupasta myymälävarkaana ja jääden kolmen auton alle.
Pete Sinfield: Still (1973)
11 tuntia sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti