Dingo - Via Finlandia 1994

Dingo oli ja varmasti jääkin ainoaksi suomalaiseksi bändiksi, joka aiheutti niin sanotun biitlesmäisen hysterian. Olihan aikaisemminkin ollut suursuosiota ja niin edelleen, mutta eivät teinit.. anteeksi teinit, esiteinit ja lapset asettuneet esimerkiksi telttaleiriin vanhempiensa luona asuvan soittajan rivitalon takametsään kyttäämään näkyisikö vilausta sankarista.

Koska bloginpitäjä alkaa olla taas niin sanottu vanha paskendaali, muistelen mielelläni menneitä. Dingosta tykättiin silloin paljon. Mutta Dingosta tykkääminen sopi tytöille, eikä pojille. Näiden tuli valmistautua omaan heteroseksuaalisuuteensa kuuntelemalla vaikkapa paskaa 80-luvun tönkköheviä.
Jotkut pelimiehet väittävät, että tykkäsivät Dingosta sen takia, että pääsisivät tyttöjen lähelle. Minä sain tytöistä hengenahdistusta. Mutta minä pidin Dingon musiikista.

Neumannin merimiesromanttiset lyriikat, Jontun dumpattu särökitara ja Peten kasarisynan pädit (ei tainnut olla DX7, vaan Roland) olivat yhdistelmä, jossa tuoksui valtameren suola, romantiikka sekä myös pienet maailmassa tallustavat ihmiset.

Myöhemmin Neumannin lyriikoita uudelleen arvioidessa ne ovat ehkä vähän liikaa sellaisia amisjätkän korneja unelmia, mutta eipä nyt sotkeennuta siihen. Se kuuluu kuvioon! Dingo tuli, paisui ja hajosi. Riitaisissa merkeissä.

Vuonna 1994, melko tasan kymmenen vuotta mahtinsa huipun jälkeen yhtye kasasi rivinsä uudelleen. Tarkempaa syytä en itse asiassa tiedä. Liekö syynä, että kasaribändien kulahtanut maine palaili hiljalleen kymmenen vuoden jälkeen?

Kosketinsoittaja Pete Nuotio ei lähtenyt vielä tälle uusintayritykselle mukaan, vaan levyllä ja sitä seuranneilla keikoilla syntikkaa soittaa Pave Maijanen - kuinkas muuten. Maijanen oli varmasti tuottajana ruuvannut enemmänkin Dingon synia, sillä tuntuu, että viimeisen levytyksen jälkeen se oli laitettu kaappiin ja otettiin nyt täysin samankuuloisena ulos sieltä.
Muutenkin levy kuulostaa pitkälti siltä, että Dingo ei huomannut tai edes halunnut huomata kymmenen vuoden kuluneen missään välissä. Kappaleet ovat soundeja myöten aika tarkkaa hiilipaperijäljennöstä 'Kerjäläisten valtakunnan' ajasta. Tai no, Via Finlandian kappaleet eivät ole niin hyviä. Mutta eivät ne ole sysipaskojakaan. Tallessa oli edelleen se amispojan maailmantarkastelu, romantiikka ja myös ne pienet vihreiden saarten folk-vaikutteet. Kyllä te tiedätte. Siis 85-Dingo.

Levyä pohjustettiin edellisvuoden kokoelman pikkuhitillä 'Perjantai', mutta comebackin ajoitus oli varmaan huono, sillä levy nousi korkeimmillaan listasijalle 8. ja myi 'ainoastaan' 13 000 kappaletta, mikä ei ollut lähelläkään aikansa kultalevyrajaa.
Vaikka myyntejä on tylsä vertailla niihin kahdeksankymmentäluvun lukuihin, niin verrataan edes siihen, että bändi soitti tätä ennen jonkun yksittäisen festarikeikan sadalla tonnilla. Ei siis mennyt putkeen. Bändi hajosikin pian levyn ilmestymisen jälkeen ja on sen jälkeen palaillut enemmän ja vähemmän mairittelevissa merkeissä. Nykyisin kokoonpano taitaa olla Neumann ja muutama rivimies.