Tässä vaiheessa Avalonin ja Fillmoren illoista vastanneet orkesterit korvasivat formaalin soittotaidon yleensä kolmannen silmän jameilla, tai volyymillä. Usein pelkkä soittimien vireeseen saanti oli mahdotonta, koska pilvessä nyt vain on helvetin vaikea virittää soittimia. Pääkaksikko George Edwards ja Dave Michaels olivat entisiä folk- ja klassisen musiikin veteraaneja, joista jälkimmäinen soitti mitä vain; muun muuassa cembaloa ja muita kosketinsoittimia.
Bändi sai levytyssopimuksen ja levytti tässä muodossaan kaksi levyä, jotka ovat melkein ookoo, mutta kummassakin on jotain pientä vikaa, ettei mennä kuitenkaan sinne ykköskaartiin. Hyviä biisejä sieltä kuitenkin löytyy. Etenkin kakkoslevyllä on kirjailijalta napatun nimen arvoista aavemaista tunnelmaa, mutta myös heikompia hetkiä.
Sundazedin 90-luvun arkistojulkaisu vangitsee yhden illan Fillmore Westissä. Äänenlaatu on olosuhteisiin nähden miltei täydellisen hyvä ja bändikin soittaa rock-folkkinsa hienosti. Biisit jakaantuvat aika tasan kahden ensilevyn välille plus muutama aikansa perusbiisi. Kohokohdaksi nousee levylläkin hienosti toiminut, majasteettisesti kohoava 'White Ship', jonka taustalla laulava feedback soitetaan kitaristin toimesta täydellisesti jopa livenäkin. Biisien aluissa jammaillaan pätevän napakasti garage-soundeilla. Farfisa pillittää, kitarat vinkuvat ja tämän jälkeen stemmalaulut taas lähtevät ja biisi alkaa.
Yhtye hajosi seuraavana vuonna ja spin-offit jatkoivat vielä parin levyn verran - lyhennettynä Lovecraftiksi. Niitä en ole kuullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti